Olin jo väsynyt laivojen tähystelemiseen. Vaikka päivä päivältä ja
viikko viikolta tein kiikarillani mitä tarkimpia tutkimuksia, olivat
ne, kuten olen sanonut, aivan tuloksettomia. Välistä kuvittelin
jonkun laivan näkyvän taivaanrannalla, jolloin ladoin risukimppuja
päällekkäin, sytyttäen ne palamaan ja valaen niitä vedellä saadakseni
ne savuamaan, kuten Jackson'kin oli tehnyt, mutta kaikki oli turhaa.
Näköni oli varmaan pettänyt, tahi merkkejäni ei oltu huomattu, tai
laivan suunta ei ollut saarelle päin.
Myrskyt olivat myöskin raivonneet useita kertoja, mutta mitään hylkyä
ei ollut tarttunut rannikollemme. Aloin uskoa olevamme tuomittuja
viettämään elämämme tällä kalliolla ja tapasin itseni usein
nurisemassa kohtaloani vastaan, vaikka koetinkin siihen tyynesti
mukaantua. Kasvava ikäväni päästä Englantiin etsimään äidinisääni
ja hänelle jättämään timantit esti aina nöyryyttäni tulemasta
pitkäaikaiseksi. Olin saanut rouva Reichardt'ilta tietää suunnilleen
näitten kivien arvon ja miten tärkeätä olisi, että sukulaiseni saisi
ne jälleen haltuunsa. Usein olin ajatellut sitä mielihyvää, jota
tuntisin esiintyessäni hänen edessään sellaisen -- varmaan jo kauan
sitten kadonneeksi luullun -- omaisuuden takaisin tuojana.
Mutta viime aikoina olin ajatellut sentään vähemmän näitä asioita.
Edellytykset saarelta lähtemiseen näyttivät yhtä kaukaisilta kuin
toiveet äidinisänikin näkemisestä, ja niin lakkasin ajattelemasta
vyön sisältöä. Timantit näyttivät tulevan yhtä arvottomiksi kuin ne
olivat hyödyttömiäkin, ja kahmalollinen vehnää olisi ollut paljon
halutumpaa. Oli kulunut jo jonkun aikaa siitä, kun olin nähnytkään
vyötä, tahi kysynytkään sitä.
Niin elimme kauan, mitään kertomisen arvoista tapahtumatta. Eräänä
päivänä kumminkin ennusti taivas myrskyä ja hirmuinen rajuilma
ukkosineen ja salamoineen puhkesikin ja raivosi koko päivän ja yön.
Tuuli kiskoi irti puita juurineen, kaasi aittamme, teki hirveätä
jälkeä kasvitarhassamme ja uhkasi pyöräyttää majamme ylösalaisin.
Emme voineet ajatellakaan maatapanoa sellaisen myrskyn raivotessa
ympärillämme. Istuimme sentähden ylhäällä, kuunnellen puitten ritinää
ja odottaen joka hetki majan murskautumista kappaleiksi. Onneksi
suojeli kaarna, jolla olin peittänyt katon, meitä osaksi sateelta,
joka virtasi puroina, mutta katto ei ollut kaikkialta yhtä pitävä
ja kurjuutemme lisääntyi veden tippumisesta ja lattialle syntyvistä
rapakoista.
Ukkosta jatkui vielä lyhyin väliajoin, tullen välistä niin ankaraksi,
että se teki meihin kummastuttavan vaikutuksen. Toverini polvistui,
lukien hartaasti rukouksiaan, ja minä yhdyin melkein yhtä hartaana
häneen. Se oli todellakin kauhea yö ja tilamme ei ollut vaaraton,
vaikka olimmekin katon alla. Yhtämittaiset salamat näyttivät
leikkivän majamme ympärillä ikäänkuin aikoen sytyttää sen tuleen
ja kauheat ukkosen jyrähdykset, jotka seurasivat niitä, vyöryivät
ylitsemme, tahtoen ikäänkuin paiskata menemään heikot laudat, jotka
suojelivat meitä sateen ja myrskyn raivolta.
Kerran tahi kahdesti myrskyn raivotessa luulin kuulevani aivan
toisenlaisia ääniä kuin ukkosen jyrinä. Ne eivät olleet niin
voimakkaita, eivätkä kaikuneet niin, mutta ne tuntuivat tulevan
likemmäksi, jolloin äänten eroavaisuuden hyvin huomasi.
-- Hyvä Jumala, huudahti rouva Reichardt, nousten äkisti
polvistuneesta asennostaan -- se on jonkin laivan kanuuna!
Myrsky ei raivonnut enää sellaisella voimalla ja jyrinä lakkasi.
Kuuntelimme hengähtämättä, uudistuiko äsken kuulemamme ääni, mutta
emme erottaneet mitään. Silmänräpäys sen jälkeen kuului hirveimpiä
huutoja, voivotusta ja kirousten sekoitusta mitä milloinkaan olin
kuullut. Vereni tuntui hyytyvän suonissani.
-- Joku laiva on juuri joutunut karille, kuiskasi toverini tuskin
kuuluvasti. Jumala varjelkoon laivaväkeä!
Hän polvistui jälleen rukoilemaan noitten ihmisraukkojen puolesta,
jotka parhaillaan taistelivat kuoleman kanssa. Myrsky ulvoi ja
ukkonen jyrisi vielä, ja luonnonvoimien hirveästi raivotessa olin
silloin tällöin kuulevinani sydäntäsärkevin huudoin rukoiltavan
taivaasta apua. Kerran tahi kahdesti yritin ulos, mutta
ajatellessani, että toverini turvallisuus riippui omastani, en voinut
jättää häntä yksikseen, ja huomasin sitä paitsi aivan hyvin, etten
minä, ennenkuin myrskyn raivo oli asettunut, voinut olla miksikään
hyödyksi haaksirikkoutuneen laivan väelle, vaikka onnettomuuden minua
kohtaamatta lähtisinkin myrskyn raivoon.
Kärsimättömästi ja suuressa tuskassa odotin kumminkin, että myrsky
vähäisenkään lakkaisi, mutta se ei tapahtunut, ennenkuin auringon
noustessa seuraavana aamuna. Silloin taukosi ukkonenkin, sade näkyi
vähenevän ja koittavan päivän valo alkoi pilkoittaa pimeimpään yöhön,
mitä milloinkaan oli saarella ollut.
Rouva Reichardt ei tahtonut enää jäädä sisälle. Hänestähän voisi
mahdollisesti olla hyötyä ja ottaen mukaansa pienen korin, minkä
hän oli täyttänyt kaikenlaisilla tavaroilla, joita hän luulotteli
tarvittavan, seurasi hän minua rannan kallioille.
Tullessamme sinne näimme mitä tavattovimman näytelmän. Vedessä kellui
piiroja, mastoja, arkkuja, rikkinäisiä tahi muuten vahingoittuneita
veneitä, tynnyreitä, tyhjiä kanahäkkejä ja muita lukemattomia
hylynpalasia, joita aallot alituisesti pieksivät kallioihin, tahi
heittivät maalle siinä, missä vain vesi vähäsenkään rauhoittui.
Vähän matkan päässä näkyivät erään kauniin laivan jäännökset, mastot
katkenneina ja laidat rikki, koko alus täydellisenä hylkynä, jota
meri vielä huuhteli, paiskaten veteen kannelta kaikki, mitkä eivät
voineet kestää sen raivoa.
En voinut huomata ketään ihmisen näköistä, vaikka toverini ja minä
koetimme tarkkaan etsiä toivoen, että näkisimme jonkun onnettoman
olennon, joka tarvitsi apuamme. Mutta näytti siltä, että laivanväki
oli turvautunut veneisiin, jotka olivat kaatuneet ja todennäköisesti
olivat kaikki, jotka olivat uskaltaneet laskeutua niihin, joutuneet
haikalojen ruoaksi tahi murskautuneet kallioita vastaan.
Jos ihmiset olisivat pysyneet laivassaan, olisivat he varmaan
pelastuneet, sillä se oli tarttunut eräälle vedenalaiselle kalliolle.
Niin pian kuin meri oli tyyntynyt ja varmistuttuamme siitä, ettei
haikaloja ollut näkyvissä, työnsin pienen veneeni vesille ja tarttuen
kumpikin airoomme sousimme hylylle, jonka muutamissa minuuteissa
saavutimme.
Laiva oli karille törmätessään kallistunut ja meri oli aivan
tyyni sen suojanpuolella. Onnistuin kiipeämään kannelle ja aloin
innokkaasti tutkia hylkyä. Tunkeusin kaikkialle, mihin vain suinkin
pääsin, ja ihmettelin suuresti kaikkia tavaroita, joita löysin.
Siellä näytti olevan niin suunnaton määrä minulle aivan tuntemattomia
esineitä, että tulin kokonaan ymmälle.
Löydettyäni ruomasta käärön uutta köyttä laahasin sen kannelle
ja kiinnitin sillä pian pienen veneeni laivaan. Senjälkeen tein
jonkunlaiset nuoratikapuut, jotka kiinnitin laivan partaaseen ja
muutamissa minuuteissa seisoi rouva Reichardt vieressäni kannella.
Hänen kokemuksensa oli minulle tarpeellinen saadakseni tietää, mihin
näitä kaikkia näkemiäni esineitä käytettiin, ja auttamaan minua
valitsemaan niistä hyödyllisimmät omiksi tarpeiksemme.
Hän näkyi hyvin tuntevan laivojen sisustukset ja selitettyään minulle
kaikki sen mukavuudet, en voinut kyllin ihmetellä ihmisen neroa saada
aikaan niin hämmästyttäviä asioita.
Koska laivan ruomassa oli paljon vettä, olin pakotettu sukeltamalla
hakemaan muutamia esineitä. Näin ja koskettelin nyt ensimmäisen
kerran elämässäni pyssyjä ja pistooleja. Ne herättivät minussa
suurta mielenkiintoa ja toverini selitettyä, miten ne ladattiin ja
laukaistiin, käsitin heti niitten etevämmyyden jousen ja nuolien
rinnalla. Aioin juuri valita niitä pari kolme kappaletta, ottaakseni
ne mukaani, kun toverini selittikin niitten olevan aivan hyödyttömiä
ampumatarpeitta. Olisin kai tyytynytkin entisiin yksinkertaisiin
aseisiini, joista minulla jo oli ollut niin suurta hyötyä, jollei
rouva Reichardt jatkuvassa tarkastuksessamme olisi löytänyt useita
täysinäisiä tinakanistereita aivan vahingoittumatonta ruutia ja
suuren määrän patruunia kuulineen, jotka kaikki otin heti haltuuni.
Laivan toisista osista löysimme jyväsäkkejä, jauhotynnyreitä
ja kaikenlaisia muita tavaroita, kuten peitevaatteita,
tarvekalulaatikoita ja suuren joukon pulloja ja saviastioita, joitten
sisältö oli minulle kokonaan tuntematonta, mutta tuotti toverilleni
suurta iloa. Enimmän ihmetyttivät minua kaikki ne erilaiset
maanviljelyskalut, jotka löysimme ruumasta. Vähässä ajassa sain
sitten tietää lapioitten, haravan, aurojen, puimakoneitten ja monien
muitten esineitten, joitten olemassaolosta en milloinkaan ollut
uneksinutkaan, oikean käyttämistavan.
Löysimme myös suuria määriä kaikenlaisia siemeniä ja juuria ja
jonkunlaisia ruukuissa kasvavia taimia, jotka rouva Reichardt oikein
erityisesti käski ottaa mukaan, koska niistä saisimme mitä suurinta
hyötyä, lisäten, että hän merkeistä päättäen arveli tämän olleen
jonkun siirtolaislaivan matkustajineen, vaikkakaan ei voinut sanoa,
mihin paikkaan se oli menossa.
Mursimme auki, sen enempää välittämättä, kaappeja ja arkkuja,
kaikkialta löytäen paljon tavaroita, jotka lisäisivät suuresti
mukavuuttamme, jos vain voisimme saada ne saarellemme. Miten
se tapahtuisi oli arvoitus, jota ei kumpikaan meistä kyennyt
ratkaisemaan. Pieneen veneeseemme ei mahtunut muuta kuin joitakin
keveämpiä tavaroita ja pian olivatkin sellaiset, jotka voimme ottaa
mukaamme, siihen sullotut.
Olimme juuri lähtemäisillämme lastinemme, kun toverini kiinnitti
huomiotani ryminään, joka tuntui kuuluvan jostakin laivan
perimmäisestä sopukasta. Hän näytti niin suuresti ilostuvan siitä,
että luulin tämän löytömme olevanpaljon arvokkaamman ennen tekemiämme.
Jatkoimme raivaamistamme, niinkuin minusta tuntui, aivan laivan
äärimmäiseen perukkaan, oppainamme ryminä, joka sieltä kuului.
Oli niin pimeäkin, että meidän täytyi hankkia valoa, ja toverini
haki lyhdyn, jonka hän sytytti tuluksilla Sitten vei hän minut
muutamaan paikkaan, missä näin useita eläimiä, joista toiset olivat
kuolleita. Hän sai kumminkin selville, että siellä oli pari nuorta
vasikkaa, kolme tahi neljä lammasta ja yhtä monta sikaa, jotka hyvin
äänekkäästi ilmaisivat olevansa vielä hengissä. Vähän haettuaan,
löysi ja antoi hän niille ruokaa, jota ne halukkaasti söivät. Hän
sanoi minulle noitten suurempien eläimien olevan hevosia ja lehmiä,
mutta ne olivat kaatuneet, eivätkä näyttäneet elon merkkiäkään.
Toverini ja minä harkitsimme sen jälkeen kauan miten voisimme viedä
hengissä olevat eläimet saarellemme. Hän esitti kaunopuheliaasti ne
suuret edut, joita ne meille hankkisivat, jos vain voisimme ne sinne
saada.
Ymmärrettyämme, ettemme ainakaan nyt voineet kuljettaa niitä pois
ja annettuamme niille hyvästi ruokaa, laskeusimme veneeseen ja
sousimme onnellisesti rantaan. Sitten kannoimme aarteemme kotiin
ja ajattelimme ruveta rakentamaan lauttaa kallioitten juurella
uiskentelevista laudoista ja tynnyreistä, mutta koska tiesin
sen vievän paljon aikaa, päätin tarkastaa laivan veneet, jotka
uiskentelivat kumossa jonkun matkan päässä meistä.
Suureksi iloksemme huomasin, että toinen niistä oli vain vähän
vahingoittunut, ja saatuani sen maihin, onnistuimme yhteisvoimin
saamaan sen kohdalleen. Muutamissa tunneissa olimme tehneet sen
vedenpitäväksi, hakeneet pari airoa ja soudimme nyt hilpeästi hylylle.