Elämämme kului sillä tavalla vaihtelevissa töissä, keskusteluissa ja
opiskeluissa.
Rouva Reichardt ei opettanut minulle ainoastaan uskontoa, vaan
kaikkia niitä muitakin oppiaineita, joita hän vähäsenkään taisi,
ja sillä tavalla opin keskustelujemme avulla paljon kielioppia,
maantiedettä, tähtitiedettä, kirjoitusta, laskemista, historiaa ja
siveysoppia, niinkuin olisin saanut oppia koulussakin, jos en olisi
ollut pakotettu olemaan tällä autiolla saarella.
Ei tarvinne mainita, että yhä vieläkin halusin lähteä sieltä pois.
Olin jo kauan ollut kyllästynyt paikkaan, vaikka me yhteisillä
ponnistuksilla olimme hankkineet itsellemme monta mukavuutta, jota
emme ennen olleet osanneet toivoakaan. Majamme olimme muodostaneet
uudestaan jonkunlaiseksi maalaishuvilaksi, joka todellakin oli kaunis
kukka- ja köynnöskasvipeitteineen. Kasvitarhamme lisäsi sen suloa
vielä paljon, sillä majan läheisyyteen olimme istuttaneet kaikki
saarella kasvavat kukat ja muutamia pensaita, jotka hyvällä hoidolla
olivat pian kasvaneet suuriksi ja suojelivat nyt majaa tuulilta.
Olin rakentanut jonkunlaisen aitan perunain ja risujen
säilyttämiseksi, ja häkin linnuille, joita oli nyt suuri parvi.
Kasvitarhan ympärille olimme pystyttäneet aidan, niin että me, kuten
rouva Reichardt sanoi, näytimme saaneen asunnon omassa, rakkaassa
Englannissamme, sen sijaan, että olimme sulettuna pienelle saarelle,
tuhansien peninkulmien päähän siitä kodista, josta niin mielellään
keskustelimme.
Vaikka toverini puhui aina rakkaudella isänmaastaan ja olisi
varmaan mielellään sinne palannut, ei hän kumminkaan milloinkaan
valittanut kovaa kohtaloaan olla kuin vankina pienellä saarella,
erotettuna ystävistään ja sukulaisistaan. Vieläpä oli hänellä tapana
moittia minua vankina olomme tuottamasta kärsimättömyydestä ja
kiittämättömyyttäni kaikesta hyvästä, jota nautimme.
-- Ettekö te sitten ollenkaan toivo saada lähteä tältä saarelta?
kysyin eräänä päivänä.
-- Käyttäisin ilolla -- ensimmäistä tilaisuutta, joka tarjoisi
minulle onnellisen matkan Englantiin, vastasi hän. -- Mutta minä
odotan kärsivällisesti oikeata hetkeä. Ei ole ainoastaan hyödytöntä
surra pidennetyn olomme tähden, vaan se on sitäpaitsi Jumalan voiman
epäilemistä, ettei hän voisi viedä meitä täältä. Ole varma, ettei hän
ole suojellut meitä näin kauan ja niin monista vaaroista, hylätäkseen
meidät silloin, kun parhaiten tarvitsemme hänen apuaan.
Koetin etsiä lohtua tuollaisista kuvitteluista, mutta ehkä ei nuori
mieli voi niin helposti mukaantua sellaiseen, josta se ei pidä, sillä
en voi sanoa, että tulin tyytyväiseksi kohtalooni.
Hätä ensimmäisellä matkallani oli peloittanut minua toista kertaa
tekemästä samanlaista koetta, mutta korjasin siitä huolimatta
veneeni, tein sen lujemmaksi ja laitoin siihen jonkunlaisen
kalasäiliön. Silloin kun meressä ei näkynyt haikaloja, soutelin
tavallisesti jonkun matkan päähän onkimaan.
Suurtyöni kumminkin kalastamisen helpottamiseksi oli verkko, jonka
olin rouva Reichardt'in avulla onnistunut kutomaan. Tähän aikaan oli
hän voittanut pelkonsa ja seurasi minua kalastusmatkoillani. Hän
voi soutaakin laskiessani verkkoa ja auttoi minua sen nostamisessa
veneeseen.
Ensi kerralla, kun nostin verkkoa veneeseen, pelkäsin veneen
kaatuvan. Kalasäiliö oli täynnä ja useat suuret kalat, jotka olin
irroittanut verkosta, hyppivät ja telmivät veneen pohjalla. Se
alkoi vajota syvemmälle kuin oli mukavaa meille kummallekaan ja
olin pakotettu heti heittämään suurimman osan saaliistamme mereen.
Sousimme sitten varovaisesti maihin iloisina siitä, että voimme saada
niin paljon elintarpeita milloin vain halusimme.
Rouva Reichardt seurasi minua myöskin maamatkoillani. Olimme yhdessä
tarkastaneet melkein koko saaren. Päätarkoituksenamme oli hakea
kukkia kasvitarhamme kaunistukseksi ja usein toimmekin jonkun
lisäyksen kokoelmaamme. Koska toverini osasi vähän kasvioppia,
selitti hän minulle eri lajien nimet, heimon ja ominaisuudet, jonka
tähden kävelymatkamme olivat hyvin hauskoja.
Ulkonäkömme nauratti usein meitä molempia, sillä pukujamme olisivat
varmaan vieraat henkilöt pitäneet hyvin kummallisina. Kumpikaan
meistä ei käyttänyt sukkia eikä kenkiä, sillä sellaisia ei meillä
ollut, emmekä voineet niitä mistään hankkiakaan, mutta sensijaan
käytimme hylkeennahkasäärystimiä ja sandaaleja, suojellaksemme
itseämme kaktuskasvien lehdiltä ja piikeiltä, joiden välistä meidän
oli matkoillamme pujottautuminen. Toverillani oli päässään sokerikeon
muotoinen hylkeennahkalakki ja suojeli hän ihoansa auringolta
jonkunlaisella päivänvarjon tapaisella, jonka olin tehnyt hänelle.
Näillä matkoilla oli hän puettu karkeisiin purjekangashousuihin,
sillä hänen oma pukunsa olisi ollut riekaleina, ennenkuin olisimme
päässeet pensaikossa puolenkaan peninkulman päähän. Lisäksi
kantoi hän yllään lyhyttä, miehenliiveistä tekemäänsä nuttua ja
pumpulialushametta.
Minulla taasen oli päässäni leveälierinen, kuivatuista ruohoista
tehty hattu, jonka itse olin letittänyt. Ylläni oli hyvin kulunut
hylkeennahalla paikattu merimiesnuttu ja samalla tavalla paikatut
purjekangashousut.
Vaikka huvimatkamme olivatkin aivan vaarattomia, kuljetimme kuitenkin
aseita mukanamme. Toverini kehoituksesta olin tehnyt itselleni
hyvän ja vahvan jousen nuolineen ja harjoitellut niin ahkerasti
pilkkaanampumista, että olin jo melko taitava sen käsittelemisessä.
Minulla oli nyt jonkunlaisessa pussissa seljässäni useita kovasta
puusta valmistettuja nuolia, joista muutamien kärjet olin varustanut
terävillä ruodoilla ja toisten rautanauloilla. Tupessa vyölläni
kannoin ameriikkalaista puukkoani, jota käytin kaivaessani kasveja
maasta. Olallani kannoin saarella kasvavasta, pitkästä ruohosta
tekemääni koria, jossa säilytin kaikki löytämämme aarteet, ja
joustani pidin kädessäni.
Paitsi päivänvarjoaan oli toverillani toisessa kädessään pitkä sauva
ja olaltaan riippui pieni laukku, jossa tavallisesti oli vähän
virvokkeita, sillä hän sanoi aina, ettei voinut edeltäpäin tietää,
mitä sattuisi tapahtumaan, joka viivyttäisi paluutamme, ja sentähden
oli hyvä pitää vähän evästä mukanaan. Ateriamme oli hauskimpia
keskeytyksiä päivän työssä. Istuuduimme johonkin rauhalliseen
nurkkaan, missä kukat tuoksuivat ja pensaikko suojeli auringolta.
Söimme siinä kuivattua kalaamme, maistelimme lintujamme, paistoimme
perunoita pikku nuotiolla ja lopuksi huuhdoimme kaiken menemään
pullollisella raikasta vettä, joka olikin ateriamme virkistävin kohta.
Niinkuin jo äsken sanoin, olin tullut jousen käytössä hyvin
taitavaksi, josta oli meille välistä ollut suurtakin hyötyä lintujen
pyydystämisessä.
Käytin sitäpaitsi taitoani toiseen tarkoitukseen, joka teki minut
hyvin tyytyväiseksi. Vanhoilla vihollisillani haikaloilla oli vielä
tapana suurin parvin vierailla muutamassa rannikkomme osassa,
mutta niin pian kuin osasin asettani käyttää, asetuin niin lähelle
kallionreunaa kuin vaaratta voin tehdä, ja valittuani uhrini tähtäsin
sen ylempään uimaevään ja ammuin, jolloin tavallisesti osasinkin
tarkoittamaani paikkaan, mistä seurasi, että haikalat taasen sillä
kertaa katosivat.
Vihasin noita eläimiä niin sanomattomasti, koska ne olivat
peloittaneet minua muistorikkaalla löytömatkallani ja tappaneet
Nero-lemmikkini, että päätin käydä sotaa niitä vastaan niin kauan
kuin vain voin valmistaa jousia ja yksikään haikala oleskelisi
rannikolla.
Olimme niin usein kuljeskelleet saaren ristiin rastiin, ettemme
uneksineetkaan mistään vaarasta. Emme olleet milloinkaan nähneet
muita eläimiä kuin vanhoja ystäviämme hylkeitä, jotka pysyttelivät
rannalla. Samanlaiset linnut kuin nekin, joita meillä oli, olivat
melkein ainoat, jotka kävivät saarella, mutta joskus olimme sentään
nähneet aivan toisenlaisiakin lintuja, joista olin ampunut muutamia.
Näillä matkoillamme katselin sentähden aina jotakin vierasta lintua,
koettaakseni ampumataitoani. Jos lintu sattui olemaan syötäväksi
kelpaava, oli se varmasti tervetullut, mutta jos ei ollutkaan, niin
sain siitä sentään hetkeksi ajanvietettä, kun rouva Reichardt sanoi
minulle sen nimen ja selitti sen elämäntavat.
Olimme löytäneet luonnollisen laakson, joka sijaitsi niin alhaalla,
ettei sitä voinut huomata, ennenkuin oli tullut aivan sen lähistölle.
Päästäkseen sinne täytyi laskeutua erästä jyrkkää pensaita kasvavaa
mäkeä. Laakson pohjalla oli kai maa hyvin hedelmällistä, sillä
siellä kasvoi melkoisen suuria puita, suurena vastakohtana kaikille
pensasmaisille kasveille saaren muissa osissa. Tätä täplää sanoimme
"Onnellisten laaksoksi" ja siitä tuli mielipaikkamme.
Muistelen eräällä tällaisella matkallamme syöneemme päivällisen,
useita tunteja ensin haettuamme kasveja, joita olimme saaneetkin
aikamoisen kimpun. Ateriamme jäännökset olivat erään suuren puun
alla, jonka varjossa olimme levähtäneet.
Olimme juuri saaren vastakkaisella puolella, noin
neljännespeninkulman päässä merestä. Paikalla kasvoi paljon
harvinaisia kukkia ja rouva Reichardt oli poistunut vähän matkan
päähän tarkastaakseen kaikkea nähtävää. Katsellen puihin ja
pensaisiin ympärilläni nähdäkseni jotakin uutta, poistuin sillä aikaa
vastakkaiseen suuntaan ja hiivin juuri muutamien noin kahdentoista
metrin päässä olevien pensaitten ympärillä, joista olin kuulevinani
visertelyä, kun kuulin kovasti huudettavan.
Pyörähdin äkkiä ympäri ja näin rouva Reichardt'in, joka nähtävästi
aivan kuolemaisillaan pelosta kiiruhti vastaani. Hän oli menettänyt
päivänvarjonsa ja sauvansa, hänen lakkinsa oli pudonnut päästä ja
hänen kiivaasta juoksusta irtautunut pitkä tukkansa liehui tuulessa.
Ensin en huomannut mitään, joka olisi aiheuttanut tämän äkkinäisen
pelon, mutta hetken kuluttua kuulin risahduksia pensaikosta, josta
hän tuli, ikäänkuin joku raskas ruumis olisi laahautunut niitten
läpi, ja samalla näyttäytyikin oikein kauhea hirviö. Se lähestyi
kiivaasti pitäen päätään noin kolmen metrin korkeudella maasta ja
kita ammollaan. Halkinaista kieltään liikutti se suurella nopeudella.
Sen ruumis oli kauhean pitkä ja tavallisen puun paksuinen. Eriväriset
suomut peittivät sen kaikkialta, ja se kiemurteli pitkin maata
epätasaisissa kiekuroissa, monen metrin pituinen häntä perässään. Sen
silmät olivat kiiltävät ja julmat ja koko sen näkö selitti tarpeeksi
hyvin toverini pelästyksen.
-- Pakoon! huusi hän hirveän pelästyneellä äänellä ja kiiruhti
vastaani, pakene, muuten olet mennyttä miestä!
Hänen onnistui päästä sille paikalle, jossa olin, mutta kun hän
vilkaistuaan taaksensa näki tuon kauhean hirviön tulevan täyttä
vauhtia perässään, vaipui hän pelon valtaamana jalkoihini.
Hyppäsin heti hänen ylitsensä estääkseni hirviötä hyökkäämästä hänen
kimppuunsa, ja seisovassa asennossa, jännittäen joustani niin paljon
kuin voin, odotin muutamia sekunteja, saadakseni tarkan tähtäimen,
sillä ymmärsin kaiken riippuvan varmuudestani ja päättäväisyydestäni.
Aina lähemmäksi ja lähemmäksi tuli kauhea vastustajani, sähisten
hirveästi, silmät salamoiden ja kita ammollaan, aikoen nähtävästi
nielaista minut yhtenä suupalana. Sen kauhean ruumiin äärettömät
kiemurat vyörivat maalla kuin rattaat, musertaen kuin ruohon ne
paksut kasvit, jotka olivat sen tiellä.
Tunnustan, että tunsin sydämessäni jotakin pelontapaista, mutta
tiesin samalla, että ainoa pelastuksen mahdollisuus oli hirviön
kuolettavasti haavoittaminen, ja vaaran välitön läheisyys antoikin
minulle tarvittavan kylmäverisyyden.
Hirviö oli nyt päässyt juuri sen puun taakse, jonka juurella olimme
syöneet päivällistä, ja minä olin siitä noin kahdentoista metrin
päässä. Juuri kun sen pää pisti esiin puun takaa, tähtäsin tarkkaan
ja annoin nuolen lentää, niinkuin luulin, suoraan sen silmään,
toivoen, että se tunkeutumalla aivoihin pysähdyttäisi sen heti.
Mutta kun se sillä hetkellä liikautti päätään, lensikin nuoli sen
avonaiseen kitaan, mennen läpi toisesta leuasta ja tunkeutuen syvälle
takana olevaan puuhun, naulaten siten sen pään kiinni.
Kun hirviö huomasi olevansa haavoitettu, kiersi se kauhean ruumiinsa
rungon ympärille ja pudisteli äkkinäisillä ponnistuksillaan paksua
puuta edes ja takaisin rajummin kuin minä sen heikointa oksaa.
Peläten sen pääsevän irti, ennenkuin ennätin pelastaa tajuttoman
toverini, ammuin niin pian kuin voin kaikki nuoleni, jotka sattuivat
sinne tänne sen ruumiiseen. Sen ponnistukset tulivat silloin niin
kauheiksi, että sieppasin rouva Reichardt'in äkkiä syliini ja
peloissani, joka näkyi antavan minulle yliluonnollisia voimia,
kiiruhdin niin pian kuin voin suorinta tietä majaamme. Ennättämättä
vielä puolta peninkulmaakaan, tuli toverini onneksi tuntoihinsa
ja jaksoi jatkaa pakoaan avuttanikin. Vihdoin saavuimme kotiin,
puolikuolleina väsymyksestä ja pelosta. Ensimmäiseksi työksemme
telkesimme kaikki ovet ja ikkunat, jättäen kuitenkin pieniä
tähystysreikiä, ja istuimme sitten siellä useita tunteja vavisten ja
pelokkaina odottaen hirviön lähestymistä.
Sinä yönä emme panneet nukkumaan, eikä meistä kumpikaan mennyt ulos
seuraavanakaan päivänä. Seuraavana yönä valvoi aina toinen, toisen
nukkuessa. Mutta toisena päivänä oli rohkeuteni jo niin paljon
palannut, että halusin mennä katsomaan alituisten keskustelujemme
esinettä, mutta rouva Reichardt kielteli minua.
Hän sanoi sen olevan jonkun hirveän suuren jättiläiskäärmeen eli
boakäärmeen, jotka ovat yleisiä Etelä-Ameriikan metsissä. Saarellemme
oli se kai tullut jonkun ajelehtivan puun mukana, ja koska sen saamat
haavat eivät luultavasti voineet niin suurta eläintä sanottavasti
vahingoittaa, kiemurteli kai se ympäriinsä saarellamme, valmiina
hyökkäämään kimppuumme niin pian kuin jompikumpi meistä näyttäytyisi.
Kolmantena päivänä, kun ei mitään tapahtunut, joka olisi lisännyt
levottomuuttamme, päätin tutkia vaaraa ja hiivin majasta,
varustettuna uudella jousella ja nuolivarastolla, kirveellä ja
ameriikkalaisella puukollani. Päättäneenä aloittaa uuden taistelun,
jos tarvittiin, hiivin varovaisesti eteenpäin, katsellen silmä
tarkkana kaikkea liikkuvaa ja korvat höröllään heikoimmallekin
äänelle, kunnes lähestyin viimeisen epätasaisen tappeluni
tapahtumapaikkaa.
Minun täytyy tunnustaa, että aloin hengittää kiivaammin ja sydämeni
löi nopeammasti, kun lähestyin paikkaa, johon olin jättänyt kauhean
viholliseni. Suureksi kummastuksekseni oli käärme kadonnut. Puu
seisoi vielä paikoillaan, vaikka maa olikin peitetty sen lehvillä
ja oksilla ja suurin osa sen kuoresta oli paljaana tomuna. Rungon
juurella oli kuorenkappaleilla ja katkenneilla nuolilla, lehdillä ja
mullalla sekoittunut suuri verilätäkkö. Hirviö oli kadonnut. -- Mutta
missä se oli?
Vähän levottomana aloin hakea sen paluumatkan jälkiä ja ne
löytyivätkin helposti. Jousi valmiina heti käytettäväksi seurasin
verijälkeä, joka vielä oli näkyvissä ruohikossa ja varmasti osoitti,
että käärme oli kiemurrellut puun luota suorinta tietä mereen, johon
jäljet loppuivat.
Huomattuani tämän, hengitin taasen helpotuksesta. Ei ollut
epäilemistäkään, että eläin, jos se vain jäi henkiin, oli satojen
peninkulmain päässä ja varmaankaan ei palaisi takaisin paikkaan,
jossa se sai niin epäkohteliaan vastaanoton.
En kadottanut hetkeäkään rientäessäni toverilleni viemään näitä hyviä
uutisia.