36. Herra Reichardt'in murha.

Kului useita vuosia näissä suotuisissa olosuhteissa. Varmasti

vakuutettuna asemastaan Herran valittuna palvelijana antautui mieheni

kokonaan sille suurelle asialle, joka oli hänen päämääränään. Välistä

en nähnyt häntä moneen päivään ja ollessamme yhdessä, oli hän usein

niin hajamielinen, ettei hän näyttänyt huomaavan läsnäoloani.

Onnistuessani saamaan hänet puhumaan itsestään, voi hän kertoilla

laajalti siitä sanomattomasta onnesta, jota hän tunsi lähestyessään

tehtävänsä loppua. En ollut ymmärtävinänikään hänen tarkoitustaan,

vaikka selvästi käsitin, että hän vihjasi uskoonsa pian tapahtuvasta

lopustaan, jonka käsityksen hän oli saanut jo silloin, kun hän

antautui tähän tehtäväänsä.

Koetin vapautua levottomuudestani muistelemalla kaikkia niitä vaaroja

ja vaikeuksia, joita jo olimme kokeneet, mutta en voinut kumminkaan

estää sydäntäni vapisemasta kuullessani hänen puhuvan tästä aineesta,

ja kun hän oli poissa luotani, tunsin usein kuolettavaa tuskaa siihen

asti, kun hän palasi. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään todellista

syytä pelkooni ja koetin vakuuttaa itselleni, ettei mitään vaaraa

ollut olemassa. Todennäköisesti olisinkin kai siinä onnistunut, jos

ei mieheni niin usein olisi vihjaillut erostamme. --

Tässä tuli rouva Reichardt niin kovin liikutetuksi, että viipyi

hetken aikaa, ennenkuin hän voi jatkaa kertomustaan. Vihdoinkin

onnistui se hänelle, mutta kyyneleistä, jotka vuosivat hänen

kalpeille poskilleen, näin, kuinka liikutettu hänen mielensä oli

niistä kauheista tapauksista, joita hänen täytyi muistella.

-- Keskellä menestystämme, perustettuamme seurakunnan, kastettuamme

satoja miehiä, naisia ja lapsia, saatuamme kunnollisen paikan

jumalanpalveluksillemme ja rakennettuamme tilavan kouluhuoneen,

joissa molemmissa lukuisasti ja ahkerasti käytiin, tulivat muutamat

eurooppalaiset laivat lyhyelle vierailulle luoksemme, ja heti niitten

lähdön jälkeen alkoi tuo hirmuinen maanvaiva "isorokko" raivota

kansan keskuudessa. Sekä lapset että aikuiset sairastuivat ja niin

pian kuin yksi kuoli, sairastui tusina toisia.

Alkuasukkaat rupesivat pian äärettömästi pelkäämään ja miestäni

pyydettiin tautia tukahduttamaan, koska he olivat vakuutetut siitä,

että hänellä oli voimaa siihen. Hän teki kaikki, mitä hän suinkin

vain voi, mutta onnettomuudeksi ei se riittänyt. Hänen määräyksiään

sopivista toimenpiteistä taudin vastustamiseksi seurattiin harvoin ja

kuolema niitti vain yhä uusia uhreja. Mieheni viholliset yllyttivät

kansaa häntä vastaan, sanoen hänen häväisseen heidän jumaliaan ja

sillä tavalla tuottaneensa maalle jumalien vihan. Kansa alkoi napista

ja syytää kirouksia, jotka pian muuttuivat rajuiksi uhkauksiksi

miestäni kohtaan.

Hän saarnasi heille alistumista Jumalan tahtoon, mutta alistuminen

ei kuulu metsäläisten hyveisiin. Hän oli väsymätön sairasten

hoitamisessa, mutta juuri ne, joista hän piti suurinta huolta,

kuolivat pikemmin. Vihamielisyys häntä kohtaan yltyi joka tunti.

Raivostuneet villit heiluttivat raskaita nuijiaan ja uhkasivat

häntä terävillä keihäillään, mutta hänen silmänsä eivät rävähtäneet

milloinkaan, hänen poskensa eivät kalvenneet, hän kulki vain tietään

huolimatta ympärillään raivoavista vihan intohimoista, ja ylisti

mielessään Jumalaa.

Tuli sitten sunnuntai ja jumalanpalveluksemme oli melkein lopussa.

Emme voineet kerskata lukuisesta kuulijakunnasta, sillä toisia oli

kuollut, muutamat olivat matkustaneet sisämaahan ruttoa pakoon ja

toiset taasen olivat karttaneet paikkaa kansalaisten uhkausten

peloittamina. Muutamat lapset ja pari kolme vaimoa olivat ainoat

kuulijat, jotka olivat kokoontuneet opettajansa ympärille.

Veisasimme juuri virttä, kun raivostunut ja mieletön villilauma

hyökkäsi pieneen kappeliimme, huutaen ja ulvoen kauhealla tavalla

ja puistellen aseitaan, ikäänkuin vihollisen päälle hyökätessä. He

ottivat mieheni kiinni keskellä hartaustoimitusta.

Kiiruhdin esiin suojellakseni häntä niiltä lukuisilta aseilta, jotka

olivat kohdistettuina häneen, mutta he raastoivat minut tukastani

takaisin ja hirveästi huutaen ja hyppien kuin mitkäkin hornanhenget

hyökkäsivät mieheni kimppuun nuijin ja keihäin.

Reichardt ei ruvennut vastarintaan ollenkaan. Hän risti vain

kiinteämmin kätensä ja katsoi taivaaseen hartaammin, jatkaen

veisuutaan, jonka hän oli alottanut ennen heidän tuloaan. Sekään ei

viivyttänyt hänen kohtaloaan.

Villit murskasivat hänen päänsä, jolloin hänen verensä purskahti

päälleni, olin nimittäin tunkeutunut uudestaan hänen lähelleen, ja

luulen, että olisin saanut jakaa hänen kohtalonsa, jollen olisi

pyörtynyt nähdessäni tuon julman verityön.

Kuulin sitten, että joku mahtava päällikkö oli sekaantunut asiaan.

Minut oli kannettu pois enemmän kuolleena kuin elävänä ja olin kauan

pysynyt sellaisessa tilassa. Tarpeeksi voimistuttuani voidakseni

matkustaa, käytin hyväkseni muutaman kotiinpalaavan valaanpyytäjän

satunnaista vierailua saarella ja pyysin päästä mukaan matkustajaksi.

Kapteeni kuuli surullisen tarinani, ottaen minut sitten laivaansa

niin pian kuin voi, ja näytti oikeata merimiehen osanottoa

kärsimyksiini. Olisin palannut Englantiin hänen kanssaan, mutta

tultuamme tämän saaren leveysasteelle puhkesi hirmuinen myrsky ja

olimme pakotettuja turvautumaan veneisiin. En tiedä, mihin kapteeni

miehineen joutui, sillä veneet erosivat toisistaan melkein heti, kun

läksimme hylystä, mutta toivon heidän turvallisesti päässeen maihin

ja olevan nyt omassa isänmaassaan.

Mihin nuo toiset, jotka toivat minut tänne sinun sytyttämiesi tulien

opastamana, ovat joutuneet, en tiedä. Mutta en luule mahdolliseksi,

että he, veneen ollessa niin raskaassa lastissa kuin se oli saaresta

lähtiessä ja väen ollessa siinä tilassa, voivat saavuttaa sitä

kaukaista saarta, johon he suuntasivat matkansa.

Rouva Reichardt'in kertomus teki minuun syvän vaikutuksen. En

ihmetellyt enää hänen kalpeita kasvojaan enkä hänen surullista

ulkomuotoaan, joka alussa oli niin silmiinpistävä. Hän oli kärsinyt

hirveästi ja hänen kärsimyksensä olivat siksi tuoreita, että niitten

jättämä jälki näkyi vielä hänen luonteessaan.

Ajattelin paljon hänen kertomustaan ja ihmettelin, mikä sai ihmiset

lähtemään mukavista kodeistaan ja matkustamaan merien yli tuhansien

peninkulmien päähän, toivossa käännyttää uuteen uskoon joukon

petollisia metsäläisiä, jotka ensimmäisten vihollisuuksien puhjetessa

varmaan heidät tappaisivat.

Saaren orvon seikkailut · 第 40 / 50 题