Kului useita vuosia näissä suotuisissa olosuhteissa. Varmasti
vakuutettuna asemastaan Herran valittuna palvelijana antautui mieheni
kokonaan sille suurelle asialle, joka oli hänen päämääränään. Välistä
en nähnyt häntä moneen päivään ja ollessamme yhdessä, oli hän usein
niin hajamielinen, ettei hän näyttänyt huomaavan läsnäoloani.
Onnistuessani saamaan hänet puhumaan itsestään, voi hän kertoilla
laajalti siitä sanomattomasta onnesta, jota hän tunsi lähestyessään
tehtävänsä loppua. En ollut ymmärtävinänikään hänen tarkoitustaan,
vaikka selvästi käsitin, että hän vihjasi uskoonsa pian tapahtuvasta
lopustaan, jonka käsityksen hän oli saanut jo silloin, kun hän
antautui tähän tehtäväänsä.
Koetin vapautua levottomuudestani muistelemalla kaikkia niitä vaaroja
ja vaikeuksia, joita jo olimme kokeneet, mutta en voinut kumminkaan
estää sydäntäni vapisemasta kuullessani hänen puhuvan tästä aineesta,
ja kun hän oli poissa luotani, tunsin usein kuolettavaa tuskaa siihen
asti, kun hän palasi. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään todellista
syytä pelkooni ja koetin vakuuttaa itselleni, ettei mitään vaaraa
ollut olemassa. Todennäköisesti olisinkin kai siinä onnistunut, jos
ei mieheni niin usein olisi vihjaillut erostamme. --
Tässä tuli rouva Reichardt niin kovin liikutetuksi, että viipyi
hetken aikaa, ennenkuin hän voi jatkaa kertomustaan. Vihdoinkin
onnistui se hänelle, mutta kyyneleistä, jotka vuosivat hänen
kalpeille poskilleen, näin, kuinka liikutettu hänen mielensä oli
niistä kauheista tapauksista, joita hänen täytyi muistella.
-- Keskellä menestystämme, perustettuamme seurakunnan, kastettuamme
satoja miehiä, naisia ja lapsia, saatuamme kunnollisen paikan
jumalanpalveluksillemme ja rakennettuamme tilavan kouluhuoneen,
joissa molemmissa lukuisasti ja ahkerasti käytiin, tulivat muutamat
eurooppalaiset laivat lyhyelle vierailulle luoksemme, ja heti niitten
lähdön jälkeen alkoi tuo hirmuinen maanvaiva "isorokko" raivota
kansan keskuudessa. Sekä lapset että aikuiset sairastuivat ja niin
pian kuin yksi kuoli, sairastui tusina toisia.
Alkuasukkaat rupesivat pian äärettömästi pelkäämään ja miestäni
pyydettiin tautia tukahduttamaan, koska he olivat vakuutetut siitä,
että hänellä oli voimaa siihen. Hän teki kaikki, mitä hän suinkin
vain voi, mutta onnettomuudeksi ei se riittänyt. Hänen määräyksiään
sopivista toimenpiteistä taudin vastustamiseksi seurattiin harvoin ja
kuolema niitti vain yhä uusia uhreja. Mieheni viholliset yllyttivät
kansaa häntä vastaan, sanoen hänen häväisseen heidän jumaliaan ja
sillä tavalla tuottaneensa maalle jumalien vihan. Kansa alkoi napista
ja syytää kirouksia, jotka pian muuttuivat rajuiksi uhkauksiksi
miestäni kohtaan.
Hän saarnasi heille alistumista Jumalan tahtoon, mutta alistuminen
ei kuulu metsäläisten hyveisiin. Hän oli väsymätön sairasten
hoitamisessa, mutta juuri ne, joista hän piti suurinta huolta,
kuolivat pikemmin. Vihamielisyys häntä kohtaan yltyi joka tunti.
Raivostuneet villit heiluttivat raskaita nuijiaan ja uhkasivat
häntä terävillä keihäillään, mutta hänen silmänsä eivät rävähtäneet
milloinkaan, hänen poskensa eivät kalvenneet, hän kulki vain tietään
huolimatta ympärillään raivoavista vihan intohimoista, ja ylisti
mielessään Jumalaa.
Tuli sitten sunnuntai ja jumalanpalveluksemme oli melkein lopussa.
Emme voineet kerskata lukuisesta kuulijakunnasta, sillä toisia oli
kuollut, muutamat olivat matkustaneet sisämaahan ruttoa pakoon ja
toiset taasen olivat karttaneet paikkaa kansalaisten uhkausten
peloittamina. Muutamat lapset ja pari kolme vaimoa olivat ainoat
kuulijat, jotka olivat kokoontuneet opettajansa ympärille.
Veisasimme juuri virttä, kun raivostunut ja mieletön villilauma
hyökkäsi pieneen kappeliimme, huutaen ja ulvoen kauhealla tavalla
ja puistellen aseitaan, ikäänkuin vihollisen päälle hyökätessä. He
ottivat mieheni kiinni keskellä hartaustoimitusta.
Kiiruhdin esiin suojellakseni häntä niiltä lukuisilta aseilta, jotka
olivat kohdistettuina häneen, mutta he raastoivat minut tukastani
takaisin ja hirveästi huutaen ja hyppien kuin mitkäkin hornanhenget
hyökkäsivät mieheni kimppuun nuijin ja keihäin.
Reichardt ei ruvennut vastarintaan ollenkaan. Hän risti vain
kiinteämmin kätensä ja katsoi taivaaseen hartaammin, jatkaen
veisuutaan, jonka hän oli alottanut ennen heidän tuloaan. Sekään ei
viivyttänyt hänen kohtaloaan.
Villit murskasivat hänen päänsä, jolloin hänen verensä purskahti
päälleni, olin nimittäin tunkeutunut uudestaan hänen lähelleen, ja
luulen, että olisin saanut jakaa hänen kohtalonsa, jollen olisi
pyörtynyt nähdessäni tuon julman verityön.
Kuulin sitten, että joku mahtava päällikkö oli sekaantunut asiaan.
Minut oli kannettu pois enemmän kuolleena kuin elävänä ja olin kauan
pysynyt sellaisessa tilassa. Tarpeeksi voimistuttuani voidakseni
matkustaa, käytin hyväkseni muutaman kotiinpalaavan valaanpyytäjän
satunnaista vierailua saarella ja pyysin päästä mukaan matkustajaksi.
Kapteeni kuuli surullisen tarinani, ottaen minut sitten laivaansa
niin pian kuin voi, ja näytti oikeata merimiehen osanottoa
kärsimyksiini. Olisin palannut Englantiin hänen kanssaan, mutta
tultuamme tämän saaren leveysasteelle puhkesi hirmuinen myrsky ja
olimme pakotettuja turvautumaan veneisiin. En tiedä, mihin kapteeni
miehineen joutui, sillä veneet erosivat toisistaan melkein heti, kun
läksimme hylystä, mutta toivon heidän turvallisesti päässeen maihin
ja olevan nyt omassa isänmaassaan.
Mihin nuo toiset, jotka toivat minut tänne sinun sytyttämiesi tulien
opastamana, ovat joutuneet, en tiedä. Mutta en luule mahdolliseksi,
että he, veneen ollessa niin raskaassa lastissa kuin se oli saaresta
lähtiessä ja väen ollessa siinä tilassa, voivat saavuttaa sitä
kaukaista saarta, johon he suuntasivat matkansa.
Rouva Reichardt'in kertomus teki minuun syvän vaikutuksen. En
ihmetellyt enää hänen kalpeita kasvojaan enkä hänen surullista
ulkomuotoaan, joka alussa oli niin silmiinpistävä. Hän oli kärsinyt
hirveästi ja hänen kärsimyksensä olivat siksi tuoreita, että niitten
jättämä jälki näkyi vielä hänen luonteessaan.
Ajattelin paljon hänen kertomustaan ja ihmettelin, mikä sai ihmiset
lähtemään mukavista kodeistaan ja matkustamaan merien yli tuhansien
peninkulmien päähän, toivossa käännyttää uuteen uskoon joukon
petollisia metsäläisiä, jotka ensimmäisten vihollisuuksien puhjetessa
varmaan heidät tappaisivat.