En voinut taivuttaa rouva Reichardt'ia tulemaan veneeseeni, koska
ensimmäisen matkustajan kohtalo, jota hän oli rannalta katsellut,
pidätti häntä tekemästä matkaa niin epäsuotuisissa olosuhteissa.
Niin pian kuin vaatteeni olivat kuivaneet, olin valmis uuteen ja
vielä uskalletumpaan kokeeseen. En tahtonut erota Nerosta, vaan
annoin sen maata veneen pohjalla, missä voin pitää sitä tarkasti
silmällä. Paitsi Neroa, otin mukaani lintuni, jotka itsestään
lensivät luokseni ja istuutuivat ympärilleni. Soutaessani eteenpäin
katselivat ne niin kovin tyhmän näköisinä ympärilleen, että minulta
pääsi suuri nauru.
-- Lieköhän, sanoi rouva -- Reichardt, milloinkaan -- näillä
vesillä ennen nähty tuollaista venettä, tuollaisine väkineen? Nuori
metsäläinen kapteenina, kesy hylje perämiehenä ja parvi lintuja
laivamiehinä on kai kummallisin seikkailijaseurue, mikä milloinkaan
on kellunut valtamerellä?
Olin itse melkein silmiinpistävin tässä kummallisessa
joukossa. Päälläni ei ollut muuta kuin monesta kohden paikatut
purjekangashousut, ja pitkäksi kasvanut musta tukkani valui kiharoina
olkapäilleni. Aurinko oli polttanut ihoni niin ruskeaksi, ettei sitä
voinut verratakaan rouva Reichardt'in ihoon, joka oli aina ollutkin
hyvin vaalea. Hän sanoikin minulle usein, että minun olisi sentähden
hyvin vaikeata vaatia nimitystä "eurooppalainen", mutta kukaan ei
kieltäytyisi sanomasta minua: "Pieneksi Metsäläiseksi", niinkuin
hänkin joskus leikillä teki.
Näin komeana ja näine seuralaisineni sousin kumminkin lahdesta
merelle, aikoen kiertää saaren ympäri. Lähtiessäni matkalle huiskutti
rouva Reichardt kättään ja kehoitti niinkauan kuin olin kuuluvissa,
minua olemaan hyvin varovainen, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri
palatakseen, niinkuin luulin, majalle.
Päivä oli tavattoman kaunis. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan
ja merenpinnalla tuskin väreilyäkään. Kaikki näytti siis suosivan
hankettani, sillä jos olisi vähäisenkään tuullut, olisi aaltojen
loiske kallioihin ollut suurena esteenä matkani mukavuudelle ja
turvallisuudelle. Vesi oli sitäpaitsi niin kirkasta, että suuresta
syvyydestä huolimatta voin selvästi nähdä hiekkapohjasta simpukat ja
erilaiset, hyvinkin kummallisen näköiset kalat, jotka vilahtelivat
veneen alla, sen mennessä eteenpäin. Iloitsin keinumisesta ja
erilaisten silmiini sattuvien esineitten katselemisesta. Joka
aironvedolla liukui keveä vene melkein huomaamatta eteenpäin. Nero
makasi niin hiljaa, aivan kuin ensimmäinen matka olisi opettanut
sille, miksi pitää pysyä liikkumatonna veneessä, ja linnut osoittivat
silloin tällöin tyytyväisyyttään kirkaisten kovasti tahi räpyttäen
kiivaasti siipiään.
Tällä tavalla jatkoimme matkaamme seikkailuitta siihen asti, kunnes
olin mereen pistävän, edessäni seinänä kohoavan kallioniemekkeen
tähden pakotettu soutamaan ulommas, kiertääkseni sen. Sousin
sentähden ulommaksi ja sain paremman tilaisuuden katsella saarta
kuin milloinkaan ennen. Tunsin kaikki mielipaikkani; rotko, metsä,
kauniitten köynnöskasvien peittämä maja ja kukkia täynnä oleva
kasvitarha näyttivät hyvin miellyttäviltä. Korkeat, jylhät kalliot,
jotka kaikilta puolilta ympäröivät saarta, lisäsivät suuruudellaan
näköalan vaikutusta.
Suureksi kummakseni näin rouva Reichardt'in kiireesti rientävän
muutamaan rannan kohtaan, joka minun pian piti sivuuttaa. Ymmärsin
silloin, että hän aikoi seurata minua paikalta toiselle, nähdäkseen
kaikki, jos joku onnettomuus sattuisi minua kohtaamaan ja ollakseen
apuna, jos sattuisin sellaista tarvitsemaan. Huusin hänelle ja hän
huiskutti kättään vastaukseksi. Kääntyessäni niemen ympäri kummastuin
suuresti tullessani äärettömän suurien haikalojen parveen. Jos
joutuisin kosketuksiin jonkun kanssa niistä, niin olisin mennyttä
miestä, sillä heilakka veneeni kaatuisi silloin varmaan. Ja jos
päästäisin yhdenkään näistä hirviöistä lähelleni, riittäisi jo
yksikin puraiseminen, kuten Jackson oli vakuuttanut, tappamaan
"pienen metsäläisen". Muistelin rouva Reichardt'in varoituksia ja
aloin melkein uskoa, että olisi ollut parempi seurata hänen neuvoaan
ja pysytellä uimalahdessa. Jatkoin kumminkin matkaani ja panin kaikki
taitoni liikkeelle pysyäkseni erossa odottamattomista vihollisistani.
Vasta silloin, kun olin tullut keskelle parvea, näkyivät haikalat
huomaavan, että heidän lähistöllään oli jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa, mutta niin pian kuin ne täydellisesti huomasivat, mikä
tunkeilija oli, tulivat ne hyvin levottomiksi, kiisivät parvissa
sinne ja tänne pannen veden lainehtimaan, niin että sain käyttää
kaiken taitoni pysyttääkseni veneen suunnassaan.
Ne sukelsivat, hyökkäsivät edes ja takaisin, pukkivat toisiaan,
niinkuin minusta näytti, kaikkea muuta kuin ystävällisessä mielessä,
mutta pysyen vielä jonkun matkan päässä veneestä, mistä olin
suuresti kiitollinen. Sousin voimaini takaa, päästäkseni niin pian
kuin suinkin erilleni noin ikävistä naapureista, mutta se ei ollut
niinkään helppoa. Ne tulivat uiden veneen jäljessä, sukeltaen sitten
päästyään muutamien metrien päähän ja nousten pinnalle muutamien
silmänräpäysten kuluttua keulan edessä, ikäänkuin estääkseen minua
jatkamasta matkaani.
Sousin kumminkin eteenpäin ja ne katosivat, näyttäytyäkseen kuitenkin
heti veneen kaikilla puolilla. Ne tulivat nähtävästi rohkeammiksi,
joka lisäsi levottomuuttani, ja lähestyivät yhä enemmän venettä, joka
oli joka minuutti kaatua niitten hypyistä ja hyppelehti kevyesti kuin
korkki levottomilla aalloilla.
Kapteeni ei ollut ainoa, joka alkoi pelätä. Linnut olivat hyvin
levottomia ja ainoastaan ankaroilla käskyillä sain Neron pysymään
makaavassa asennossaan jalkaini juuressa. Niitten vaisto varoitti
niitä lähestyvästä vaarasta ja minä sain lohduttautua sillä, että
ainoastaan oma ajattelemattomuuteni oli saattanut minut tukalaan
asemaani ja että apua ei ollut mistään saatavissa, jos uhkaavat
viholliseni todella ryhtyisivät hyökkäämään.
Joka silmänräpäys tulivat haikalat liikkeissään rajummiksi ja
tunkeilemisessaan rohkeammiksi. Tuskin jaksoin enää pitää venettä
kulussa ja estää vettä tulemasta sisään. Linnut, oltuaan hetken
levottomia, olivat vihdoin lentäneet muutamalle läheiselle kalliolle
ja Nero alkoi murista ja näykkiä, ajatellen nähtävästi vapautua
väkisin pakkoasemastaan, nähdäkseen, mikä vaara uhkasi.
Koettaessani hyväilyillä saada sitä pysymään alallaan, tunsin veneen
yhtäkkiä saavan hirveän sysäyksen pohjaansa, niin että se nousi
ilmaan, heittäen Neron, minut ja airot eri suunnille.
Meidän putoamisestamme syntyvä läiskäys hajoitti kai pedot hetkeksi,
koska uidessani muudatta kalliota kohti, olin sen jo melkein
saavuttanut, ennenkuin jälleen huomasin haikaloja.
Silloin juuri näin suuren hirviön hyökkäävän kimppuuni ja ajattelin
jo olevani mennyttä kalua. Se kääntyi selälleen avatakseen suuren
kitansa ja seuraavassa hetkessä olisi se niellyt minut.
Ollessani tässä vaarallisessa asemassa näin erään eläimen hyökkäävän
minun ja haikalan väliin, käyden urhoollisesti pedon kimppuun. Se
oli Nero, ja silloin näin viimeisen kerran uskollisen ystäväni.
Sen tullessa väliin oikealla hetkellä pääsin uimaan eräälle
kallionsyrjälle, jossa olin täydellisesti turvassa. Pysyttelin kiinni
eräässä lujassa meriruohokimpussa, ollen joka hetki putoamaisillani
veteen, jota jalkani melkein koskettivat.
Koko parvi oli nyt ympärilläni. Ensin kiinnittivät ne huomionsa
veneeseen ja airoihin, jotka ne pukkivat aivan melkein sen kallion
juurelle, mistä olin saanut tilapäisen pakopaikkani. Niin pian
kuin ne näkivät minut, jättivät ne nämä esineet rauhaan ja niitten
saaliinhimo ja raivo näkyi tulevan kymmenkertaiseksi. Ne hyökkäsivät
kimppuuni yhdessä joukossa ja olin pakotettu nostamaan jalkani
korkealle, koska muuten joku noista parista kymmenestä ammottavasta
kidasta, jotka innoissaan saadakseen suupalankaan jäsenistäni,
kurottautuivat toistensa yli, olisi purrut ne poikki.
Tätä metsästystä kesti muutamia minuutteja. Hätäni oli kauhea. Luulin
ponnistuksieni irroittaneen meriruohokimpun ja pelkäsin sen ensi
hetkessä antavan perään, jolloin saaliinhimoinen lauma allani alkaisi
minusta tapella ja repisi minut kappaleiksi. Huusin keuhkojeni koko
voimalla, pelottaakseni ne pois, mutta kun ne luultavasti näkivät
yhtä hyvin kuin minä itsekin, etten voinut päästä pakoon, lopettivat
ne vain silloin raivokkaat kokeensa päästä kiinni jalkoihini. Sen
sijaan asettuivat ne puoliympyrään ympärilleni katsellen minua
ylöspäin käännetyillä silmillään, joissa näytti olevan pirullinen
ilme, ja kuin odottaen, että heikko tuki, jossa pysyttelin kiinni,
katkeaisi.
Epätoivoissani rukoilin hartaasti ja tein sen enemmän jättääkseni
sieluni Jumalan haltuun kuin toivoen pelastua niin hirveästä
ja uhkaavasta vaarasta. Noitten saaliinhimoisten hirviöitten
katseet näyttivät pilkkaavan hartauttani. Tunsin miten meriruohon
juuret alkoivat irtaantua, ja tiesin, että pieninkin liikkumiseni
kiiruhtaisi vain tuhoani.
Tällä hetkellä kuulin huudettavan nimeäni. Rouva Reichardt oli
vuoren huipulla korkealla yläpuolellani ja minä vastasin epätoivon
koko innolla. Sitten seurasi jonkun raskaan esineen läiskähtäminen
veteen ja kuulin hänen pyytävän minua koettamaan päästä erään likellä
olevassa vuoren halkeamassa kasvavan pensaan luokse.
Katsoin alaspäin. Kaikki haikalat olivat kadonneet, mutta
tietäen niitten pian tulevan takaisin, en menettänyt hetkeäkään
pelastautuakseni sillä tavalla kuin oli neuvottu. Rouva Reichardt
oli heittänyt suuren kiven haikalaparveen ja siitä syntynyt kova
läiskähdys oli ne karkoittanut. Ennen niitten takaisintuloa olin
saanut pensaasta kiinni ja kiepahtanut aivan turvalliseen paikkaan.
-- Jumalalle kiitos, hän on pelastettu, kuulin rouva Reichardt'in
huudahtavan.
Haikalat palasivat, mutta kun ne näkivät toivotun saaliinsa
kadonneen, uivat ne hiljaa merelle päin.
-- Oletko hyvin vahingoittunut, Frank? huusi hän nyt minulle.
-- En, en ole saanut naarmuakaan, vastasin.
-- Kiitä sitten Jumalaa pelastuksestasi, lisäsi hän.
Kiitin Jumalaa ja rouva Reichardt yhtyi rukouksessaan minuun. On
vaikeata kuvitella hartaampaa kiitosta.