34. Haikalojen hätyyttämänä.

En voinut taivuttaa rouva Reichardt'ia tulemaan veneeseeni, koska

ensimmäisen matkustajan kohtalo, jota hän oli rannalta katsellut,

pidätti häntä tekemästä matkaa niin epäsuotuisissa olosuhteissa.

Niin pian kuin vaatteeni olivat kuivaneet, olin valmis uuteen ja

vielä uskalletumpaan kokeeseen. En tahtonut erota Nerosta, vaan

annoin sen maata veneen pohjalla, missä voin pitää sitä tarkasti

silmällä. Paitsi Neroa, otin mukaani lintuni, jotka itsestään

lensivät luokseni ja istuutuivat ympärilleni. Soutaessani eteenpäin

katselivat ne niin kovin tyhmän näköisinä ympärilleen, että minulta

pääsi suuri nauru.

-- Lieköhän, sanoi rouva -- Reichardt, milloinkaan -- näillä

vesillä ennen nähty tuollaista venettä, tuollaisine väkineen? Nuori

metsäläinen kapteenina, kesy hylje perämiehenä ja parvi lintuja

laivamiehinä on kai kummallisin seikkailijaseurue, mikä milloinkaan

on kellunut valtamerellä?

Olin itse melkein silmiinpistävin tässä kummallisessa

joukossa. Päälläni ei ollut muuta kuin monesta kohden paikatut

purjekangashousut, ja pitkäksi kasvanut musta tukkani valui kiharoina

olkapäilleni. Aurinko oli polttanut ihoni niin ruskeaksi, ettei sitä

voinut verratakaan rouva Reichardt'in ihoon, joka oli aina ollutkin

hyvin vaalea. Hän sanoikin minulle usein, että minun olisi sentähden

hyvin vaikeata vaatia nimitystä "eurooppalainen", mutta kukaan ei

kieltäytyisi sanomasta minua: "Pieneksi Metsäläiseksi", niinkuin

hänkin joskus leikillä teki.

Näin komeana ja näine seuralaisineni sousin kumminkin lahdesta

merelle, aikoen kiertää saaren ympäri. Lähtiessäni matkalle huiskutti

rouva Reichardt kättään ja kehoitti niinkauan kuin olin kuuluvissa,

minua olemaan hyvin varovainen, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri

palatakseen, niinkuin luulin, majalle.

Päivä oli tavattoman kaunis. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan

ja merenpinnalla tuskin väreilyäkään. Kaikki näytti siis suosivan

hankettani, sillä jos olisi vähäisenkään tuullut, olisi aaltojen

loiske kallioihin ollut suurena esteenä matkani mukavuudelle ja

turvallisuudelle. Vesi oli sitäpaitsi niin kirkasta, että suuresta

syvyydestä huolimatta voin selvästi nähdä hiekkapohjasta simpukat ja

erilaiset, hyvinkin kummallisen näköiset kalat, jotka vilahtelivat

veneen alla, sen mennessä eteenpäin. Iloitsin keinumisesta ja

erilaisten silmiini sattuvien esineitten katselemisesta. Joka

aironvedolla liukui keveä vene melkein huomaamatta eteenpäin. Nero

makasi niin hiljaa, aivan kuin ensimmäinen matka olisi opettanut

sille, miksi pitää pysyä liikkumatonna veneessä, ja linnut osoittivat

silloin tällöin tyytyväisyyttään kirkaisten kovasti tahi räpyttäen

kiivaasti siipiään.

Tällä tavalla jatkoimme matkaamme seikkailuitta siihen asti, kunnes

olin mereen pistävän, edessäni seinänä kohoavan kallioniemekkeen

tähden pakotettu soutamaan ulommas, kiertääkseni sen. Sousin

sentähden ulommaksi ja sain paremman tilaisuuden katsella saarta

kuin milloinkaan ennen. Tunsin kaikki mielipaikkani; rotko, metsä,

kauniitten köynnöskasvien peittämä maja ja kukkia täynnä oleva

kasvitarha näyttivät hyvin miellyttäviltä. Korkeat, jylhät kalliot,

jotka kaikilta puolilta ympäröivät saarta, lisäsivät suuruudellaan

näköalan vaikutusta.

Suureksi kummakseni näin rouva Reichardt'in kiireesti rientävän

muutamaan rannan kohtaan, joka minun pian piti sivuuttaa. Ymmärsin

silloin, että hän aikoi seurata minua paikalta toiselle, nähdäkseen

kaikki, jos joku onnettomuus sattuisi minua kohtaamaan ja ollakseen

apuna, jos sattuisin sellaista tarvitsemaan. Huusin hänelle ja hän

huiskutti kättään vastaukseksi. Kääntyessäni niemen ympäri kummastuin

suuresti tullessani äärettömän suurien haikalojen parveen. Jos

joutuisin kosketuksiin jonkun kanssa niistä, niin olisin mennyttä

miestä, sillä heilakka veneeni kaatuisi silloin varmaan. Ja jos

päästäisin yhdenkään näistä hirviöistä lähelleni, riittäisi jo

yksikin puraiseminen, kuten Jackson oli vakuuttanut, tappamaan

"pienen metsäläisen". Muistelin rouva Reichardt'in varoituksia ja

aloin melkein uskoa, että olisi ollut parempi seurata hänen neuvoaan

ja pysytellä uimalahdessa. Jatkoin kumminkin matkaani ja panin kaikki

taitoni liikkeelle pysyäkseni erossa odottamattomista vihollisistani.

Vasta silloin, kun olin tullut keskelle parvea, näkyivät haikalat

huomaavan, että heidän lähistöllään oli jotakin tavallisuudesta

poikkeavaa, mutta niin pian kuin ne täydellisesti huomasivat, mikä

tunkeilija oli, tulivat ne hyvin levottomiksi, kiisivät parvissa

sinne ja tänne pannen veden lainehtimaan, niin että sain käyttää

kaiken taitoni pysyttääkseni veneen suunnassaan.

Ne sukelsivat, hyökkäsivät edes ja takaisin, pukkivat toisiaan,

niinkuin minusta näytti, kaikkea muuta kuin ystävällisessä mielessä,

mutta pysyen vielä jonkun matkan päässä veneestä, mistä olin

suuresti kiitollinen. Sousin voimaini takaa, päästäkseni niin pian

kuin suinkin erilleni noin ikävistä naapureista, mutta se ei ollut

niinkään helppoa. Ne tulivat uiden veneen jäljessä, sukeltaen sitten

päästyään muutamien metrien päähän ja nousten pinnalle muutamien

silmänräpäysten kuluttua keulan edessä, ikäänkuin estääkseen minua

jatkamasta matkaani.

Sousin kumminkin eteenpäin ja ne katosivat, näyttäytyäkseen kuitenkin

heti veneen kaikilla puolilla. Ne tulivat nähtävästi rohkeammiksi,

joka lisäsi levottomuuttani, ja lähestyivät yhä enemmän venettä, joka

oli joka minuutti kaatua niitten hypyistä ja hyppelehti kevyesti kuin

korkki levottomilla aalloilla.

Kapteeni ei ollut ainoa, joka alkoi pelätä. Linnut olivat hyvin

levottomia ja ainoastaan ankaroilla käskyillä sain Neron pysymään

makaavassa asennossaan jalkaini juuressa. Niitten vaisto varoitti

niitä lähestyvästä vaarasta ja minä sain lohduttautua sillä, että

ainoastaan oma ajattelemattomuuteni oli saattanut minut tukalaan

asemaani ja että apua ei ollut mistään saatavissa, jos uhkaavat

viholliseni todella ryhtyisivät hyökkäämään.

Joka silmänräpäys tulivat haikalat liikkeissään rajummiksi ja

tunkeilemisessaan rohkeammiksi. Tuskin jaksoin enää pitää venettä

kulussa ja estää vettä tulemasta sisään. Linnut, oltuaan hetken

levottomia, olivat vihdoin lentäneet muutamalle läheiselle kalliolle

ja Nero alkoi murista ja näykkiä, ajatellen nähtävästi vapautua

väkisin pakkoasemastaan, nähdäkseen, mikä vaara uhkasi.

Koettaessani hyväilyillä saada sitä pysymään alallaan, tunsin veneen

yhtäkkiä saavan hirveän sysäyksen pohjaansa, niin että se nousi

ilmaan, heittäen Neron, minut ja airot eri suunnille.

Meidän putoamisestamme syntyvä läiskäys hajoitti kai pedot hetkeksi,

koska uidessani muudatta kalliota kohti, olin sen jo melkein

saavuttanut, ennenkuin jälleen huomasin haikaloja.

Silloin juuri näin suuren hirviön hyökkäävän kimppuuni ja ajattelin

jo olevani mennyttä kalua. Se kääntyi selälleen avatakseen suuren

kitansa ja seuraavassa hetkessä olisi se niellyt minut.

Ollessani tässä vaarallisessa asemassa näin erään eläimen hyökkäävän

minun ja haikalan väliin, käyden urhoollisesti pedon kimppuun. Se

oli Nero, ja silloin näin viimeisen kerran uskollisen ystäväni.

Sen tullessa väliin oikealla hetkellä pääsin uimaan eräälle

kallionsyrjälle, jossa olin täydellisesti turvassa. Pysyttelin kiinni

eräässä lujassa meriruohokimpussa, ollen joka hetki putoamaisillani

veteen, jota jalkani melkein koskettivat.

Koko parvi oli nyt ympärilläni. Ensin kiinnittivät ne huomionsa

veneeseen ja airoihin, jotka ne pukkivat aivan melkein sen kallion

juurelle, mistä olin saanut tilapäisen pakopaikkani. Niin pian

kuin ne näkivät minut, jättivät ne nämä esineet rauhaan ja niitten

saaliinhimo ja raivo näkyi tulevan kymmenkertaiseksi. Ne hyökkäsivät

kimppuuni yhdessä joukossa ja olin pakotettu nostamaan jalkani

korkealle, koska muuten joku noista parista kymmenestä ammottavasta

kidasta, jotka innoissaan saadakseen suupalankaan jäsenistäni,

kurottautuivat toistensa yli, olisi purrut ne poikki.

Tätä metsästystä kesti muutamia minuutteja. Hätäni oli kauhea. Luulin

ponnistuksieni irroittaneen meriruohokimpun ja pelkäsin sen ensi

hetkessä antavan perään, jolloin saaliinhimoinen lauma allani alkaisi

minusta tapella ja repisi minut kappaleiksi. Huusin keuhkojeni koko

voimalla, pelottaakseni ne pois, mutta kun ne luultavasti näkivät

yhtä hyvin kuin minä itsekin, etten voinut päästä pakoon, lopettivat

ne vain silloin raivokkaat kokeensa päästä kiinni jalkoihini. Sen

sijaan asettuivat ne puoliympyrään ympärilleni katsellen minua

ylöspäin käännetyillä silmillään, joissa näytti olevan pirullinen

ilme, ja kuin odottaen, että heikko tuki, jossa pysyttelin kiinni,

katkeaisi.

Epätoivoissani rukoilin hartaasti ja tein sen enemmän jättääkseni

sieluni Jumalan haltuun kuin toivoen pelastua niin hirveästä

ja uhkaavasta vaarasta. Noitten saaliinhimoisten hirviöitten

katseet näyttivät pilkkaavan hartauttani. Tunsin miten meriruohon

juuret alkoivat irtaantua, ja tiesin, että pieninkin liikkumiseni

kiiruhtaisi vain tuhoani.

Tällä hetkellä kuulin huudettavan nimeäni. Rouva Reichardt oli

vuoren huipulla korkealla yläpuolellani ja minä vastasin epätoivon

koko innolla. Sitten seurasi jonkun raskaan esineen läiskähtäminen

veteen ja kuulin hänen pyytävän minua koettamaan päästä erään likellä

olevassa vuoren halkeamassa kasvavan pensaan luokse.

Katsoin alaspäin. Kaikki haikalat olivat kadonneet, mutta

tietäen niitten pian tulevan takaisin, en menettänyt hetkeäkään

pelastautuakseni sillä tavalla kuin oli neuvottu. Rouva Reichardt

oli heittänyt suuren kiven haikalaparveen ja siitä syntynyt kova

läiskähdys oli ne karkoittanut. Ennen niitten takaisintuloa olin

saanut pensaasta kiinni ja kiepahtanut aivan turvalliseen paikkaan.

-- Jumalalle kiitos, hän on pelastettu, kuulin rouva Reichardt'in

huudahtavan.

Haikalat palasivat, mutta kun ne näkivät toivotun saaliinsa

kadonneen, uivat ne hiljaa merelle päin.

-- Oletko hyvin vahingoittunut, Frank? huusi hän nyt minulle.

-- En, en ole saanut naarmuakaan, vastasin.

-- Kiitä sitten Jumalaa pelastuksestasi, lisäsi hän.

Kiitin Jumalaa ja rouva Reichardt yhtyi rukouksessaan minuun. On

vaikeata kuvitella hartaampaa kiitosta.

Saaren orvon seikkailut · 第 38 / 50 题