Rouva Reichardt keskeytti nyt kertomuksensa, koska hänen
talousaskareensa, kuten ennen on sanottu, vaativat tarkkaa valvomista
ja veivät melkein kaikki hänen aikansa.
Kasvitarha oli tähän aikaan mitä suloisimman näköinen. Siinä kasvoi
monenlaisia vihanneksia ja kaikenlaisia taimia, jotka olivat itäneet
kylvämistämme siemenistä. Olimme onnistuneet kasvattaa useita nuoria
appelsiinipuita rouva Reichardt'in korista löytämistämme siemenistä
ja ne lupasivat antaa meille paljon noita maukkaita hedelmiä.
Herneetkin, jotka olimme luulleet kelvottomiksi ja kuiviksi, olivat
itäneet ja olivat tervetulleena lisänä ruoassamme. En milloinkaan
ole unhottava päivää, jolloin äitini ensimmäisen kerran toi pöytään
kuivatun kalan lisäksi vadillisen höyryäviä perunoita. Nautittuaan
tarpeeksi kummastuksestani ja ihastuksestani niitten miellyttävästä
mausta, kertoi hän niitten ensimmäisestä ilmestymisestä Eurooppaan ja
vähitellen enenevästä levenemisestä koko sivistyneeseen maailmaan.
Puhun nyt Euroopasta, koska toverini oli opettanut minulle suurimman
osan maantiedettä ja myöskin muutamien muitten tieteitten alkeita.
Erittäinkin oli hän kertonut minulle paljon Englannista, paljon
enemmän kuin Jackson. Tunsin sen historian pääpiirteet ja kaikki
merkillisimmät tapaukset ja minun täytyy tunnustaa, että olin vähän
ylpeä tietäessäni kuuluvani niin suureen kansaan.
Pidin itseäni siihen kuuluvana, koska isäni ja äitini olivat
englantilaista. Vaikka minua voitiinkin nimittää "pikku
metsäläiseksi", ja luultavasti jäisinkin koko ijäkseni tälle pienelle
saarelle, tunsin kuitenkin oikean kotini olevan tuossa suuressa
maassa, josta äitini puhui niin lämpimästi Tärkein päämääräni olisi
palauttaa äidinisäni käsiin tuo vyö, joka niin kummallisella tavalla
oli joutunut haltuuni.
Usein ajattelin tuota suurta Englantia, jonka maine oli niin laajalti
ja pysyväisesti levinnyt, ja kaipasin jotakin välinettä, voidaksemme
lähteä nykyisestä olinpaikastamme hakemaan sen kunniakkaita rantoja.
Mutta kuinka voisimme toteuttaa tämän toivottavan päämäärämme? Meillä
ei ollut mitään keinoja päästä vankilastamme, johon sattumalta
olimme joutuneet. Meillä ei ollut minkäänlaista veneen näköistäkään
saarella, eikä työkalujakaan sellaisen rakentamiseen. Ja jos olisimme
saaneetkin sellaisen aarteen, niin emme olisi voineet saada sitä
veteen, koska saaren kallioinen ranta teki melkein mahdottomaksi
minkään veneen vesille työntämisen.
Toivo jonkun laivan tulemisesta saarelle näytti olevan aivan turha.
Emme olleet pitkiin aikoihin nähneet yhtään laivaa ja nekin, jotka
olimme huomanneet, olivat olleet liian kaukana voidakseen nähdä
merkkejämme.
Meillä ei ollut siis muuta keinoa, kuin luottaa Jumalaan ja
kärsivällisesti mukautua nykyiseen kohtaloomme. Usein kumminkin
tartuin kiikariin ja tarkastin meren kaikkialta etsien jotakin
laivaa, mutta en nähnyt tavallisesti muuta kuin jonkun
spermacetivalaan, joka matkan päässä ruiskutti vesisuihkun ilmaan,
tahi parven pyöriäisiä, jotka toistensa yli hyppien lähenivät
rantaa, sekä jonkun hyljeyhteiskunnan paistattelemassa päivää
rantakallioilla. Pettyneisiin toiveisiini otti Nerokin osaa ja näytti
säälien katselevan alakuloisuuttani. Linnutkin kiinnittivät tyhmät ja
ilmeettömät silmänsä minuun ikäänkuin syvästi säälien onnettomuuttani.
Olin työskennellyt kauan aikaa saadaksemme viettävän tien rannan
varmemmille kallioille, joille oli aikomukseni rakentaa venelaituri
siltä varalta, että joku laiva sattuisi tulemaan tarpeeksi likelle
saarta ja lähettäisi veneen maihin. Se oli hyvin kovaa työtä ja sain
siinä käyttää sekä kuokkaa että lapiota, ennenkuin se valmistui.
Tiestä tuli jonkunlainen viettävä kuja, ehkä liian jyrkkä ja
vaivaloinen huonoille kiipeilijöille, mutta erinomaisen mukava
äidilleni ja minulle, jos joskus saisimme tilaisuuden matkustaa
kaukaiseen kotiimme. Ajattelin tähän aikaan usein mahdollisuutta
rakentaa jonkunlainen vene, joka voisi kantaa meidät ja tarpeeksi
ruokavaroja matkaa varten läheisimmälle suurelle saarelle. Puhuin
rouva Reichardt'ille asiasta, mutta hän piti mahdottomana, että
voisimme ilman työkaluja ja tuntematta vähääkään veneitten
rakentamistaitoa rakentaa sellaisen aluksen, jolla voisimme
turvallisesti purjehtia, osaamatta edes hoitaa sitä aavalla
merellä. Sitten kuvasi hän vielä niitä vaaroja, joihin pienessä
veneessä voisimme joutua, jos meri alkaisi lainehtia, tahi jos emme
pääsisikään saareen toivotussa ajassa.
Vaikeudet eivät kumminkaan minua peloittaneet, eivätkä masentavat
esitykset saaneet minua vakuutetuksi. Ajattelin ensin rakentaa
lautan kaikista kallioille ajautuneista laudankappaleista, mutta
tarkastettuani naulavarastoni, huomasin sen aivan riittämättömäksi
tarkoitukseen ja minun täytyi luopua yrityksestäni tällä tavalla
toteuttaa aikeeni.
Sitten aioin kaataa jonkun suuren puun ja kovertaa sen polttamalla.
Mutta enhän ollut tähän asti nähnyt saarella muuta kuin pensaita.
Olin aivan varma, ettei yhtään puuta kasvanut niin likellä vettä,
että voisin sitä käyttää, ja jos onnistuisinkin kaatamaan jonkun
suuren puun ja kovertamaan sen tarkoitukseni mukaiseksi, niin ei
minulla olisi mitään keinoja, joilla saisin sen veteen.
Kumminkaan en tahtonut kokonaan luopua lempituumastani. Ajattelin
saarella kasvavia pajupensaita ja kuvittelin mielessäni, että voisin
letittämällä ne lujasti yhteen, tehdä jonkunlaisen rungon, jonka
päälle pingoittaisin hylkeennahkoja. Työskentelin useampia viikkoja
ja käytin kaikki taitoni ja suurimman osan kärsivällisyyttäni
valmistaessani esinettä, jonka muodosta ja ominaisuuksista minulla
oli hyvin hämärät käsitykset.
Vihdoin onnistuin valmistamaan jonkunlaisen, joka vähäsen muistutti
sitä venettä, jolla valaanpyytäjän väki oli tullut saarelle ja
lähtenyt sitten pois, mutta se ei ollut neljäsosankaan kokoinen ja
niin kevyt, että voin helposti kantaa sen kalliolle tekemälleni
laiturille. Koettaessani sitä huomasin sen vuotavan hirveästi ja se
näytti muutenkin olevan niin viallinen, että olin pakotettu vetämään
sen taasen maalle ja purkamaan sen.
Pyysin neuvoa rouva Reichardt'ilta, ja vaikka hän ensin näkyi
katselevan yritystäni hyvin vastenmielisesti, niin antoi hän
kumminkin minulle koko joukon neuvoja, miten pieniä veneitä
rakennetaan ja nahkoja ja muita esineitä tehdään vedenpitäviksi.
Kuuntelin tarkkaavaisesti kaikkea, mitä hän sanoi, ja alotin sitten
uudelleen työni suuremmalla taidolla.
Valmistin nyt vahvan, molemmista päistä melkein terävän ja niin
paljon kuin suinkin veneen kölin mallisen kehyksen. Pingoitin sen
molemmille puolille linnunrasvassa lionneita purjeenkappaleita
ja päällystin sitten kaiken hyvin kuivilla, vedenpitävillä
hylkeennahoilla. Veneen pohjalle levitin parkinkappaleita ja
kiinnitin niihin muutamia lautoja, jotka olivat ajautuneet maihin
haaksirikkoutuneista laivoista. Lopuksi laitoin siihen muutamia
istuimia ja luulin silloin tehneeni kaikki, mitä tarvittiin.
Sain sen pian veteen ja iloitsin nähdessäni sen kelluvan mainiosti.
Mutta minullahan oli vielä paljon tekemistä. Eihän minulla ollut
airoja eikä purjeitakaan. Muistin valaanpyytäjien vara-airot ja
mesaanin, mutta ne olivat liian suuret. Mutta voivathan ne olla
mallina, joiden mukaan tekisin uudet ja niin valmistuikin määrätyssä
ajassa oikein leveälapaiset airot, joiden toivoin jotenkin hyvin
vastaavan tarkoitustaan, vaikkapa ne olivatkin karkeatekoiset.
Seuraava vaikeus oli saada selville, miten airoja käytettäisiin, ja
sain tehdä monta kömpelöä koetta, ennenkuin osasin soutaa oikealla
tavalla. Taaskin toverini, joka ei milloinkaan ollut jättänyt mitään
kerran näkemäänsä huomioon ottamatta, näytti minulle, miten venettä
käsitellään.
Pian tulin niin käteväksi, että voin soudella lahdessa sinne tänne
ja käännellä venettäni, minne halusin. Sitten otin Neron veneeseen
matkustajaksi ja se näytti palkitsemista ansaitsevalla tavalla
nauttivan tästä uudesta huvituksesta. Mutta vene heilahtikin,
kääntäessäni sitä, jolloin Nero koetti muuttaa paikkaa, ja menetteli
siinä niin varomattomasti, että heti kaaduimme ja pulikoitsimme pian
lahdessa kumossaolevine veneinemme.
Koska se oli niin kevyt, käänsin sen helposti taasen kohdalleen ja
huomasin sen ehyeksi ja aivan vedenpitäväksi.