32. Lähetyssaarnaaja.

Aika kului. Kaikki muut paitsi minä näkyivät unhottaneen Henrikin;

kaikki muut paitsi minä näkyivät kuulevan Henrikin unhottaneen

kotinsa ja kaikki siellä olevat entiset ystävänsä. Kuolema oli

korjannut hyvän tohtorimme siltä paikalta, jonka hän niin hyvin oli

täyttänyt, ja isäni, joka ikänsä ja heikkoutensa vuoksi ei enää

voinut hoitaa tointansa kirkossa, oli saanut seuraajan. Hän oli

säästänyt tarpeeksi elääkseen ja oli rakentanut itselleen kaupungin

laitaan pienen talon, jossa elimme täydellisessä sovussa, joskaan ei

aivan onnellisina.

Olin jo aikoja sitten kasvanut naiseksi, ja koska tietoni olivat

hyvät, olin päässyt opettajattareksi kaupungin tyttökouluun.

Seurakunnan etevimmät virkamiehet kunnioittivat minua ja useat heistä

kosivatkin minua, mutta en milloinkaan voinut mukaantua ajatukseen,

että menisin naimisiin jonkun toisen kuin kauan kadoksissa olleen

Henrikin kanssa. Uusi lukkari ja köyhäintalon johtaja saivat niin

ollen tyytyä kiitollisiin -- rukkasiin.

Kärsivällisesti päätin odottaa siksi, kunnes Henrikin omilta huulilta

saisin kuulla hänen hylänneen nuoruuden ystävänsä. En voinut

milloinkaan luulotella sellaista, että Henrik olisi ollut uskoton, ja

muistot meidän yhteisistä raamatun opiskeluistamme vahvistivat vain

uskoani siitä, ettei hän mitenkään voisi menetellä niin kokonaan sen

henkeä vastaan.

Käsitin, että kaikki, jotka vähäisenkään tietäisivät tarinastamme

ja toiveistani, nauraisivat minulle, jonka tähden en puhunutkaan

mitään, vaan säilytin sydämessäni toivoa, joka oli tähänkin asti

antanut minulle voimaa kestää nuo välinpitämättömyyden musertavat

todistukset, joita hänen vaitiolonsa ja laiminlyöntinsä osoittivat.

Kaupungissa oli muudan erityinen seurakunta, jonka kokouksissa

olin joskus ollut. Eräänä päivänä kuulin, että rukoushuoneessa

pidettäisiin joku hyvin mielenkiintoinen esitelmä. Muudan hyvin

ylistetty saarnaaja oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi julistaakseen

evankeliumia pakanoille ja hän vieraili, nyt matkallaan satamaan,

josta hän purjehtisi Sandwichsaarille, kaikissa niissä eri

seurakunnissa, jotka olivat tienvarressa. Hänen odotettiin puhuvan

meidän seurakuntamme lähetysystäville ja minäkin menin kuuntelemaan

häntä.

Vaikka rukoushuone oli väkeä täpötäynnä, onnistuin kumminkin

saamaan paikan puhujan lähellä ja odotin jännityksellä miestä, joka

ensimmäisten saarnaajien tapaan oli valinnut tuon vaarallisen toimen

koettaa saada villejä epäjumalanpalvelijoita uskomaan todelliseen

Kristukseen.

Pienen väliajan jälkeen tuli hän korokkeelle ja pappi esitti hänet

seurakunnalle. En kuullut mitään tästä pitkästä esityksestä, en

nähnyt puhujaa, vaikka hänen olentonsa oli sellainen, joka aina

kiinnittää puoleensa tarkkaavaiset kuulijat. Näin vain vieraan.

Näistä kalpeista, vakavista ja juhlallisista piirteistä, jotka näin

edessäni, tunsin Henrik Reichardt'in.

-- Hän oli siis vihdoinkin tullut takaisin luoksenne, huudahdin minä;

luulinkin, että hän niin tekisi. Kaiken tuon jälkeen, mitä olitte

tehneet tuon köyhän saksalaispojan hyväksi, oli mahdotonta, että hän

mieheksi tultuaan olisi teidät unhottanut.

-- Saathan kuulla, vastasi rouva. -- Vähän aikaa löi sydämeni niin

kovasti ja mielenliikutukseni oli niin voimakas, että luulin olevani

pakotettu jättämään paikkani, mutta pelkoni häiritä seurakuntaa

ja herättää sen huomiota vaikutti minuun niin, että jaksoin istua

paikoillani. Katsoin kumminkin koko ajan kiinteästi Henrikiin ja koko

sydämeni ja sieluni olivat hänen luonaan, kun hän nyt alkoi puhua.

Niinkuin jo sanoin, en kiinnittänyt ollenkaan huomiota edellisiin

toimituksiin; en tietänyt ollenkaan, millä sanoilla hänet esitettiin

yleisölle, mutta kun hän nyt alkoi puhua, kuulin joka sanan niin

selvästi, että se tuntui ihmeelliseltä.

Ja kuinka se voi ollakaan toisin? Hänen pysty vartalonsa, hänen

surulliset ja ilmeikkäät kasvonsa, hänen vakava käytöksensä sekä

kirkas ja sointuva äänensä antoivat hänelle apostolin voiman ja

arvokkuuden. Kun sitäpaitsi näihin ulkonaisiin ominaisuuksiin

yhdistyivät lapsuuteni muistot, jotka kuuluivat niin läheisesti

häneen, niin on mahdotonta panna liian suurta arvoa sille

vaikutukselle, jonka hän teki minuun. -- Hän kertoi, että maapallon

kaukaisissa osissa oli vielä ihmisiä, jotka elivät mitä suurimmassa

raakuudessa. Ne olivat tietämättömiä, julmia ja jumalattomia

metsäläisiä -- ihmissyöjiä, murhaajia ja mitä ruokottomimpiin

pakanuuden aiheuttamiin synteihin vajonneita raakalaisia. Herra

Jumala oli jumalallisella armahtavaisuudellaan nähnyt heidän

toivottoman ja säälittävän tilansa ja päättänyt, että kristillisen

rakkauden kynttilä valaisisi heidän pimeyttänsä ja kaikkivoipa

viisaus hävittäisi heidän raakuutensa ja tietämättömyytensä.

Mutta kuka, kysyi hän, rupeaa lähettilääksi näihin

raakalaisseutuihin? Kuka uskaltaa ruveta rauhan ja rakkauden

apostoliksi tuollaisen julman ja villin kansan keskuuteen? Eikö

ole yhtään kylliksi voimakasta ja rohkeaa miestä, joka ottaisi

suorittaakseen niin tärkeän ja hirmuisia vaaroja täynnään olevan

tehtävän?

Kuvitelkaa mielessänne, jos voitte, isätöntä ja äititöntä lasta

siinä rakennuksessa, johon kaupungissamme kaikki köyhät ja vaivaiset

sijoitetaan -- ystävittä ja keinoitta tuomittu nähtävästi ainaiseksi

jäämäänkin huonoksi ja hyljätyksi.

Eräs köyhä tyttö rupesi säälimään häntä ja tuli tuon poika raukan

ystäväksi. Hänen välityksellään ei poika ainoastaan saanut ruokaa ja

vaatteita, vaan myöskin kasvatusta ja tietoja.

Oli määrätty, että nuorukaisen, joksi poika oli jo kasvanut, piti

erota ystävistään. Kova todellisuus pakotti hänet luopumaan tuosta

puhtaasta ja lempeästä seurasta. Hänen täytyi lähteä jatkamaan

opintojaan toisessa koulussa ja valmistumaan raskaampiin tehtäviin.

Hänestä kasvoi mies, joka koetti tulla hänen arvoisekseen, joka oli

tehnyt hänet siksi, mikä hän oli.

Vihdoin sai hän tietää, että tarvittiin lähetyssaarnaajaa selittämään

kristinopin totuuksia sille villille kansalle, josta olen puhunut.

Kun hänet valittiin tähän pyhään toimeen, niin päätti hän silloin,

että ennenkuin hän lähtisi tästä maasta tuonne kaukaiselle

työkentälleen, niin kävisi hän tapaamassa tuota hyvää, sanomatonta

kristillistä rakkautta omaavaa olentoa, että he voisivat yhtyä samaan

suureen kutsumukseen ja tukea toisiaan tärkeässä tehtävässään.

Olin kuullut kylliksi, jatkoi rouva Reichardt. Kaikki oli selvitetty

ja olin täydellisesti tyytyväinen. -- Hän kertoi vielä, että hän itse

oli tuo köyhä poika, joka oli säästynyt raskailta kokemuksilta ja

lopetti, pyytäen seurakuntaa tukemaan häntä esirukouksillaan.

Olin sellaisessa iloisten tunteitten pyörteessä, että muistan

ainoastaan hämärästi, mitä sitten tapahtui. Muistan ainoastaan,

että mennessäni kokouksesta kotiin kuulin pikaisia askeleita,

jotka seurasivat minua, ja muutamien minuuttien kuluttua puhutteli

minua jälleen sama ääni, joka äsken oli täyttänyt sydämeni

sanomattomalla onnella. Olin liiaksi liikutettu voidakseni näyttää

välinpitämättömältä Henrikin niin äkkiä tullessa lähelleni ja siksi

pyörryin hänen syliinsä.

Hän kantoi minut lähimpään taloon, mutta toinnuin pian niin

paljon, että voin jatkaa matkaani kotiin. -- Viikkoa myöhemmin

olimme naimisissa ja sitten riittivät muutamat päivät kutsumukseni

välttämättömiin valmisteluihin. Jatkoimme sitten matkaamme satamaan

ja nousimme laivaan, joka vei meidät tuhansien peninkulmien päähän

merien yli, tuohon tuntemattomaan ja villiin maahan, joka oli

määrätty lähetyspiiriksemme.

Saaren orvon seikkailut · 第 36 / 50 题