Aika kului. Kaikki muut paitsi minä näkyivät unhottaneen Henrikin;
kaikki muut paitsi minä näkyivät kuulevan Henrikin unhottaneen
kotinsa ja kaikki siellä olevat entiset ystävänsä. Kuolema oli
korjannut hyvän tohtorimme siltä paikalta, jonka hän niin hyvin oli
täyttänyt, ja isäni, joka ikänsä ja heikkoutensa vuoksi ei enää
voinut hoitaa tointansa kirkossa, oli saanut seuraajan. Hän oli
säästänyt tarpeeksi elääkseen ja oli rakentanut itselleen kaupungin
laitaan pienen talon, jossa elimme täydellisessä sovussa, joskaan ei
aivan onnellisina.
Olin jo aikoja sitten kasvanut naiseksi, ja koska tietoni olivat
hyvät, olin päässyt opettajattareksi kaupungin tyttökouluun.
Seurakunnan etevimmät virkamiehet kunnioittivat minua ja useat heistä
kosivatkin minua, mutta en milloinkaan voinut mukaantua ajatukseen,
että menisin naimisiin jonkun toisen kuin kauan kadoksissa olleen
Henrikin kanssa. Uusi lukkari ja köyhäintalon johtaja saivat niin
ollen tyytyä kiitollisiin -- rukkasiin.
Kärsivällisesti päätin odottaa siksi, kunnes Henrikin omilta huulilta
saisin kuulla hänen hylänneen nuoruuden ystävänsä. En voinut
milloinkaan luulotella sellaista, että Henrik olisi ollut uskoton, ja
muistot meidän yhteisistä raamatun opiskeluistamme vahvistivat vain
uskoani siitä, ettei hän mitenkään voisi menetellä niin kokonaan sen
henkeä vastaan.
Käsitin, että kaikki, jotka vähäisenkään tietäisivät tarinastamme
ja toiveistani, nauraisivat minulle, jonka tähden en puhunutkaan
mitään, vaan säilytin sydämessäni toivoa, joka oli tähänkin asti
antanut minulle voimaa kestää nuo välinpitämättömyyden musertavat
todistukset, joita hänen vaitiolonsa ja laiminlyöntinsä osoittivat.
Kaupungissa oli muudan erityinen seurakunta, jonka kokouksissa
olin joskus ollut. Eräänä päivänä kuulin, että rukoushuoneessa
pidettäisiin joku hyvin mielenkiintoinen esitelmä. Muudan hyvin
ylistetty saarnaaja oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi julistaakseen
evankeliumia pakanoille ja hän vieraili, nyt matkallaan satamaan,
josta hän purjehtisi Sandwichsaarille, kaikissa niissä eri
seurakunnissa, jotka olivat tienvarressa. Hänen odotettiin puhuvan
meidän seurakuntamme lähetysystäville ja minäkin menin kuuntelemaan
häntä.
Vaikka rukoushuone oli väkeä täpötäynnä, onnistuin kumminkin
saamaan paikan puhujan lähellä ja odotin jännityksellä miestä, joka
ensimmäisten saarnaajien tapaan oli valinnut tuon vaarallisen toimen
koettaa saada villejä epäjumalanpalvelijoita uskomaan todelliseen
Kristukseen.
Pienen väliajan jälkeen tuli hän korokkeelle ja pappi esitti hänet
seurakunnalle. En kuullut mitään tästä pitkästä esityksestä, en
nähnyt puhujaa, vaikka hänen olentonsa oli sellainen, joka aina
kiinnittää puoleensa tarkkaavaiset kuulijat. Näin vain vieraan.
Näistä kalpeista, vakavista ja juhlallisista piirteistä, jotka näin
edessäni, tunsin Henrik Reichardt'in.
-- Hän oli siis vihdoinkin tullut takaisin luoksenne, huudahdin minä;
luulinkin, että hän niin tekisi. Kaiken tuon jälkeen, mitä olitte
tehneet tuon köyhän saksalaispojan hyväksi, oli mahdotonta, että hän
mieheksi tultuaan olisi teidät unhottanut.
-- Saathan kuulla, vastasi rouva. -- Vähän aikaa löi sydämeni niin
kovasti ja mielenliikutukseni oli niin voimakas, että luulin olevani
pakotettu jättämään paikkani, mutta pelkoni häiritä seurakuntaa
ja herättää sen huomiota vaikutti minuun niin, että jaksoin istua
paikoillani. Katsoin kumminkin koko ajan kiinteästi Henrikiin ja koko
sydämeni ja sieluni olivat hänen luonaan, kun hän nyt alkoi puhua.
Niinkuin jo sanoin, en kiinnittänyt ollenkaan huomiota edellisiin
toimituksiin; en tietänyt ollenkaan, millä sanoilla hänet esitettiin
yleisölle, mutta kun hän nyt alkoi puhua, kuulin joka sanan niin
selvästi, että se tuntui ihmeelliseltä.
Ja kuinka se voi ollakaan toisin? Hänen pysty vartalonsa, hänen
surulliset ja ilmeikkäät kasvonsa, hänen vakava käytöksensä sekä
kirkas ja sointuva äänensä antoivat hänelle apostolin voiman ja
arvokkuuden. Kun sitäpaitsi näihin ulkonaisiin ominaisuuksiin
yhdistyivät lapsuuteni muistot, jotka kuuluivat niin läheisesti
häneen, niin on mahdotonta panna liian suurta arvoa sille
vaikutukselle, jonka hän teki minuun. -- Hän kertoi, että maapallon
kaukaisissa osissa oli vielä ihmisiä, jotka elivät mitä suurimmassa
raakuudessa. Ne olivat tietämättömiä, julmia ja jumalattomia
metsäläisiä -- ihmissyöjiä, murhaajia ja mitä ruokottomimpiin
pakanuuden aiheuttamiin synteihin vajonneita raakalaisia. Herra
Jumala oli jumalallisella armahtavaisuudellaan nähnyt heidän
toivottoman ja säälittävän tilansa ja päättänyt, että kristillisen
rakkauden kynttilä valaisisi heidän pimeyttänsä ja kaikkivoipa
viisaus hävittäisi heidän raakuutensa ja tietämättömyytensä.
Mutta kuka, kysyi hän, rupeaa lähettilääksi näihin
raakalaisseutuihin? Kuka uskaltaa ruveta rauhan ja rakkauden
apostoliksi tuollaisen julman ja villin kansan keskuuteen? Eikö
ole yhtään kylliksi voimakasta ja rohkeaa miestä, joka ottaisi
suorittaakseen niin tärkeän ja hirmuisia vaaroja täynnään olevan
tehtävän?
Kuvitelkaa mielessänne, jos voitte, isätöntä ja äititöntä lasta
siinä rakennuksessa, johon kaupungissamme kaikki köyhät ja vaivaiset
sijoitetaan -- ystävittä ja keinoitta tuomittu nähtävästi ainaiseksi
jäämäänkin huonoksi ja hyljätyksi.
Eräs köyhä tyttö rupesi säälimään häntä ja tuli tuon poika raukan
ystäväksi. Hänen välityksellään ei poika ainoastaan saanut ruokaa ja
vaatteita, vaan myöskin kasvatusta ja tietoja.
Oli määrätty, että nuorukaisen, joksi poika oli jo kasvanut, piti
erota ystävistään. Kova todellisuus pakotti hänet luopumaan tuosta
puhtaasta ja lempeästä seurasta. Hänen täytyi lähteä jatkamaan
opintojaan toisessa koulussa ja valmistumaan raskaampiin tehtäviin.
Hänestä kasvoi mies, joka koetti tulla hänen arvoisekseen, joka oli
tehnyt hänet siksi, mikä hän oli.
Vihdoin sai hän tietää, että tarvittiin lähetyssaarnaajaa selittämään
kristinopin totuuksia sille villille kansalle, josta olen puhunut.
Kun hänet valittiin tähän pyhään toimeen, niin päätti hän silloin,
että ennenkuin hän lähtisi tästä maasta tuonne kaukaiselle
työkentälleen, niin kävisi hän tapaamassa tuota hyvää, sanomatonta
kristillistä rakkautta omaavaa olentoa, että he voisivat yhtyä samaan
suureen kutsumukseen ja tukea toisiaan tärkeässä tehtävässään.
Olin kuullut kylliksi, jatkoi rouva Reichardt. Kaikki oli selvitetty
ja olin täydellisesti tyytyväinen. -- Hän kertoi vielä, että hän itse
oli tuo köyhä poika, joka oli säästynyt raskailta kokemuksilta ja
lopetti, pyytäen seurakuntaa tukemaan häntä esirukouksillaan.
Olin sellaisessa iloisten tunteitten pyörteessä, että muistan
ainoastaan hämärästi, mitä sitten tapahtui. Muistan ainoastaan,
että mennessäni kokouksesta kotiin kuulin pikaisia askeleita,
jotka seurasivat minua, ja muutamien minuuttien kuluttua puhutteli
minua jälleen sama ääni, joka äsken oli täyttänyt sydämeni
sanomattomalla onnella. Olin liiaksi liikutettu voidakseni näyttää
välinpitämättömältä Henrikin niin äkkiä tullessa lähelleni ja siksi
pyörryin hänen syliinsä.
Hän kantoi minut lähimpään taloon, mutta toinnuin pian niin
paljon, että voin jatkaa matkaani kotiin. -- Viikkoa myöhemmin
olimme naimisissa ja sitten riittivät muutamat päivät kutsumukseni
välttämättömiin valmisteluihin. Jatkoimme sitten matkaamme satamaan
ja nousimme laivaan, joka vei meidät tuhansien peninkulmien päähän
merien yli, tuohon tuntemattomaan ja villiin maahan, joka oli
määrätty lähetyspiiriksemme.