Hyvä pastorimme, tohtori Brightwell oli hyvin tietävä mies, joka
mielellään opetti muitakin. Hän oli jonkun aikaa ollut erään
suuren latinakoulun johtajana ja uhrasi nyt suuren osan vapaasta
ajastaan seudun lahjakkaimpien poikien ja tyttöjen opettamiseen.
Köyhäintalonjohtajan tapana oli pilkata isääni ja tohtoria,
joka opetti talonpojille kreikkaa ja latinaa, ja tytöille,
joiden päätehtävä oli kivien poimiminen pelloilta, maantiedettä
ja maanpallon käyttöä. Kirkonisännätkin pudistivat päätään ja
ajattelivat itsekseen, ettei tohtorilla mahtanut olla kaikki
ruuvit paikoillaan, kun hän haaskasi oppiaan noin kiittämättömille
lurjuksille. Kuitenkin täytti hän ottamansa velvollisuuden, saamatta
muuta palkkiota kuin tyydytyksen mielelleen. Vasta otettuaan
oppilaittensa joukkoon minut ja nuoren Reichardt'in, tunsi hän, että
hänen työllään oli joitakin onnistumisen toiveita.
Kilpailunhalu kiihoitti meitä ponnistamaan äärettömästi, mutta tämä
ei ollut kateutta, niinkuin tavallisesti, vaan ainoastaan halua
olla toisen suuresti kunnioittama. Tällä tavalla opimme ranskan
ja latinan kielen, maantieteen ja muita korkeamman kasvatuksen
oppiaineita, mutta opettajamme kehoituksesta luimme mieluummin
sentään uskonnollisia kirjoja.
Näin yhdessä opiskellessamme ja lukiessamme syttyi sydämissämme
sellainen mieltymys toisiimme, että olimme aivan onnettomia erossa
ollessamme. Isäni hyväksyi rakkautemme. Nuori Reichardt hyödytti
häntä paljon ja osottautui niin käteväksi kaikissa aloittamissaan
töissä, että isäni piti hänestä kuin omasta pojastaan.
Olimme nyt kasvaneet ja päättäneet mennä naimisiin keskenämme
niin pian kuin mahdollista. Tulevaisuudensuunnitelmamme olivat
monenlaiset. Henrik katsoi olevansa samassa asemassa kuin Jaakoppi,
joka palveli niin kauan ja kärsivällisesti Raakelin edestä, ja vaikka
hän tunnustikin, ettei hän pitäisi niin pitkästä odotuksesta kuin
patriarkka, myönsi hän kumminkin, että hän mieluummin palvelisi
isääni täyden ajan kuin luopuisi toivostaan saada minut vaimokseen.
Tästä onnellisuuden tilasta tuli kumminkin pikainen loppu.
Tohtori Brightwell lähetti eräänä päivänä hakemaan isääni. Viipyi
kauan, ennenkuin hän tuli takaisin, ja silloin oli hän hyvin
vakava ja salaperäinen. Vähän ajan kuluttua kertoi hän minulle
pitkän keskustelunsa tuloksen tohtorin kanssa. Tämä oli päättänyt
lähettää nuoren Reichardt'in eräälle kaukana olevalle seudulle,
jonne useat oppineet miehet olivat perustaneet kasvatuslaitoksen,
täydentämään kasvatustaan ja lukemaan uskonnonopettajaksi, jolle
alalle hän jo kauan oli halunnut antautua. Eron ajatus oli minusta
kauhea, mutta mukaannuin siihen vihdoin toivoen, että siitä olisi
Henrikille suurta hyötyä. Sitten erosimme monin kyynelin ja
vakuutuksin, monin epäilyksin, mutta vielä useammin toivein.
Seuraavina päivinä tuntui kaikki niin kummalliselta, kaikki olivat
niin alakuloisia, joka paikka niin autio, että luulin olevani
jossakin onnettomuuspaikassa, jossa en tuntenut ketään, eikä kukaan
todennäköisesti välittänyt minusta. Isänikin meni töihinsä aivan
toisella mielellä kuin tavallisesti. Näki selvästi, että hän kaipasi
Henrikiä yhtä paljon kuin minäkin.
Vähitellen kumminkin palasi kaikki taasen entiselleen. Joskus, kun
isälläni oli tavallista enemmän työtä, voi hän muistella kätevää
apulaistaan, jonka oli menettänyt, ja kuulin silloin tällöin
hänen lähimpien ystäviensä arvailevan, mihin nuori Reichardt oli
joutunut ja mitä hän hommasi. Minun mielenkiintoni vain ei ollut
noin tilapäistä. Päivässä ei tainnut olla sitä tuntiakaan, jolloin
en olisi häntä muistellut, mutta koska luulin häntä sillä tavalla
enimmän miellyttävän, että koettaisin hänen poissa ollessaan oppia
niin paljon kuin suinkin, en antautunut mihinkään hyödyttömään
entisen muistelemiseen, enkä myös tarpeettomaan tulevaisuuden
haaveilemiseen.
Suurin iloni oli kuulla uutisia hänestä. Alussa uhkuivat hänen
kirjeensä vain rakkautta minuun, mutta sitten puhui hän enemmän
omista pyrkimyksistään valmistua pian siihen toimeen, jonka hän oli
valinnut.
Tällä tavalla kului sitten kaksi tahi kolme vuotta, tänä aikana en
nähnyt häntä milloinkaan ja kuulin hänestä vain harvoin. Hän puolusti
niukkaa kirjeenvaihtoaan sillä, ettei hänellä lukujensa vuoksi ollut
siihen aikaa. En moittinut häntä milloinkaan tästä hänen näennäisestä
huolettomuudestaan, vaan melkein paremmin kehoitin häntä siihen
alituisesti muistuttaen, että hän uhraisi kaikki aikansa ja voimansa
saavuttaakseen sen päämäärän, jonka tiesin olevan hänen sydämensä
hartaimpana toivona, nimittäin tulla Jumalan evankeliumin papiksi.
Muutamana päivänä tuli isäni kotiin tohtorin talosta hyvin
levottomana. Tohtori Brightwell oli ollut kovin vihoissaan siitä,
että Henrik oli yhtynyt erääseen hengelliseen lahkoon, joka erosi
englantilaisen kirkon kannasta. Tohtori oli tarjonnut hänelle
paikkaa kirkon palveluksessa, jos hän hylkäisi uudet sitoumuksensa,
mutta hänen uskonsa vakavampi henki vaikutti niin väkevästi hänen
innostuneeseen mieleensä, että hän mielellään luopui loistavista
toiveistaan työskennelläkseen vain tavallisena työmiehenä enemmän
tuottavassa viinitarhassa.
Seurakunnan lukkarina tuomitsi isänikin, pastorin esimerkkiä
noudattaen, Henrikin luopumisen, ja moitti Henrikiä kovasti hänen
kiittämättömyydestään hyväntekijöitään kohtaan. -- Minäkään en saisi
häntä enää muistella.
Se ei ollut kuitenkaan helppoa, vaikka kirjeenvaihtomme olikin
loppunut. En tiennyt, mihin osoittaisin kirjeeni hänelle enkä
aavistanut ollenkaan, miksi hän nyt aikoi.