Rouva Reichardt'in apua en voi kyllin suureksi arvostella.
Jos ei häntä olisi ollut, olisin niissä olosuhteissa, joissa
silloin juuri elin, auttamattomasti joutunut perikatoon. Hänen
rohkaisunsa pelastivat minut epätoivosta, kun asemamme näytti
aivan toivottomalta. Mutta hänen esimerkkinsä auttoi vielä enemmän
kuin hänen kehoituksensa. Hänen taitonsa löytää keinoja ja panna
ne kiireesti toimeen, hänen ainainen hyvä tuulensa pettyneiden
toiveitten aikana ja hänen kristillinen alistumisensa aiheuttivat
mitä parhaita tuloksia.
Sittenkuin siimat oli saatu valmiiksi ja olin löytänyt muutaman
kalliomatalikon, jota näkyi vain vähäsen vedenpinnan yläpuolella,
kahlasin sille, vaikkakin vaikeasti, ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa ja heitin onkeni veteen. Syöttinä oli minulla palanen
muutamasta höyhenlemmikistäni, jonka kovan todellisuuden pakottamana
olin surmannut. Odotin vanhan kalastajan koko kärsivällisyydellä.
Tiesin siinä kohden olevan hyvin syvää, mutta koska paikka sijaitsi
parin kallio kielekkeen välissä, niin oli se tyyni. Annoin siiman
painua ja koska minulla ei ollut mitään kuuluvaista, voin ainoastaan
käsivarteni ympärille kiertämäni siiman nykäisystä tuntea, nykkikö
kala onkea.
Vietettyäni vähän aikaa tällä tavalla, kääntyi huomioni muualle
ja ajatukseni palasivat kertomukseen, jonka äsken olin kuullut.
Vaikka silmäni seurasivatkin siimaa, kiinnitin kaikki ajatukseni
kertomukseen köyhästä saksalaisesta pojasta, joka oli pelastunut
kurjuudesta lukkarintytön avulla. Rupesin miettimään, mitä olisin
tehnyt sellaisissa olosuhteissa, kuvittelin mielessäni kaikenlaisia
mahdottomuuksia, joilla olisin osottanut suurta kiitollisuuttani niin
lämminsydämiselle ja hyväntahtoiselle ystävälle.
Kummalliset tapausten sarjat seurasivat kiireesti toisiaan
mielikuvituksissani ja kuvittelin olevani kaikkien noitten
seikkailujen ritari. Tunsin kuviteltua hyväntekijätärtäni kohtaan
hartaampia tunteita kuin milloinkaan ennen ja hänkin näytti tuntevan
samaa minua kohtaan. Tietoisuus tästä herätti mitä suloisimpia
ailahduksia sydämissämme.
Äkkiä vetäisi joku minut päistikkaa syvään veteen ja niin havahduin
tästä liereilläni uneksimisesta. Se tapahtui niin odottamatta, että
kului muutamia sekunteja, ennenkuin pääsin selville tilastani, mutta
sitten hoksasin, että onkeeni oli tarttunut sellainen kala, joka ei
ainoastaan ollut onnistunut viemään minua tasapainosta, vaan uhkasi,
koska siima oli käärittynä käsivarteni ympärille ja leikkasi syvälle
lihaan, hukuttaa minut pitämällä minua veden alla. Suurella vaivalla
onnistuin pääsemään pinnalle ja irroittamaan siiman käsivarrestani.
Innoissani saadakseni maalle otuksen, joka voimista päättäen tuntui
olevan sellainen, että sen pyydystäminen kannatti, pidin kiinni
molemmilla käsilläni ja vedin voimaini takaa. Alussa veti se minua
perässään suurella voimalla, mutta tuntiessani siiman löyhtyvän,
lapoin taasen takaisin. Tämä uusiintui useampaan kertaan, kunnes
onnistuin vilaukselta näkemään saaliini, tai paremmin sanoen sen,
jonka saaliina minä olin. Kun kala, joka oli hyvin suuri, näki minut
muutamien metrien päässä, teki se epätoivoisia hyppyjä ja syöksyi
taasen pois, vetäen minua muassaan, milloin veden alla, milloin
pinnalla.
Sen ruumis oli melkein pyöreä ja noin parin metrin pituinen, siis
peloittava vastustaja. Mutta minä vain halusin kiihkeästi saada sen
kynsiini, varsinkin kun tunsin, että sen vastustuskyky alkoi heiketä.
Jatkoin lähenemistäni ja pääsinkin vihdoin niin ääreen, että voin
upottaa puukkoni päätään myöten sen niskaan, jolloin tappelu lakkasi.
Nyt seurasi sitä vastoin toinen vaikeus. Taistelun temmellyksessä
olin ajautunut noin neljännespeninkulman päähän saaresta, ja koska
olin väsynyt kaikista ponnistuksistani, niin huomasin mahdottomaksi
viedä saalistani maihin. Tiesin, etten jaksanut uida sellainen taakka
mukanani ja minun täytyi sentähden hylätä kalani. Tässä oli nyt iso
varasto elintarpeita, jotka kumminkin olivat aivan hyödyttömiä, koska
niitä ei voitu saada käsiin.
Ajattelin rouva Reichardt'ia, kuinka iloiseksi hän olisikaan
tullut, jos olisin voinut hankkia hänelle sellaisen suuren
lisäyksen niukkoihin ruokavaroihimme. Ajattelin vielä hänen varmaa
luottamustaan kohtaloon ja niitä arvokkaita kehoituksia itsensä
hillitsemiseen ja viisauteen, joilla hän aina minua lohdutti
ollessani alakuloinen pettyneistä toiveista.