Olen erään lukkarin tytär muutaman suuren merikaupungin vieressä
olevasta kauppalasta, Englannin etelä-rannikolta.
-- Mikä on lukkari? kysyin, keskeyttäen äitini heti kertomuksen
alussa.
-- Lukkari on sellainen henkilö, joka johtaa seurakunnan laulua
kirkossa ja avustaa pappia hänen tehtävissään. Isäni ei täyttänyt
ainoastaan näitä velvollisuuksiaan, vaan oli myöskin opettajana
kansakoulussa.
-- Mikä on kansakoulu?
-- Se on koulu, jossa lapset saavat opetusta ilmaiseksi.
Arvelin sellaisen olevan erinomaisen laitoksen. -- Olin aikeissa
kysyä muutakin, kun äitini pidätti minut sanoen:
-- Anna minun jatkaa keskeyttämättä, jos tahdot kuulla kertomukseni
loppuun, sillä minä puhun paljonkin sellaista, jota ei niin vähillä
tiedoilla varustettu henkilö, kuin sinä, voi selityksittä ymmärtää.
On mahdotonta, että sinä niin vähässä ajassa voit oppia kaikki
tietämään, mutta vähitellen selitän ne sinulle. -- Sitten hän jatkoi:
-- Isälläni oli hyvin paljon tekemistä, ja sellaisessa pienessä
maaseutukaupungissa ei olekaan tavatonta, että jollakin henkilöllä
on useampia ammatteja. Tämmöinen oli erittäinkin hänen laitansa,
sillä paitsi ennen luettelemiani toimia oli isäni paras eläinlääkäri
ja välskäri kymmenen peninkulman alalla ja ansaitsi usein leipänsä
kaikenlaisella maatyöllä, niinkuin olkikattojen ja aitojen
panemisella, ojan kaivamisella y.m. sellaisella. Sittenkin jäi
häneltä aikaa raamatun lukemiseen ja tyttärensä kasvattamiseen. --
Tämä tytär olin minä.
-- Missä oli äitinne? kysyin, sillä tuntui kummalliselta, että rouva
Reichardt puhui ainoastaan isästään.
-- Hän oli kuollut melkein heti syntymiseni jälkeen, ja minut oli
ensin jätetty hoidettavaksi eräälle köyhälle vaimolle, mutta niin
pian kuin opin juoksemaan ja jotakin ymmärtämään, alkoi isäni helliä
minua ja päästi minut vain hyvin vastahakoisesti näkyvistään. Hän
koetti opettaa minulle kaikki, mitä hän itse osasi, ja vaikka hänen
tietonsa eivät olleetkaan suuret, riittivät ne hyväksi pohjaksi ja
lisäsivät haluani oppia enemmän.
Muistan, että ikäisekseni olin hyvin tiedonhaluinen. Tein isälleni
ja hänen vierailleen alituisesti kaikenlaisia kysymyksiä, ja koska
he näkyivät pitävän minua sukkelana ja vilkkaana lapsena, niin ne
mielellään vastasivat niihin. Sillä tavalla sain paljon tietoja ja
vielä enemmän tarkkaamalla mitä ympärilläni tapahtui.
Siitä tuli isäni ylpeyden ja tyytyväisyyden lähde, kun hän voi
pyytää minua lukemaan raamattua ääneen. Tästä johtui sitten tietysti
paljon kysymyksiä, joihin hän vastasi. Aikojen kuluessa perehdyinkin
kaikkiin pyhiin kirjoituksiin ja ymmärsin niitten hengen ja
tarkoituksen paremmin kuin moni minua puolta vanhempi.
Rakkauteni tällaiseen opiskeluun herätti seurakunnan papin, tohtori
Brightwell'in huomiota, ja hän oli niin hyväntahtoinen, että antoi
minun ottaa osaa lastensa opetukseen. Kolmentoista vuotiaana olin
oikea kristinopintaidon ihme ja sain usein käskyn tulla pappilaan
kummastuttamaan lähiseudun vanhoja sillä helppoudella, jolla vastasin
pulmallisimpiinkin, kristinopin suuria salaisuuksia koskeviin
kysymyksiin.
Tähän aikaan tutustuin erääseen isättömään ja äidittömään poikaan,
muutamaan köyhäintalon asukkaaseen, jonka seurakunta oli ottanut
hoiviinsa, sittenkuin hänen vanhempansa, eräs saksalainen kelloseppä
vaimoineen, olivat kuolleet vaikeaan kuumetautiin, joka oli raivonnut
lähiseudulla ja tappanut suuren osan työtätekevää väestöä. Isäni oli
lähettänyt minut asialle köyhäintalon johtajan, ankaran ja juron
miehen luokse, jota kovin pelkäsin, kun huomasin tämän kalpean
ja surullisen näköisen, selvästi sairaan lapsen. Huomasin, ettei
hänestä kukaan välittänyt. Hän sai kuljeskella ympäriinsä suuressa
työtalossa, hullujen, hölmöjen ja heikkomielisten joukossa, kenenkään
vähääkään kiinnittämättä huomiotaan häneen; lyhyesti, hän vietti
tuollaista köyhäintalon pojan elämää.
Huomaan, että tahtoisit mielelläsi tietää, mikä köyhäintalon
poika on, ja tahdon sentähden vastata ennen kysymystäsi. Eri
seurakunnissa siinä maassa, johon molemmat kuulumme, on jokaisessa
aina eräs talo, jossa hyvin köyhiä ja kurjia hoidetaan. Tavallisesti
ovat sen asukkaat kaikenikäisiä: vastasyntyneistä lapsista aina
haudanpartaalla horjuviin vanhuksiin asti. Tässä talossa ne puetaan
ja ruokitaan, ja nuoret saavat tarpeellista opetusta voidakseen
vanhempana itse hankkia toimeentulonsa.
Minusta tuntui tuon poikaraukan kohtalo hyvin kovalta ja sain tietää
hänen nimensä olevan Henrik Reichardt. Hän ei osannut puhua muuta
kuin saksaa ja sentähden jäivätkin hänen toivomuksensa täyttämättä
ja hänen tunteilleen ei pantu mitään arvoa. Hänet oli kasvatettu
rakastamaan kodikkuutta ja siisteyttä ja nyt oli hän vanhempainsa
äkillisen kuoleman tähden joutunut tämmöisiin oloihin, jotka
julmasti loukkasivat hänen vaistojaan. Huomasin usein kyyneleitä
hänen silmissään ja hänen kauniit kasvonsa ja vaalea tukkansa
olivat suurena vastakohtana hänen toveriensa likaiselle naamalle ja
pörröiselle tukalle. Hänen onneton kohtalonsa teki minuun aina syvän
vaikutuksen.
Toin hänelle pieniä lahjoja ja koetin näyttää osanottoani hänen
kärsimyksiinsä. Alussa tuntui hän enemmän hämmästyneeltä kuin
kiitolliselta, mutta pian huomasin hänen suuresti iloitsevan
huomaavaisuudestani, ja hän piti vierailujani ainoana lohdutuksenaan
ja tyydytyksenään.
Siihen aikaan oli minulla suuri vaikutusvalta isään ja onnistuin
kiinnittää hänen osanottonsa tuohon köyhään poikaan siihen määrään,
että hän otti Henrikin pois köyhäintalolta ja antoi hänelle kodin
luonaan. Hän oli ensin vastahakoinen ruvetessaan kasvattamaan lasta,
joka vieraskielisenä ja -tapaisena ei voisi olla hänelle suureksikaan
hyödyksi, mutta lupasin opettaa Henrikille englanninkieltä ja kaikkea
muuta, mitä hän enimmän tarvitsi ja vakuutin isälleni, että minä
hyvin vähässä ajassa voin tehdä hänelle Henrikistä paljon paremman
apulaisen kuin hän todennäköisesti voisi saada mistään kaupungin
pojasta.
Isäni halu täyttää pyyntöni oli se, joka paremmin kuin usko
vakuutuksiini sai hänet antamaan minun menetellä tässä asiassa
niinkuin halusin. En siis viivytellytkään kasvatukseni aloittamisessa
ja huomasin muutamassa viikossa, että minulla oli ahkera oppilas,
joka oli päättänyt täydentää kasvatuksensa niin pian kuin olosuhteet
vain sallivat.
Pian tunsin itseni ylpeäksi ja puolueelliseksi turvattini tähden.
Opetin hänelle samat asiat kuin olin oppinut papinkoulussa ja
iloitsin nähdessäni hänen luonnolliset taipumuksensa näihin samoihin
harrastuksiin, joista minäkin niin paljon pidin.
Isäni oli yhtä tyytyväinen tulokselliseen opetukseeni kuin hän oli
ollut minun omiin opintoihinikin, ja kun nuori Reichardt näkyi olevan
merkillisen kätevä ja ymmärtäväinen poika, jonka apua hän joissakin
tapauksissa voi käyttää täydellä luottamuksella, rupesi hän Henrikkiä
hemmottelemaan. Tohtori Brightwell tuli myöskin hänen ystäväkseen ja
muutamissa vuosissa oli tuon hyljätyn köyhäintalon pojan asema niin
muuttunut, ettei häntä voinut tuntea.
Hän oli hyvin kiitollinen ja minuun erittäin mieltynyt. Usein voi
hän verrata entistä kurjaa elämäänsä nykyiseen onnelliseen ja mitä
lämpimimmillä sanoilla kiitellä minua siitä suuresta palveluksesta,
jolla olin pelastanut hänet köyhäintalon kurjuudesta.
Hän keskeytti nyt kertomuksensa tehdäkseen vähän talousaskareita,
mutta lupasi pian jatkaa.