Aikaisin eräänä aamuna menin Neron kanssa lahdelle hakemaan kaloja.
Niin pian kuin Nero oli saanut ne maalle ja minä rupesin niitä
perkkaamaan, hyppäsi se mereen huvittelemaan siksi ajaksi. Perkkasin
aina kalat, ennenkuin palasin majaan, ja annoin Nerolle suolet, jos
en tarvinnut niitä linnuille. Nero oli sinä aamuna hyvin leikkisellä
tuulella. Kun se uiskenteli vedessä, nakkasin kalanpäät sille, mutta
sen sijaan, että se olisi syönyt ne kuten tavallista oli, kuljetti
se ne takaisin minulle kalliolle. Nakkasin ne sille uudestaan monta
kertaa, mutta se jatkoi vain kuljetustaan, ja äitini, joka oli tullut
rantaan, sanoi:
-- Luulen, että voit opettaa Neron, noutamaan takaisin nakattuja
esineitä, koetapas. Heitäpäs tämä puunpalanen pään sijasta, jatkoi
hän ja ojenti minulle keksinkappaleen.
Heitin ja Nero toi sen maihin kuten äsken kalanpäätkin. Taputin ja
hyväilin sitä, koettaen sitten uudestaan ja menestyksellä.
-- Nyt, sanoi äitini, on sinun opetettava se tottelemaan käskyä,
kun lähetät sen noutamaan jotakin. Sano aina: "tuo Nero!" ja näytä
sormellasi.
-- Miksi minun pitää niin tehdä?
-- Koska sinun pitää opettaa se noutamaan ei ainoastaan sellaista,
jota sinä olet heittänyt veteen, vaan myöskin sellaista, jota et ole
heittänyt. Ymmärrätkö?
-- Kyllä, vastasin. Tarkoitatte, että jos näen jotakin kelluvan
meressä lähellä rantaa, lähetän Neron sitä noutamaan?
-- Aivan niin; silloin olisi Nerosta suurta hyötyä.
-- Sen minä kyllä pian sille opetan, vastasin. Huomenna lähetän sen
hakemaan merestä puun kappaletta. Nyt en enää pelkää, että Nero
katoaa.
-- Viime yönä ihmettelin mielessäni, mihin sankko on joutunut.
-- Sankkoko, sanoin. Tiedän kyllä, missä se on, mutta olen sen aivan
unhoittanut. Jätimme sen rotkoon viime päivänä, kun olimme perunoita
kylvämässä.
-- Ah, se on totta, nyt muistan. Menen hakemaan sen sillä aikaa kun
laitat aamiaista.
Olimme nyt monta viikkoa eläneet paljaalla kalalla ja minun täytyy
tunnustaa, että olin siihen kyllästynyt, joka ei milloinkaan
tapahtunut syödessäni kuivattuja lintuja vuodet läpeensä.
Tuuli sattui harvoin suoraan rantaan, vaan puhalsi joko
pohjoisesta tahi idästä vinoon sitä vastaan. Joskus, erittäinkin
päiväntasaus-aikana, olivat itämyrskyt hyvin kovia ja aaltojen
vyöryminen kallioita vastaan hirveätä. Niin oli tänäkin päivänä.
Kova itäinen tuuli oli myllertänyt meren, joka paiskasi hyökyaallot
korkealle kallioille ja tuuli kuljetti vaahdon kauas maihin. Myrsky
puhkesi illalla ja noustuamme aamulla menimme kentälle ihailemaan
tuota suurenmoista näytelmää, aavistamatta ollenkaan, että se toisi
tullessaan meille sellaisen kurjuuden. Hetken kuluttua huusin Neroa
ja menin hakemaan lahdesta kaloja aamiaiseksemme. Tähän aikaan oli
meillä niitä suuri varasto, suurempi kuin milloinkaan ennen. Tultuani
rannalle näin useita metriä korkeitten aaltojen vyöryvän kallion
yli lahteen, jossa oli metriä syvemmältä vettä kuin tavallisesti ja
sekin paljasta vaahtoa. Silloin en vielä osannut ajatella, että oli
tapahtunut jotakin ikävää, ennenkuin Nero, jonka olin lähettänyt
sinne kaloja noutamaan, hetken siellä sukelleltuaan ja kuppuroituaan
palasi tyhjänä takaisin. Silloin jo aavistin asian ja lähetin
Neron uudestaan veteen. Se viipyi siellä vähän aikaa, mutta palasi
sittenkin kalatta. Olin nyt vakuutettu siitä, että kalat, aaltojen
syöksyessä lahteen ja veden tavattomasti noustessa, olivat paenneet.
Meillä ei ollut siis ruokaa eikä keinoja elääksemme ennen kuin myrsky
lakkaisi ja voisimme pyydystää uusia. Säikähtyneenä huomiostani
kiiruhdin majaan ja huusin äidilleni, joka oli vielä makuuhuoneessaan:
-- Oi äiti, kaikki kalat ovat karanneet lammikosta ja meillä ei ole
mitään syötävää. Sanoinhan teille, että kuolisimme nälkään.
-- Rauhoitu, Frank, vastasi hän, rauhoitu ja sano sitten, mikä on
aiheuttanut levottomuutesi ja pelkosi, jonka vallassa näytät olevan.
Selitin hänelle, mitä oli tapahtunut ja ettei Nero löytänyt
ainoatakaan kalaa.
-- Pelkään kaiken olevan niin kuin sanot, vastasi hän, mutta meidän
täytyy luottaa Jumalaan. Se on hänen tahtonsa ja mitä hän tahtoo,
täytyy olla oikein.
En ollut vielä siihen aikaan tarpeeksi kristitty, että olisin voinut
tunnustaa hänen olevan oikeassa ja väitin:
-- Jos nyt Jumala on kerran niin hyvä ja armollinen kuin sanotte,
niin miksi hän sitten antaa meidän nähdä nälkää? Tietääkö hän, että
olemme nälkään kuolemassa?
-- Tietääkö hän, Frank? Miten sanotaan raamatussa? Eikö niin, ettei
varpunenkaan putoa maahan hänen tietämättään ja kuinka paljon
arvokkaampi onkaan ihminen? Häpeä, Frank!
Olin hämilläni, mutta en varma. Sentähden sanoinkin tyynesti:
-- Meillä ei ole mitään syötävää.
-- Vaikka olemmekin menettäneet kaikki kalamme, Frank, emme
toki vielä näe nälkää. Myrsky voi asettua huomiseksi, jolloin
voimme jälleen pyydystää kaloja, tahi jos ei se lakkaa ennenkuin
ylihuomenna, niin kestämmehän toki pari päivää syömättäkin.
Toivokaamme parasta ja luottakaamme Jumalaan. Rukoilkaamme häntä ja
pyytäkäämme hänen apuaan. Hän voi tyynnyttää nuo myrskyiset aallot,
hänellä on aina keinoja auttaa niitä, jotka häneen turvaavat ja
hän kyllä lähettää meille apua, kun kaikki toivo näyttää katoavan.
Rukoile hartaasti, Frank, niinkuin minäkin ja luottamuksella, että
rukouksesi tulee kuulluksi.
-- Ei käy aina niin, vastasin. Olette kertoneet useista ihmisistä,
jotka ovat kuolleet nälkään.
-- Myönnän sen ja kai se on tapahtunut Jumalan tahdosta.
Kaikkivaltiaalla on ollut hyvät, meille tuntemattomat syyt sallia sen
tapahtua, siitä saat olla varma.
-- Ettekö sitten luule, että kuolemme nälkään?
-- En, luotan siksi paljon Jumalan armoon, äläkä usko, että hän nyt
antaa meidän kuolla nälkään, kun hän kerran on säilyttänyt henkemme
tähän asti.
Nämä äitini sanat ja tuo rajaton luottamus, jota hän osoitti,
rohkaisivat minua paljon.
-- Toivon teidän olevan oikeassa, sanoin, ja kun ajattelen tarkemmin
asiaa, jatkoin iloisemmin, niin voimmehan, jos ei ole muuta neuvoa,
syödä linnut. En niistä enää juuri paljoakaan välitä ja vaikkapa
välittäisinkin, niin ette saisi kuolla nälkään, äiti.
-- Uskon, ettet epäröisi uhrata lintuja, Frank, mutta saat
luullakseni uhrata paljon enemmän.
-- Mitä sitten? kysyin ja lisäsin vähän mietittyäni: Ette kai
suinkaan tarkoita Neroa, äiti?
-- Totta puhuen, Frank, tarkoitan Neroa, sillä linnut eivät riittäisi
kun pariksi päiväksi.
-- En milloinkaan voisi tappaa Neroa, äiti, vastasin alakuloisena ja
menin majaan istumaan, suruissani jo ajatuksestakin, että lemmikkini
täytyisi tappaa. Se tuntui minusta vallan kauhealta ja äitini
viittaus sellaiseen alensi häntä paljon mielessäni. Olin nuori ja
järjetön, enkä vähääkään ajatellut, miten tunteeni voisivat muuttua.
Mitä lintuihin tuli, niin en todellakaan välittänyt niistä ja
päätin tappaa pari päivän tarpeeksi, jonka tähden palasin kentälle,
otin kiinni kaksi, jotka sattuivat siinä olemaan, ja olin jo
katkaisemaisillani niitten kaulan, kun äitini kysyi, mitä aioin tehdä?
-- Tappaa ne ja panna sitten kattilaan kiehumaan päivälliseksi,
vastasin.
-- Ei Frank! Sinulla on liian kiire. Uhrautukaamme vähän
linturaukkojenkin vuoksi. Voimme vaikeudetta paastota yhden päivän.
Huomenna saamme nähdä.
Päästin linnut, mielessäni yhtyen hänen ehdotukseensa. Mutta en
tehnyt sitä lintujen tähden, vaan sen vuoksi, että päivän lykkäys
linnuille toisi myös päivän lykkäyksen Nerolle.
-- Tule, sanoi äitini, menkäämme majaan hakemaan jotakin työtä
itsellemme. -- Minä rupean pienentämään vaatteita sinulle, mutta mitä
sinä tekisit?
-- En tiedä, vastasin, mutta tahdon tehdä kaikkea, mitä käskette.
-- No, olen huomannut noitten molempain siimain olevan jo niin
kuluneita, että ne pian voivat katketa, ja silloin ei meillä ole
mitään keinoa pyydystää kaloja, vaikka ilma olisikin kaunis.
Sentähden leikatkaamme nyt kappale harppuunanuorasta ja saatuamme sen
puretuksi, näytän sinulle, miten siitä punotaan uusia siimoja Koska
tarvitsemme sellaisia nyt enemmän kuin mitään muuta, on kai parasta,
että rupean sinua auttamaan ja annan vaatteiden olla rauhassa
toistaiseksi.
Suostuin tähän ehdotukseen ilolla. Vähässä ajassa saimme
harppuunanuoran puretuksi ja äitini opetti minut punomaan siitä
hienompia säikeitä, joista sitten tekisimme lujia siimoja. Hän auttoi
minua ja aika kului nopeampaan kuin olin toivonut.
-- Te olette, äiti, hyvin kätevä.
-- En lapseni, en ole, vaikkakin osaan paljon asioita, joista naiset
eivät tavallisesti tiedä mitään, koska olen viettänyt kuljeskelevaa
ja joskus hyvinkin vaikeaa elämää. Ollessamme, mieheni ja minä,
vieraitten ihmisten joukossa, olimme usein pakotettuja turvautumaan
vain omaan apuumme ja huomasimme sentähden välttämättömäksi opetella
tekemään paljon sellaista, jota muut varakkaat ihmiset tavallisesti
teettävät muilla. Olen kumminkin elänyt olosuhteissa, joissa rahat
eivät olleet miksikään hyödyksi ja on täytynyt kokonaan luottaa
itseensä. Sentähden olen säännöllisesti koettanut opetella kaikkea,
mitä olen voinut ja koska olen viettänyt suurimman osan elämästäni
purjehtimalla suurilla valtamerillä olen oppinut merimiehiltä paljon
hyödyllistä; tämä kalasiimojenkin punominen on eräs niistä tiedoista
joita olen heiltä saanut. -- Niinkuin näet, on siitä meille nyt
hyötyä.
-- Kyllä, ja olikaan miten onnellista, että tulitte tänne.
-- Onnellista minulle, tarkoittanet, Frank?
-- En, äiti, vaan onnellista minulle.
-- Toivon, Frank, tulleeni tänne lähetetyksi tekemään hyötyä, ja
tällä vakaumuksella mukaudun ilolla Jumalan tahtoon. En epäile, että
hän on minut lähettänyt ollakseni sinulle hyödyksi.
-- Äiti, tahtoisin kuulla koko elämäntarinanne. Tiedättehän
kertoneeni kaikki, mitä tiedän itsestäni. Ettekö voi kertoa omaanne
ja miehenne elämäkertaa? Sanoittehan kerran tekevänne sen jonakin
päivänä. Muistatteko?
-- Kyllä muistan, Frank, antaneeni jonkunlaisen lupauksen ja sanon
sinulle nyt, että joskus täytän sen. Mutta en ole varma, ymmärrätkö
tahi hyödytkö tästä kertomuksesta nyt niin paljon kuin vastaisuudessa.
-- Mutta voittehan kertoa sen kaksikin kertaa, kuuntelen mielelläni
sen taasen uudestaan. Kertokaa se siis minulle nyt -- huvittaaksenne
minua ja sitten toisten -- hyödyttääksenne minua.
Äitini hymyili, joka harvoin tapahtui, ja sanoi:
-- No hyvä, Frank, koska tiedän, että luopuisit päivällisestäsi
milloin tahansa kuunnellaksesi jotakin kertomusta ja koska et tänään
saakaan päivällistä, niin pidän oikeana suostua pyyntöösi. --
Kummastako aloitan, miehestänikö vai itsestäni?
-- Olkaa hyvä ja aloittakaa omalla elämäntarinallanne, vastasin.