Päätin nyt kertoa hänelle vyöstä, johon timantit olivat kätketyt,
joten olin pakotettu ensin lyhyesti puhumaan siitä, mitä Jackson oli
sanonut. Hän kuunteli. Kerrottuani kaikki, sanoin:
-- Mitä nyt teen, kun he eivät sano voivansa ottaa arkkua mukaansa,
vyötänkö vyön ympärilleni, vai panenko sen kääryyn? Eli tahdotteko te
kantaa sitä edestäni, niinkuin äitinikin tekisi, jos hän eläisi?
Hän ei vastannut vähään aikaan, mutta sanoi vihdoin paremmin
itsekseen kuin minulle:
Kuinka tutkimattomat ovat sinun tiesi, oi Jumala!
En silloin ymmärtänyt -- olen jälkeenpäin ajatellut ja hän on
minulle itsekin sanonut, kuinka suuri hänen kummastuksensa oli,
tullessaan tuossa säädyttömässä, pienessä metsäläisessä, joka
eli yksinään asumattomalla saarella, tuntemaan hyvästä perheestä
polveutua van pojan, vaikka tämä ei siitä tiennyt, ja jolla oli
hallussaan suuri omaisuus, joka joskus maailmassa vielä; oli kuuluva
hänelle. Oli varmaa, että hänen mielenkiintonsa minuun lisääntyi vain
tunti tunnilta sitä myöten kuin kertomukseni edistyi.
-- Hyvä, vastasi hän, jos tahdot luottaa minuun niin otan kyllä vyösi
huostaani. Valitkaamme huomenna arkusta kaikki semmoinen, jonka
tahdot ottaa mukaan, ja järjestäkäämme sitten kaikki niinkuin haluat.
Keskustelimme vielä noin tunnin, jonka jälkeen hän meni majaan;
poistuttuaan varjostimen taakse sanoi hän, ettei hän välittänyt
Nerosta, joten voin mennä nukkumaan milloin halusin. Kun en
halunnut lähteä miestenkään luokse, tottelin häntä ja panin
nukkumaan. En kuitenkaan saanut unta pitkään aikaan, sillä miehet
melusivat hirveästi juopotellessaan. Eroaminenkin Nerosta painoi
kovasti mieltäni, vaikka rouva Reichardt oli saanut minut melkein
vakuutetuksi siitä, että eläin pois lähdettyäni alkaisi jälleen elää
luonnollista elämäänsä, eikä ikävöisi minua.
Seuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin Neron kanssa pyydystämään
tarvitsemiamme kaloja. Jätin muutamia kalliolle aamiaiseksi
merimiehille, jotka makasivat kaikki sikeässä unessa, ja palasin
sitten majaan valmistamaan omaa ruokaamme. Rouva Reichardt tuli
pian luokseni ja kun olimme syöneet aamiaisen, ehdotti hän, että
istuttaisimme loputkin perunoistamme ennen kuin alkaisimme ottaa
tavaroita arkusta. Kun kaikki perunat oli paloiteltu, kiipesimme
rotkoon ja saimme työmme tehdyksi ennen päivällistä. -- Ainoastaan
muutamat miehistä olivat hereillään, sillä he olivat juopotelleet
kauan viime yönä. Perämies oli yksi niistä, jotka olivat hereillään,
ja hän kysyi minulta, mitä arvelin ilmasta, olisiko kaunista vielä
huomennakin, jolloin he aikoivat panna veneen esille. Vastasin
myöntävästi ja läksin rouva Reichardt'in kanssa majalle, panin
kihvelin pois ja vedin arkun kentälle, valitakseni sieltä ne tavarat,
jotka aioin ottaa mukaani.
Niitä valikoidessamme ja väliin puhellessamme tulivat miehet hakemaan
kuivattuja lintuja, voidakseen sitten huomenna saada ne pian
veneeseen; kahdella kerralla olivat kaikki kannetut rannalle.
-- Oletteko syöneet kaikki perunat, jotka kannoitte tänne? kysyi yksi
miehistä. -- Meillä on vähänlaisesti ruokavaroja.
Rouva Reichardt vastasi, ettei meillä ollut mitään jäljellä.
-- Vai niin, sanoi mies. Perämies pitää parhaana, että viette
eläimenne lahteen pyydystämään loput kaloista, jotka keitämme evääksi
ennen lähtöämme, koska ne riittävät ruoaksemme ainakin pariksi
päiväksi.
-- Hyvä, vastasin; tulen heti sinne.
Menin, ja puolen tunnin kuluttua oli Nero pyydystänyt kaikki kalat,
jolloin palasimme majaan. -- Rouva Reichardt valikoitsi parhaimmat
vaatteet, jotka hän kääri kovaksi kääröksi ja ompeli yhteen vahvalla
langalla. Kaikki kirjani jätti hän pois, niin myös kiikarin ja kaikki
tarvekaluni. Kysyin, kantaisinko ne jo rantaan, mutta hän vastasi,
että ehdimme aivan hyvin huomennakin, kun lähdemme. Hän otti sitten
Jackson'in vuoteen alta olevasta kuopasta vyön ja ne muut siellä
olevat esineet. Sittenkuin rouva Reichardt oli ne tarkastanut, sanoi
hän ottavansa ne kaikki huostaansa. Kellon ja muut pienemmät esineet
pani hän koriinsa, mutta vyön otti hän mukaansa vuoteeseen ja kätki
sen sinne.
Hän oli hyvin vaiteliaana ja ajatuksissaan. Kysymykseeni, Veisinkö
kihvelin, vasaran ja sankon rantaan, vastasi hän:
-- Ei, anna niiden vaan olla siksi, kunnes olemme valmiit lähtemään,
veneelle. Ehdimme ne viedä silloinkin.
Vähän myöhemmin toi perämies meille kalaa, jota he olivat keittäneet
illalliseksi, ja syötyämme menimme maata.
-- Tämä on viimeinen yö, Nero, jonka nukumme yhdessä, sanoin
suudellessani ystävääni. Ajatellessani eroa, tulivat kyyneleet
silmiini. Mutta eihän sitä voi auttaa. -- Nukuin kuitenkin pian
kiertäen käsivarteni Neron ympärille.
Mennessäni ulos seuraavana aamuna oli ilma hyvin kaunis ja heikko
tuuli sai meren pinnan juuri väreilemään. Koska rouva Reichardt
ei ollut vielä noussut, menin yksinäni uimarantaan ja näin siellä
kaikki miehet täydessä työssä. Vene oli tyhjennetty; airot, mastot ja
purjeet nostetut kalliolle ja kokka käännetty merta kohden. Miehet
seisoivat valmiina, nostaakseen sen kallionkielekkeen yli. Kuivatut
linnut olivat vierekkäin rommitynnyrin kanssa ja kalat valmiiksi
paistettuina suuressa ruoka-astiassa. Nuo kuusi vesitynnyriä olivat
myöskin siellä ja perämies riiteli juuri muutamien miesten kanssa
siitä, kuinka monta niistä täytettäisiin vedellä. Hän tahtoi saada
ne kaikki täytetyiksi, mutta miehet arvelivat kolmenkin riittävän,
koska veneeseen muuten tulisi liiaksi painoa. Vihdoin sai perämies
tahtonsa läpi. -- Miehet ottivat kukin tynnyrinsä ja menivät majalle
vettä hakemaan. Seurasin niitä, auttaakseni astioiden täyttämisessä
ja katsoakseni, etteivät ne tekisi mitään ilkeyttä, sillä miehet
näkyivät olevan hyvin levottomia ja pahalla tuulella. Pelkäsin
niitten tekevän pahaa Nerolle, joka oli siellä, jos en olisi niitä
hillitsemässä. Kun tynnyrit olivat täytetyt, jossa meni aikaa ainakin
noin puoli tuntia, koettivatkin he ottaa kiinni linnut, tappaakseen
ne, mutta uroot lensivät tiehensä ja naaraat kätkin minä vuoteeseen,
joka oli erotettu varjostimella ja jonka vieressä rouva Reichardt
istui. Kaikki näkyivät pelkäävän ja kunnioittavan tätä naista, jonka
paljas katsekin näkyi tekevän paremman vaikutuksen kuin perämiehen
puhe.
-- Emme sinua tarvitse, sanoi yksi miehistä heidän mennessään rantaan
vesitynnyrit olallaan. Minkä tähden et ole rouvan kanssa? Sinustahan
on tullut oikea naisten sankari, saatuasi valkoiset housut jalkaasi.
Muut miehet hänen seurassaan nauroivat tälle sukkeluudelle.
-- En ole nyt täällä miksikään hyödyksi, jota vastoin voin auttaa
teitä tuolla alhaalla.
Miehet asettivat vesitynnyrit kalliolle ja valmistautuivat
perämiehen johdolla työntämään venettä vesille. Mastot pantiin
kölin alle rulliksi ja koska vene nyt oli tyhjä, oli se hyvin
kevyt. Se oli niin sanottu valaanpyyntivene, rakennettu siihen
tarkoitukseen, suippo kummastakin päästään ja melalla ohjattava. Se
ei ollut hyvinkään suuri, mutta siihen mahtui helposti seitsemän
henkeä ja mastot ja purjeet olivat hyvät -- kaksi isoa purjetta ja
mesaani. -- Miehet tarttuivat veneen laitoihin ja minuutissa oli se
lykätty vahingoittumattomana mereen. Kiinnitettyään sen nuorilla
kallionnokkaan, sanoi perämies minulle:
-- Kas niin, poikaseni, emme tarvitse sinua nyt enää. Voit mennä
majalle niin kauaksi, kunnes olemme valmiit, jolloin lähetän hakemaan
rouvaa ja sinua.
-- Mutta voinhan olla hyödyksi täällä, vastasin, kun sitä vastoin
tuolla ylhäällä en toimita mitään.
Perämies ei vastannut ja miehet menivät rommitynnyrille,
vyöryttivät sen veneelle, nostivat veneen laidalle ja laskivat sen
veneeseen pitkällä valaanpyyntinuoralla, joka heillä sattumalta
oli mukanaan. Saatuaan rommitynnyrin asetetuksi veneen keskelle,
jossa se otti suuren tilan, ulottuen laidasta laitaan ja kohoten
paljon korkeammalle istumia, hakivat he vesitynnyrit, joista kolme
asetettiin rommitynnyrin etu- ja kolme takapuolelle veneen pohjalle.
-- Siihen tulee liiaksi painoa tuon veden tähden, sanoi yksi miehistä.
-- Se on helposti autettavissa, vastasi perämies. Jos olisit sanonut
siihen tulevan liiaksi painoa rommin tähden, niin olisit ollut
enemmän oikeassa, mutta te teette tietysti, niinkuin tahdotte,
otaksun minä.
Sitten järjestyksessä sovitettiin muonavarat veneeseen. Kala-astia
pantiin vesitynnyrien päälle keskiveneeseen ja linnut peräpuolelle.
Pino ylettyi pian laitojen tasalle ja perämies sanoi:
-- Olisi parempi panna loput tänne keulaan; rouvahan ei mahdu
istumaan ollenkaan, jos noin teette.
-- Ei, ei, sovitelkaa ne vain kaikki perään, vastasi yksi miehistä
jurosti. Rouva saapi istua, missä saattaa; hän ei ole meitä yhtään
parempi.
-- Pannaanko tämäkin mukaan? kysyin perämieheltä, osottaen
pyyntinuoraa.
-- Ei, ei, se täytyy meidän jättää, sanoi yksi veneessä olevista
miehistä; tulemmehan muutenkin sullotuiksi kuin sillit tynnyriin. Ja
kuule, Jim, nosta veneestä pois se vanha sahakin ja naulalaatikko,
mitä me niillä teemme.
Sitten pystytettiin mastot ja vantit kiinnitettiin. Raa'at ja
purjeet nostettiin veneeseen ja kiinnitettiin mastoihin valmiiksi
nostettavaksi. Vene oli nyt aivan valmis lähtemään, rautakattila ja
pari kolme muuta esinettä olivat vain vielä otettavat mukaan.
-- Otammeko mesaanin, kysyi eräs miehistä, näyttäen mastoa, joka oli
kalliolla?
-- Emme, se purjehtii yhtä hyvin ilmankin, vastasi perämies; jätetään
se. Ja nyt pojat, ojentakaa airot tänne.
Ne vietiin veneeseen, mutta niitä ei, keskellä olevan tynnyrin
vuoksi, voitu panna pohjalle, vaan ainoastaan neljä airoa ja yksi
keksi sidottiin paljon vaivan ja väittelemisen jälkeen veneen
ulkopuolelle ja muut jätettiin kalliolle.
Perämies rupesi nyt neuvottelemaan miesten kanssa jostakin, jota
miehet näyttivät vastustavan. En voinut kuulla, mitä asia koski,
mutta perämies näytti hyvin vihaiselta ja pahantuuliselta. Vihdoin
löi hän vihoissaan hattunsa kallioon ja sanoi:
-- Siitä ei voi seurata mitään hyvää, ja muistakaa sanani, että
sellaisesta ei ole ikinä ennen ollut eikä milloinkaan vast'edes ole
mitään hyötyä. Tehkää niinkuin tahdotte, sillä olettehan kaikki minua
vastaan, mutta sanon vielä kerran, että siitä ei hyvä seuraa.
Perämies istuutui sitten syrjään kalliolle, painoi päänsä polviin ja
kätki kasvot käsiinsä.
Mies, jonka kanssa perämies oli riidellyt, meni toisten luokse
veneeseen ja rupesi hiljaa keskustelemaan, katsoen samalla, etten
ollut kuuluvilla.
Parin minuutin kuluttua erosivat he ja eräs niistä sanoi minulle:
-- Nyt, poikaseni, olemme valmiit. Mene majaan hakemaan tavaroitasi
ja rouvan koria. Sano hänelle, että odotamme.
-- Kihveli ja mesaani ovat siellä, sanoin; tuonko nekin tänne?
-- Tuo vain, sekä pari kolme hylkeennahkaa rouvalle istuimeksi.
Lähdin matkaan, iloissani ajatuksesta saada lähteä saaresta.
Kärsivällisyyteni olikin jo melkein loppunut sinä aikana, kun
tavaroita sijoitettiin veneeseen. Kiiruhtaessani ylöspäin kuulin
kovaa rähinää ja perämiehen vihaista puhetta. Pysähdyin hetkeksi
kuuntelemaan, mutta rähinä lakkasi ja minä jatkoin matkaani. Tapasin
Neron kentällä ja pysähdyin hetkeksi sitä hyväilemään.
-- Hyvästi nyt, Nero rukkani, emme saa enää milloinkaan nähdä
toisiamme. Sinun täytyy palata merelle ja pyydystää kalaa itsellesi.
Ja silmäni kyyneltyivät suudellessani eläintä jäähyväisiksi.
Menin sitten majaan, missä rouva Reichardt näkyi tyynesti odottavan.
-- Ne ovat nyt aivan valmiit lähtemään ja lähettivät minut teitä
hakemaan, mutta minun täytyy kantaa rantaan purje ja muutamia
hylkeennahkoja teille istuimeksi. Voin kyllä kantaa molemmat, jos te
voisitte ottaa kääröni. Oletteko ottaneet vyön?
-- Kyllä, vastasi hän, olen aivan valmis. Käärön voin kyllä kantaa,
sekä kirjat, kiikarin ja loimen. Mutta meidän täytyy sitoa nahat
yhteen ja kääriä purje tangon ympärille, muuten et voi niitä kantaa.
Irroitimme purjeen ja laitoimme sen kantovalmiiksi. Käärimme kokoon
kaksi parasta hylkeennahkaa ja sidoimme ne yhteen siimankappaleella,
jonka jälkeen olimme aivan valmiita. Heitin kantamukseni selkääni,
rouva Reichardt otti toiset tavarat, niinkuin hän oli ehdottanut ja
niin jätimme majan mennäksemme rantaan.
-- Hyvästi Nero, hyvästi linnut, hyvästi maja ja hyvästi kasvitarha!
sanoin mennessäni kentän poikki ja käskettyäni vapisevalla äänellä
Neroa pysymään paikoillaan. Sitten käänsin pääni rantaan päin,
tuijotin ja huudahtaen pudotin kantamukseni, nostaen hämmästyksestä
käteni ylös.
-- Katsokaa! huusin toverilleni. Katsokaa! toistin vieläkin.
Hän katsoi sinne ja näki yhtä hyvin kuin minäkin veneen, noin puolen
peninkulman päässä lahdesta kaikki purjeet ylhäällä kiitämässä
navakassa tuulessa, joka vei sitä poispäin seitsemän tahi kahdeksan
peninkulman vauhdilla tunnissa.
Ne olivat jättäneet meidät, olivat hylänneet meidät. Huusin kuin
hullu: Pysähtykää, pysähtykää! Ja nähdessäni, kuinka turhaa se oli,
heittäysin kalliolle ja pyörryin.
-- Oi! valitin vihdoin tultuani taas tuntoihini.
-- Frank Henniker, kuulin lempeän, lujan äänen sanovan.
Aukasin silmäni ja näin rouva Reichardt'in seisovan vieressäni.
-- Se on Herran tahto ja sinun täytyy kärsivällisesti mukaantua
siihen, jatkoi hän.
-- Mutta niin julmaa, niin petollista, vastasin, katsoen katoavan
veneen jälkeen.
-- Hyvin julmaa ja hyvin petollista, myönnän sen, mutta jättäkäämme
heidät Jumalan tuomittaviksi. Mitä armahtavaisuutta voivat he
häneltä odottaa, kun eivät ole itse sitä osoittaneet? Sanon sinulle
avoimesti, että luulen meillä hylätyssä tilassamme olevan paremman
tällä saarella kuin tuossa veneessä. Ne ovat ottaneet epäsovun,
huolettomuuden ja kohtuuttomuuden siemenet mukaansa hankkeeseen, joka
vaatii mitä suurinta viisautta, mielenmalttia ja sopua; ja pelkään,
että heillä on hyvin pienet mahdollisuudet pelastua vaarallisesta
tilastaan. Se on mielipiteeni ja ajattelin heti, kuultuani niitten
löytäneen rommiastian, että väkijuomat veisivät heidät perikatoon.
Sanon vielä kerran, ettei vene pääse milloinkaan määräpaikkaansa ja
että he surkeasti tuhoutuvat. Jumala on sallinut, että he jättivät
meidät tänne, ja uskon että se oli niin määrätty hyödyksemme.
-- Mutta, vastasin katsoessani venettä, olin niin väsynyt täällä
olooni, ikävöiden niin kovasti pois, ja nyt saan jäädäkin tänne. --
Ja ne ottivat kaikki ruokavaramme, kaikki kalatkin lahdesta. Kuolemme
nälkään.
-- En luule, vastasi hän, ainakin toivon toista, luottakaamme
Jumalaan.
En voinut häntä kuunnella, sillä sydämeni oli pakahtua. Nyyhkytin ja
kätkin kasvoni käsiini.
-- Kaikki ovat poissa, huusin; muita ei ole jäljellä kuin te ja minä.
-- Onpahan, vastasi hän, on yksi.
-- Kuka? kysyin ja katsoin häneen.
-- Jumala, joka on kanssamme kaikkialla.