Puhuessani merimiesten kanssa aamulla oli eräs asia tehnyt minuun
syvän vaikutuksen. Ne nimittivät minua metsäläiseksi ja sanoivat,
ettei minulla ollut tarpeeksi vaatteita päälläni. Kun näin heidän
olevan puettuina sekä nuttuihin että housuihin, jotka verhosivat
heidät päästä aina jalkoihin asti, pidin selvänä, että paita, joka
oli ainoa kantamani vaatekappale, ei riittänyt puvuksi. Tämä ei
ollut milloinkaan ennen johtunut mieleenikään, mikä ei lukijaa
kummastuttane. Olin elänyt niinkuin ensimmäiset esivanhempamme
paratiisissa, alasti ja ujostelemattomasti, mutta nyt, kun ensi
kerran tulin ihmisten kanssa tekemisiin, näin, että jotakin puuttui.
Siitä oli seurauksena, että menin arkulle ja otin sieltä parin
valkoisia housuja, jotka vedin jalkaani. Ne olivat minusta hirveän
hankalat ja tarpeettomat välineet, mutta kun kerran toiset käyttivät
sellaisia, täytyi kai minunkin. Ne olivat minulle liian pitkät, mutta
käärin lahkeet, niinkuin olin nähnyt merimiestenkin tekevän, ja menin
ulos kentälle, missä lähetyssaarnaajan vaimo vielä istui, katsellen
laineita, jotka huuhtoivat kallioita. Hän huomasi heti lisäyksen
vaatetuksessani ja sanoi:
-- No, tuohan oli hyvä; olet nyt muitten ihmisten kaltainen. Mikä
sinun nimesi on? Et ole sitä vielä minulle sanonut.
Vastattuani hänelle, sanoin:
-- Olen tuonut enemmän perunoita, niinkuin niitä nimitätte; mitä
niillä tehdään?
-- Sano minulle ensin, onko sinulla tiedossasi jotakin paikkaa tällä
saarella, jossa olisi ruokamultaa, samanlaista, jota sinulla on
kasvitarhassasi, että voisimme ne sinne istuttaa?
-- Kyllä, tuolla ylempänä rotkossa on vähän sellaista, vastasin ja
osoitin vuorelle päin. Kaiken tämän mullan olen kantanut sieltä ja
sinne jäi vielä paljon jäljelle, mutta minkätähden istuttaisimme ne?
-- Sentähden, sanoi hän, että istuttamalla perunoita, jotka
itävät hyvin pian ja kasvattavat juuriinsa kukin aina kaksi jopa
kolmekymmentäkin perunaa, aivan yhtä suuria kuin nämäkin, voimme
tulla toimeen ja elää, koska ne ovat niin hyviä syödä ja ravitsevia.
-- Niin, saattaa olla, vastasin ja jos jäämme saarelle, niin olisi
hyvä ne istuttaa, mutta mitä se nyt meitä hyödyttää, kun kerran
lähdemme täältä ylihuomenna? Tiedän, että ne ovat hyvin hyviä, sillä
sain muutamia illallisekseni eilen.
-- Mutta onko meidän aina ajateltava ainoastaan itseämme tässä
maailmassa, eikä ollenkaan muita? vastasi hän. Otaksukaamme nyt
esimerkiksi, että joku toinen vene parin kolmen vuoden kuluttua
joutuisi tälle saarelle, eikä niinkuin me, löytäisi täältä ketään,
jolla on elintarpeita varastossa; silloin täytyisi siinä olijain
surkeasti kuolla nälkään, jota vastoin he, jos istutamme nämä
perunat, voivat saada runsaasti ruokaa ja pelastua. Ajattele, kuinka
iloiseksi isäsi ja äitisi olisivatkaan tulleet, jos olisivat silloin,
kun he tulivat tänne, löytäneet perunoita saarelta. Me emme saa elää
ainoastaan itseämme varten, vaan meidän täytyy ajatella muitakin ja
tehdä niille hyvää; se on kristityn velvollisuus.
-- Luulen teidän olevan aivan oikeassa, vastasin, ja että olette
hyvin hyvä. Jos tahdotte, niin menen ja istutan perunat tänä päivänä.
Kuinka minun pitää menetellä?
-- Niillä on kihveli veneessä, sanoi hän, sillä näin heidän viskaavan
vettä sillä. Mene ja tuo se tänne, niin seuraan sinua sitten rotkoon
ja näytän.
Menin rantaan ja perämies antoi minulle kihvelin, jonka kannoin
majalle. -- Rouva oli halkomassa perunoita palasiksi ja näytti
minulle, miten se tehdään, nimittäin jättämällä itu jokaiseen
palaseen, ja selitti minulle syyn siihen. Pian olin minäkin täydessä
työssä ja kohta olikin sankko täynnä perunankappaleita, valmiina
istutettaviksi.
Kiipesimme sitten rotkoon, missä hän näytti minulle, miten kihveliä
käytettiin, ja minä kaivoin reiät. Ennen päivällistä olimme
istuttaneet kaikki, mitä olimme halkoneet, mutta olihan meillä vielä
jäljellä nuo kaksi nenäliinallista, jotka olimme ensin ottaneet.
Palasimme majaan ja minä rupesin, perkkaamaan kaloja päivälliseksi.
Kun olin saanut ne paistumaan halusi hän saada varjostimen
pystytetyksi makuusijansa eteen.
-- Mene hakemaan perämieheltä vasara ja pari kolme naulaa. Tiedän,
että heillä on niitä veneessä.
-- Voin samalla viedä heille muutamia lintuja päivälliseksi, sanoin
-- he kai kyllä tarvitsevat.
-- No, tee niin, mutta tule takaisin sitten niin pian kuin voit.
Perämies antoi minulle vasaran, jollaista kalua en, milloinkaan ennen
ollut nähnyt, sekä viisi kuusi naulaa. Palasin sitten majaan ja
naulasin purjeen varjostimeksi.
-- Nyt tulevana yönä voit nukkua vuoteessasi, sanoi rouva.
En vastannut, mutta en käsittänyt, miksi en olisi voinut nukkua
sisällä viime yönäkin, sillä olinhan vain mennyt ulos siksi, ettei
Nero häntä peloittaisi.
Syötyämme päivällisen, sanoi hän.
-- Miten voisit elää täällä saarella, jos ei sinulla olisi varastossa
kuivattuja lintuja?
-- Mitenkäkö? vastasin. Ah, hyvin huonosti. Saimin pyydystää kaloja,
mutta on vuodenaikoja, jolloin ei voi saada niitä, sillä samoin kuin
pahoillakin ilmoilla, eivät ne joskus muulloinkaan tahdo syödä onkea.
Sitäpaitsi on minulla vain kaksi siimaa ja voisinhan menettää ne
molemmat ja mitä silloin tekisin? Kuolisin nälkään.
-- No, silloin näet, miten hyödyllistä joka tapauksessa oli perunain
istuttaminen, sillä voihan sattua, että toisia ihmisiä tulee tänne ja
joutuu samanlaiseen tilanteeseen kuin mekin.
-- Niin, se on totta. Mutta emmehän jää tänne enää kauaksi. Te ette
voi uskoa, miten iloinen olen päästessäni matkustamaan. Ikävöitsen
nähdä kaikkea, mistä olen kirjoissani lukenut. Haluan päästä
Englantiin hakeakseni sieltä jonkun -- mutta tehän ette tiedä sitä,
mitä minä. Jonakin päivänä kerron teille kaikki. -- Olen niin väsynyt
tällaiseen erakkoelämääni. Ei ole mitään sanottavaa, ei ketään, jonka
kanssa voisi puhella, ei muuta rakastettavaa kuin Nero, joka ei voi
puhua. -- Tuntuu niin hirveän ikävältä, jos minun täytyy siitä erota.
-- Tahtoisitko mieluimmin jäädä saarelle Neron kanssa kuin matkustaa
ilman?
-- En, vastasin; pois minun täytyy päästä, mutta en silti mielelläni
eroaisi siitä. Se on ainoa ystäväni, mikä minulla milloinkaan on
ollut; muita en ainakaan muista.
-- Kun olet tullut vanhemmaksi ja nähnyt enemmän maailmaa, poika
raukka, niin olet huomaava, kuinka paljon uhrauksia saatkaan tehdä,
paljon suurempia kuin eroaminen pitämästäsi eläimestä on. Otaksun,
että luulottelet tulevasi hyvin onnelliseksi, kun joskus pääsisit
Englantiin?
-- Tietysti; miksi en tulisi onnelliseksi? vastasin. Olen siellä aina
onnellinen.
Lähetyssaarnaajan vaimo pudisti päätään.
-- Pelkään, että erehdyt. Jos elät tarpeeksi kauan, niin luulenpa
vielä sinun joskus tunnustavan, että onnellisimmat päiväsi olet
viettänyt tällä autiolla saarella.
-- Jackson sanoi toista, vastasin. Hän suri aina, että hänen täytyi
olla tällä saarella, eikä voinut päästä takaisin Englantiin. Hän
kertoi minulle paljon Englannista, mitä siellä tehdään ja miten
kaunis maa se on, niin että olen vakuutettu siitä, että pitäisin
enemmän siellä, kuin täällä olostani, vaikkapa minulla olisi täällä
joku toverikin.
-- Hyvä, olemme Jumalan kädessä ja sinun täytyy luottaa häneen. Hän
ohjaa elämääsi parhaiten, niinkuin tiedät raamatussa opetettavan.
-- En, sitä en ole tiennyt, vastasin. Jumalahan elää tuolla kaukana
tähtien tuolla puolella.
Perämies John Gough tuli nyt luoksemme, keskeyttäen puhelumme. Hän
kertoi rouvalle, että miehet olivat suostuneet lähtemään saaresta
huomenna tahi ylihuomenna, jos vain ilma pysyisi kauniina. He olivat
tarkastaneet veneen ja huomanneet sen olevan pienen korjauksen
tarpeessa, mutta huomenna olisi kaikki kunnossa.
-- Toivon, etteivät he pane veneeseen liikaa painoa, sanoi rouva.
-- Pelkäänpä melkein, että he tekevät sen, mutta koetan kaikkeni
estääkseni sen. Oli onnetonta, että löydettiin tuo rommitynnyri;
olisi ollut parempi ilman. He eivät tahdo sitä jättää ja sentähden
täytyy meidän ottaa veneestä pois kaikki, mitä emme luule välttämättä
tarvitsevamme, sillä meitähän tulee kaikkiaan yhdeksän henkeä ja
siinä on painoa tynnyrin kanssa enemmän kuin tarpeeksi.
-- Tehän lupasitte, muistattehan, ottaa myös arkkuni mukaan, sanoin.
-- Kyllä ja jos se vain suinkin on mahdollista, niin otammekin. Mutta
muistakaa, että en ehkä voikaan pitää lupaustani, sillä saatuaan
väkijuomia eivät miehet tottele minua niinkuin ennen. Olisi ehkä
parempi, että sitoisitte parhaimmat vaatteenne kääryyn siltä varalta,
että he kieltäytyisivät ottamasta mukaansa arkkua. Totta puhuen,
jos he eivät sitä tee, niin ansaitsevat he tuskin moitetta, sillä
veneeseen ei jää enää paljon tilaa, sittenkuin muona varastokin on
siihen sijoitettu.
-- Se on aivan totta, sanoi rouva. On parempi, että jätämme arkun
tänne, sillä en luule sen mahtuvan veneeseen. Älä ajattele enää
arkkua, poikaseni, se ei ole suuriarvoinen.
-- He kun ottavat rommini ja kaikki lintuni, niin pitäisi kai heidän
myös ottaa minut arkkuineni?
-- Ei, jos se viepi paljon tilaa, vastasi rouva. Et saa sellaista
tahtoakaan. Yhden henkilön toivomuksen täytyy väistyä niin monen
tieltä.
-- Mutta hehän olisivat kuolleet nälkään, jos ei minua olisi ollut,
vastasin jurosti.
-- Se on kyllä totta, poikaseni, vastasi perämies, mutta vielä saat
oppia tietämään, että valta on oikeutta ja muista, että aamullisella
teollasi et päässyt miesten suosioon.
-- Mitä silloin tapahtui? kysyi rouva.
-- Eipähän muuta kuin että hän oli vähällä puukottaa erästä
miehistäni, siinä kaikki, vastasi perämies. Englantilaiset merimiehet
eivät pidä veitsistä.
Nostaen hattuaan lähti hän taasen rantaan, käskien minun ottamaan
jonkun astian mukaani, noutaakseni osamme illallisesta. Tein niin ja
palattuani kysyi rouva Reichardt minulta, miksi olin aikonut lyödä
merimiestä puukolla? Kerroin hänelle koko tapahtuman. Hän sanoi minun
tehneen väärin ja kysyi, enkö muistanut raamatun kehoitusta palkita
paha hyvällä.
-- Kyllä, mutta eikö se tarkoita vääryyksiä meitä itseämme kohtaan?
Annoin anteeksi Jacksonille, mutta tässähän vain estin merimiehen
tekemästä pahaa toiselle.
-- Toiselle! Puhut Nerosta, ikäänkuin se olisi järkevä olento, jonka
henki on yhtä arvokas kuin ihmisenkin. En tahdo kyllä väittää, että
mies teki oikein, ja olihan luonnollista, että suutuit nähdessäsi
tehtävän pahaa eläimelle, josta niin paljon pidät, mutta onhan toki
suuri ero ihmisen ja eläimen hengen välillä. Eläin kuolee ja loppuu
siihen, mutta ihmisellä on kuolematon sielu, joka ei milloinkaan
kuole, eikä mikään muu kuin itsepuolustus oikeuta ihmistä tappamaan.
Eikö raamatussa sanota: "Elä tapa!"?
Sitten keskusteli hän asiasta kauan kanssani ja sai minut
ymmärtämään, miten väärässä olin ollut, jonka myönsinkin.