Nero, joka heräsi varhain, herätti minut päivänkoitteessa. Muuten
olisin kai nukkunutkin kauan, sillä edellisen yön vaivat ja mielen
jännitys olivat väsyttäneet minut. Heti noustuani katsoin majaan ja
näin naisen nukkuvan hyvin sikeästi. Hän oli riisunut vaatteensa,
ottanut hatun pois päästään ja hänen musta tukkansa valui olkapäille.
Nähtyäni ennen ainoastaan Jackson'in suurine partoineen olin ensin
miesten maihinnoustessa kummastellut niiden pieniä partoja, mutta
nähdessäni nyt naisen sileän ihon, joka näytti nyt erittäin vaalealta
ja kalpealta, oli ihmettelyni suurempi. Huomasin myöskin, että hänen
piirteensä olivat paljon hienommat kuin miesten; hänen hampaansa
olivat myöskin hyvin valkeat, jotavastoin Jackson'in olivat mustat ja
huonot. Halusin nähdä hänen silmänsä, mutta ne olivat ummessa. Muuta
erotusta en voinut huomata, koska hän oli vetänyt peiton leukaansa
asti.
-- Tämmöinen on siis nainen, sanoin itsekseni, niin, kyllä hän on
hyvin sen kaltainen, jonka näin joskus unissani. Katselin häntä vielä
vähän aikaa, mutta vetäydyin sitten kiireesti takaisin, koska Nero
tuli perässäni majaan ja pelkäsin sen herättävän naisen.
Pysähdyin majan edustalle ja ajattelin, mitä tekisin. Aioin sytyttää
valkean ja mennä pyytämään kaloja, paistaakseni niitä hiilillä
aamiaiseksi, ja huusin Neron mukaani. Lahdelle tultuani näin
kaikkien merimiesten nukkuvan teltassa, jonka ne olivat pystyttäneet
veneen purjeesta. Ne näyttivät olevan samanlaisessa tilassa kuin
Jackson'kin oli yön juopoteltuaan, ja otaksuin sentähden, että ne
olivat päissään, enkä kai siinä suuresti erehtynytkään. Nero sukelsi
veteen ja pyydysti kalan, niinkuin olin käskenyt, jonka jälkeen
menin tarkastamaan venettä. Siinä meni minulla puoli tuntia ja olin
pahoillani, ettei kukaan miehistä ollut hereillään, että olisin
voinut kysyä, mitä halusin. Tarkastin myös kattilan, purjeet ja
vesitynnyrit. Ne olivat pieniä, noin kahdeksantoista-litran vetoisia
tynnyreitä hyvin sopivia veneisiin. Viivyin siellä noin tunnin ja
palasin sitten takaisin majaan, kantaen risukimppua olallani ja kalaa
suussaan pitävä Nero perässäni. Tullessamme majaan oli nainen ovella
meitä vastassa. Nyt ei hänellä ollut peitettä ympärillään, sillä oli
hyvin lämmin, kirkas ja kaunis aamu.
-- Nero tuo teille aamiaista, sanoin, sentähden täytyy teidän pitää
siitä.
-- Sen olen kyllä tekevä, jos vain vastaisuudessa olemme toistemme
seurassa, vastasi hän.
-- Tarvitsetteko jotakin?
-- Kyllä, voit tuoda minulle vähän vettä. Täytin ruoka-astian purosta
ja vein sen hänelle.
Perkkasin sitten kalat ja annoin suolet linnuille, jotka kokoontuivat
ympärilleni.
Nainen pesi kasvonsa ja kätensä, palmikoi hiuksensa ja istuutui
sitten kalliolle. Sillä aikaa olin sytyttänyt risukimpun palamaan,
perkannut kalan ja odotin vain risujen hiiltymistä, voidakseni
paistaa sen. Koska minulla ei sillä aikaa ollut mitään tekemistä,
kävin hakemassa raamattuni.
-- Lukisinko teille? kysyin.
-- Kyllä, vastasi hän, katsoen vähän kummastellen minuun.
Luin hänelle kertomuksen Joosepista ja hänen veljistään, koska se oli
mielikertomukseni.
-- Kuka on opettanut sinut lukemaan? kysyi hän lopetettuani ja
pannessani kalaa paistumaan.
-- Jackson, vastasin.
-- Hän kai oli hyvä ihminen? Pudistin päätäni.
-- Ei, ei kovinkaan hyvä, sanoin vihdoin. Jos tietäisitte kaikki
hänestä, tuomitsisitte häntä, mutta hän opetti kuitenkin minut
lukemaan.
-- Kauanko olet ollut tällä saarella? kysyi hän.
-- Olen syntynyt täällä, mutta sekä isäni että äitini ovat kuolleet
ja Jackson kuoli kolme vuotta sitten. Siitä asti olen ollut aivan
yksinäni, ainoastaan Nero toverinani.
Hän kyseli sitten minulta paljon muutakin ja minun täytyi kertoa
hänelle, mitä oli tapahtunut ja mitä Jackson oli sanonut minulle.
Vielä kerroin hänelle, miten hankin ruokaa; sanoin olevan
välttämätöntä, että niin pian kuin suinkin lähtisimme saarelta, koska
meitä oli niin monta ja varasto ei riittäisi lintujen palaamiseen
asti.
Kala oli nyt paistunut ja otettuani sen tulelta panin sen
ruoka-astiaan ja rupesimme syömään aamiaista. -- Noin tunnin kuluttua
olimme jo hyvin hyviä ystäviä.
Tässä täytyy minun kumminkin viivähtää vähän voidakseni kuvata hänet.
Oli aivan totta, mitä miehet olivat kertoneet. Hän oli menettänyt
miehensä ja oli palaamassa Englantiin. Hänen nimensä oli Reichardt,
sillä hänen miehensä oli ollut saksalainen, tahi ainakin saksalaista
syntyperää. -- Hän oli hyvin pitkä ja komea nainen ja niinkuin
sittemmin kuulin, noin kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen. Hän
oli varmaankin ollut hyvin kaunis, varsinkin nuorempana, mutta oli
saanut kärsiä paljon seuratessaan miestään kaikilla matkoilla.
Hänen kasvonsa olivat soikeat, silmänsä tummat ja suuret; hänen
hiuksensa mustat kuin korpin siivet. Piirteet olivat hienot ja
säännölliset, hampaat valkeat ja terveet, mutta hänen ihonsa oli
hyvin kalpea ja poskilla ei näkynyt punan jälkeäkään. Niinkuin
sittemmin olen ajatellut, oli hän silloin enimmän marmorikuvan
kuin minkään muun näköinen, johon voisin häntä verrata. Jos hän ei
nauranut, mikä tapahtui harvoin, oli hän vähän ankaran näköinen.
Meidän tuttavuutemme alussa katselin häntä enemmän pelolla kuin
kunnioituksella, vaikka hänen äänensä olikin lempeä ja suloinen
ja käytöksensä hyvin ystävällinen; mutta muistettakoon, etten
milloinkaan ennen ollut nähnyt naista. -- Aamiaisen jälkeen ehdotin
hänelle, että lähtisimme merimiesten nukkumapaikalle katsomaan,
olisivatko ne jo heränneet, mutta lisäsin, etten uskonut sellaista.
-- Seuraan mukanasi, koska minulta jäi veneeseen muudan kori, jossa
on kaikenlaista tavaraa ja on parasta, että tuon sen heti tänne.
Lähdimme siis yhdessä, käskettyäni Neron jäädä majaan. Meidän
tullessamme rantaan nukkuivat miehet vielä. Hänen neuvostaan kahlasin
veneelle ja toin sieltä pienen korin ja käärön, jotka löysin tuhtojen
alta.
-- Herätänkö miehet? kysyin.
-- Älä, älä, vastasi hän. Niinkauan kuin ne nukkuvat, eivät ne tee
mitään ilkeyttä. Mutta, lisäsi hän, voimmehan ottaa mukaamme vähän
perunoita. Pane nämä molemmat nenäliinat täyteen, sanoi hän ja otti
kääröstä esille pari semmoista. -- Täytin ne perunoilla ja hän otti
niistä toisen ja minä toisen, jonka jälkeen palasimme majaan.
-- Onko tuossa kaikki kuivatut linnut, jotka sinulla on varastossa?
kysyi hän katsoessaan pinoa majassa.
-- On, vastasin, mutta mitä teemme perunoilla?
-- Voimme paistaa ne, jos tahdomme, sanoi hän, mutta nyt on parempi,
että tuot ne tänne sisään. -- Oletko istuttanut kaikki nämä kukat ja
köynnökset, jotka kasvavat majan ympärillä?
-- Kyllä, vastasin. Ollessani yksinäni ja koska minulla ei ollut
mitään tekemistä, ajattelin, että laitan tähän kasvitarhan.
-- Ne ovat hyvin kauniita. -- Nyt tultuamme takaisin, voit jälleen
mennä miesten luokse, jos tahdot ja sanoa niille, kun ne heräävät,
että haluan pienimmän purjeen, tehdäkseni siitä varjostimen. Sano se
perämiehelle, hän on kaikista siivoin.
-- Kyllä, vastasin. Onko mitään muuta?
-- On, tuo sieltä enemmän perunoita. Ne antavat niitä kyllä, jos vaan
sanot, että minä olen tahtonut.
-- Otanko Neron matkaani?
-- Ota, en huoli siitä seurakseni, sillä pelkään sitä vähän.
Huusin Neroa, joka tuli jäljessäni, ja menin rantaan. Siellä olivat
miehet heränneet ja olivat ahkerassa työssä. Muutamat sytyttivät
valkeaa, toiset kuorivat perunoita toisten pyytäessä kaloja lahdesta.
-- Ahaa, täällä hän on. Kuule poika, mitä olet hankkinut meille
aamiaiseksi? Olemme koettaneet pyydystää kaloja, mutta ne ovat
liukkaita kuin ankeriaat.
-- Nero voi pian pyydystää, mitä tarvitsette, vastasin. Tänne Nero!
Nero hyppäsi mereen ja palasi pian kala suussaan, jonka jälkeen
lähetin sen hakemaan toista.
-- Kiitos, poikaseni, sanoi perämies, kyllä riittää jo aamiaiseksi.
Hylkeesi on sukkela ja hyvin harjoitettu.
Toisten valmistaessa aamiaista meni yksi miehistä Neron luo,
luullakseni hyväilemään sitä, mutta Nero suuttui ja näyttäen teräviä
hampaitaan koetti purra miestä useita kertoja. Mieskin suuttui ja
heitti hyljettä kivellä. Hän tähtäsi eläimen turpaan ja oli vähällä
osata. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi hän varmaan tappanut eläimen.
Tulin hyvin levottomaksi ja sanoin miehelle, ettei hän saa enää
nakata hyljettä kivellä. Hän vaan otti toisen kiven ja oli juuri
heittämäisillään, kun tartuin vasemmalla kädelläni häntä niskasta
kiinni ja vetäen oikealla ameriikkalaisen puukkoni uhkasin pistää
häntä sillä, jos hän ei antaisi eläimen olla rauhassa. Mies astui
askeleen taaksepäin, mutta kompastui selälleen. Kuullessaan rähinän,
tulivat perämies ja pari muuta luoksemme. Minulla oli vielä veitsi
kohotettuna, kun perämies sanoi:
-- No poikaseni, pois veitsi, se ei ole luvallista, eikä
englantilaista! Pistä se tuppeen; lupaan sinulle, ettei kukaan koske
eläimeen. Bob, hölmö, minkätähden et voinut antaa eläimen olla
rauhassa? Unohdat, että olemme täällä metsäläisten joukossa.
Silloin purskahtivat toiset miehet nauramaan.
-- Niin, huomautti eräs, voin vannoa tullessani takaisin, että
alkuasukkaat tällä saarella ovat villejä, jotka syövät raakaa lihaa,
pitävät hylkeitä leikkitovereinaan ja ovat melkein alastomia.
Tämä nauratti niitä vielä enemmän ja mieskin, joka oli hyökännyt
Neron kimppuun, yhtyi päästyään jaloilleen samaan nauruun, niin että
kaikilla oli hyvin hauskaa. Miehet rupesivat syömään ja minä aloin
tarkastaa venettä tehden useita kysymyksiä, jotka heistä olivat hyvin
hullunkurisia.
Heidän syötyään, käskin Neron vielä pyydystää yhden kalan ja lähetin
sen majaan, koska pelkäsin miehen tekevän sille jotakin pahaa.
Kerroin sitten perämiehelle, että nainen oli tahtonut perunoita.
-- Ota, sanoi hän, mutta eihän sinulla ole mitään, millä niitä
kantaisit. Kas tässä, täytä tämä sankko niillä, niin seuraan sinua
sitten majaan.
-- Nainen käski myöskin pyytää pientä purjetta, jonka voisi ripustaa
verhoksi.
-- Hyvä, hän saakoon veneen mesaanin, sitä emme tarvitse. Minä kannan
sen sinne.
Perämies heitti purjeen mastoineen olalleen ja seurasi minua majaan.
Tullessamme näimme lähetyssaarnaajan vaimon istuvan kentällä ja Neron
makaamassa jonkun matkan päässä kala vierellään. Perämies otti hatun
päästään ja tervehti uutta toveriani, sanoen toivovansa, että hän oli
nukkunut hyvin.
-- Kyllä, vastasi hän, niin hyvin kuin voin toivoakin. Mutta tuon
kiltin pojan täytyi nukkua ulkona ja ettei sen tarvitseisi uudistua,
pyysin purjetta verhoksi. -- No John Gough, mitä aiotte tehdä? kysyi
hän sitten.
-- Tulin tänne katsomaan, kuinka paljon ruokavaroja pojalla on. Hänen
ilmoituksensa mukaan ei niitä ole pitemmäksi ajaksi kuin kuukaudeksi,
ja viipyneekin jonkun verran aikaa, ennenkuin pääsemme seutuihin,
missä todennäköisesti voimme tavata jonkun laivan. Tänne emme voi
jäädä syömään ruokavaroja ja menettämään aikaa, ja sentähden on sitä
parempi kuta pikemmin lähdemme.
-- Jos otatte kaiken muonan, niin täytyy teidän tietysti ottaa
poikakin mukaanne, sanoi rouva.
-- Tietysti otamme.
-- Arkkuni ja hylkeenikö myös? kysyin.
-- Arkkusi tietysti, mutta hylettä, sitä en voi luvata. Se näkee
veneessä vain nälkää, mutta jos päästät sen vapaaksi, tulee se kyllä
toimeen.
-- Mitä sanotte, on totta, vastasi nainen. Pelkään poikani, että
sinun täytyy erota ystävästäsi. Se on parempi teille molemmille.
En vastannut mitään, sillä sydäntäni kirveli ajatellessani eroa
Nerosta, mutta olin kumminkin siksi viisas, että huomasin heillä
olevan oikein.
Perämies meni senjälkeen majaan ja tarkasti kuivatut linnut, jotka
olin koonnut. Tehtyänsä laskelman, sanoi hän niitten riittävän
kolmeksi kuukaudeksi, mutta ei kauemmaksi.
-- Ja milloin aiotte lähteä saaresta? kysyi nainen.
-- Ylihuomenna, jos vaan saan miehet suostumaan.
Mutta tiedättehän heitä olevan vaikean käsitellä; he ovat niin
ajattelemattomia, varsinkin nyt, kun näin sattumalta saivat
väkijuomia.
-- Sen myönnän, vastasi rouva, mutta kun he luultavasti muussa
tapauksessa ottaisivat rommin mukaansa veneeseen, niin taitaa olla
parempi, että he viipyvät täällä siksi, kunnes se on loppunut.
-- Menen puhumaan heille nyt, kun he ovat selviä, vastasi perämies,
ja illalla saatte tiedon päätöksestä tahi ehkä kernaimmin
huomen-aamulla.
Perämies hyvästeli rouvaa nostaen hattuaan ja lähti.