Korjattuaan purjeen, hyppäsivät miehet veneestä veteen ja kahlasivat
maalle.
-- Kuka sinä olet? sanoi eräs miehistä minulle, ja kuinka monta
ihmistä täällä on?
-- Tällä saarella ei ole ketään muita kuin minä yksinäni, vastasin,
mutta olen iloinen tulostanne.
-- Oletko? Silloin, ystäväni, voinet ehkä sanoa, miten saamme jotakin
syötävää?
-- Kyllä vain, odottakaa vähän, niin tuon aivan tarpeeksi, vastasin.
-- Hyvä, kiiruhda siis, niin olet kiltti. Me olemme tarpeeksi
nälissämme syödäksemme sinut, jos et voi löytää jotakin parempaa.
Olin juuri lähdössä majaan hakemaan muutamia kuivattuja lintuja, kun
joku toinen miehistä huudahti:
-- Kuule, voitko tuoda meille myöskin vettä?
-- Voin kyllä, vaikka paljonkin, vastasin.
-- Hyvä! Kuule Jim, annapas tänne se sankko. Jim antoi sankon ja
ojentaessaan sen minulle sanoi mies:
-- Tuo koko sankollinen, poika!
Kiiruhdin majaan, täytin sankon vedellä, hain muutamia kuivattuja
lintuja ja kiiruhdin kantamuksineni takaisin uimarantaan. Sielläkään
eivät miehet olleet toimettomina. He olivat tehneet risukimpuista
suuren nuotion kallioitten juurelle ja olivat parasta aikaa telttaa
veneen purjeesta pystyttämässä.
-- Tässä on vesi ja muutamia lintuja, sanoin tultuani heidän luokseen.
-- Lintuja! Mitä lintuja ne ovat? kysyi sama mies, joka ennenkin oli
puhutellut minua ja joka näytti olevan noitten muiden päällikkö. Hän
otti yhden käteensä, tarkasteli sitä tulen valossa ja sanoi: Huonoa
ruokaa, pelkään minä.
-- Mitä, perämies, luulitteko pääsevänne oikeaan kunnon ravintolaan
maihin tultuanne, vai kuinka? sanoi eräs miehistä.
-- Hölmö, olisin kai siinä tapauksessa ensimmäiseksi tilannut grogin,
vastasi hän. Luulenpa, että saan huudella kauan ennenkuin tapaan
jonkun, joka tarjoaisi semmoisen täällä.
Koska muistin Jackson'in sanoneen rommia grogiksi, huomautin:
-- Grogia kyllä on paljonkin, jos sitä haluatte.
-- Onko poikaseni ja missä?
-- Tuossa tynnyrissä, joka on vedessä tuolla veneenne tuolla
puolella, vastasin. Voin heti tuoda teille vähän.
-- Mitä, tuossako tynnyrissä? Rommia kellumassa suolavedessä, sehän
on hullua. Tulkaa tänne kaikki miehet, sillä puhut kai totta, poika!
Ei mitään leikkiä, toivon minä, tahi muuten tulet sitä katumaan.
-- En minä valehtele, tuossa se on.
Kaikkien muitten, paitsi yhden, seuraamana kahlasi mies rommiastialle.
-- Varokaa, tulpat voivat irtaantua.
-- Minä näen, ei ole mitään Vaaraa, ystäväni. Ottakaa nyt kaikki
kiinni yht'aikaa! Näin sanottuaan tarttuivat kaikki astiaan, nostivat
sen ylös vedestä ja kantoivat maalle.
-- Annapas Jim sieltä veneestä se pieni juoma-astia, sanoi mies, niin
pian tässä nähdään, onko se oikeata lajia.
Hän irroitti tulpat, juoksutti väkiviinaa vähän astiaan ja
maisteltuaan sitä vannoi sen olevan erinomaista. Astia kiersi sitten
miehestä mieheen ja kaikki joivat vähäsen.
-- Meitä seurasi onni tänä yönä. Me putosimme, niinkuin sanotaan,
jaloillemme, sanoi ensimmäinen mies. -- Kuule Jim, pane ne kuivatut
kanat kattilaan kiehumaan ja kuori perunoita sekaan, niin saamme
hyvän aterian. Kun meillä sitten vielä on tämä astia seuranamme, niin
takaanpa, että voimme hyvin.
-- Kuulepas toveri, sanoi hän ja kääntyi minuun, sinä olet kunnon
poika. Kuka on jättänyt sinut tänne saarelle tekemään meille kaikki
valmiiksi?
-- Olen syntynyt täällä, vastasin.
-- Syntynyt täällä! Hyvä, saamme kuulla siitä huomenna. Nyt täytyy
meidän korvata menetetty aikamme, sillä emme ole saaneet syötävää
emmekä juotavaa sitten keskiviikkoaamun. -- No joutuin, pojat!
Pystytä teltta, Jim, tyhjennä vesi kattilaan ja lähetä alkuasukas
hakemaan uutta rommia.
Sankko työnnettiin minulle ja palasin pian takaisin tuoden sen täynnä
rommia. Kun näin, ettei miehillä ollut minkäänlaista kasaria, kävin
hakemassa sellaisen.
-- Sinä olet todellakin kelpo poika, sanoi perämies; missä sinä asut?
Onko sinulla jonkunlaista majaa tai luolaa, jossa oleskelet?
-- Kyllä, vastasin. Minulla on maja, mutta se ei ole tarpeeksi suuri
meille kaikille.
-- Ei, ei, emme me aiokaan lähteä sinne, sillä meillä on kyllä
tarpeeksi hyvä siellä, missä olemme, rommitynnyrin vieressä, mutta
näetkös, poikani, meillä on mukanamme täällä myöskin eräs nainen.
-- Nainenko, huudahdin! En ole milloinkaan nähnyt ketään naista.
Missä hän on?
-- Hän istuu tuolla nuotion vieressä. Pyörähdin katsomaan ja näinkin
erään joukosta vilttiin käärittynä ja päässään suuri olkihattu, joka
kokonaan peitti kasvot. Nainen oli kuin mikähän tyllerö ja istui
liikkumatonna tulen ääressä. -- Sanoessani, etten milloinkaan ollut
nähnyt naista, purskahti mies nauramaan.
-- Mutta sanoithan, poika, syntyneesi tällä saarella, vastasi
perämies vihdoin. Eikö sinulla sitten olekaan äitiä?
-- En voi muistaa äitiäni, sillä hän kuoli ollessani vielä hyvin
pieni ja siksi sanoinkin, etten ennen milloinkaan ollut nähnyt ketään
naista.
-- Hyvä, se on selvää, mutta katso ystäväni, tämä ei ainoastaan ole
nainen, vaan vieläpä erilajinen nainen, ja ei käy päinsä, että hän
jäisi tänne joukkoomme illallisen jälkeen. Miehet taitavat nimittäin
syötyään ruveta vähän ryyppäämään ja voisi tapahtua, että ne
käyttäytyisivät sopimattomasti. Sentähden kysyinkin sinulta majasta,
että voisit viedä hänet sinne nukkumaan. Voitko tehdä sen?
-- Kyllä, saatan hänet sinne, jos hän tahtoo seurata.
-- No se on hyvä, hänellä on siellä kaikissa tapauksissa mukavampi
kuin täällä. Mutta kuule, poika, missä sinun housusi ovat?
-- Minulla ei ole milloinkaan sellaisia ollutkaan.
-- No, jos sinulla sattuisi sellaiset olemaan, niin vedä ne jalkaasi,
sillä olet jo kylliksi vanha niitä kantamaan.
Jäin heidän luokseen siksi aikaa, kun ateriaa valmistettiin, ja tein
kaikenlaisia kysymyksiä, jotka heitä kovasti naurattivat. Suuri,
rautainen, kolmella matalalla jalalla seisova kattila oli minusta
hyvin kummallinen. En ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista,
enkä myöskään mitään keitettävän. Kysyin, mikä se oli ja mistä se
oli tehty. Perunat kummastuttivat minua myöskin, koska en ennen
milloinkaan ollut nähnyt syötäviä juuriksia.
-- Mutta missä olet sitten ollut koko elämäsi? kysyi muudan miehistä.
-- Tällä saarella, vastasin hyvin yksinkertaisesti. Kahlasin veteen
tarkastamaan venettä, mutta koska en tulenvalossa nähnyt paljon
mitään, olin pakotettu siirtämään tarkastukseni huomiseen. Ennen
illallisen valmistumista ja syömistä sain kumminkin tietää seuraavat
asiat:
He olivat toinen puoli väestöä muutamasta valaanpyytäjästä, joka oli
törmännyt karille noin seitsemänkymmenen peninkulman päässä saaresta.
Heidän oli täytynyt heti jättää laiva, joka muutamien minuuttien
kuluttua kaatui. Laivasta olivat he lähteneet kahdella veneellä,
mutta eivät tietäneet, mihin toinen vene oli joutunut, se kun oli
yöllä kadonnut heidän näkyvistään. Kapteeni ja kuusi miestä olivat
olleet siinä veneessä, perämies kuuden muun miehen kanssa, paitsi
rouvashenkilöä, siinä, joka äsken oli tullut maihin.
-- Mikä on rouvashenkilö? kysyin.
-- Tarkoitan naista, joka istuu tuolla. Muutamat Sandwichsaarten
alkuasukkaat tappoivat hänen miehensä ja nainen oli kotimatkalla
Englantiin. Meillä oli toverina eräs toinen valaanpyytäjä, jonka
piti ottaa öljylastimme ja purjehtia Englantiin viemään sekä sitä
että omaa lastiansa, ja sen mukana olisi lähetyssaarnaajan vaimokin
päässyt kotiinsa.
-- Mikä on lähetyssaarnaaja?
-- En tiedä sitä niin tarkoin, mutta jonkunlainen pappi se vain on,
jonka tehtävänä on pakanoiden opettaminen.
Ateria oli nyt valmis ja kattilasta leviävä haju oli herkullisempi
kuin mikään ennen tuntemani. Kattila nostettiin tulelta, sisällys
kaadettiin erääseen ruoka-astiaan ja annettuaan pienemmällä astialla
annoksen tulen ääressä istuvalle vilttiin kääriytyneelle naisellekin,
kerääntyivät he kaikki suuren astian ympärille ja alkoivat syödä.
-- Tule, poika, syömään kanssamme, sanoi perämies. Sinä kai et ole
vielä syönyt ja hankittuasi meille tällaisen aterian olisi väärin,
jos et saisi ottaa siihen osaa.
En juuri viivytellyt totellessani hänen käskyään, ja täytyy
tunnustaa, etten ennen milloinkaan elämässäni ollut nauttinut mistään
ateriasta niin paljoa.
-- Kuulepas, poika, onko sinulla suurikin varasto näitä kuivattuja
lintuja? kysyi perämies.
-- Kyllä minulla on paljon, mutta ei tarpeeksi pitkäksi aikaa näin
suurelle joukolle.
-- Hyvä, mutta kai niitä voidaan saada enemmän, vai mitä?
-- Ei ennenkuin linnut palaavat ja se ei tapahdu ennenkuin viiden
täysikuun perästä.
-- Viiden täysikuun! Mitä tarkoitat?
-- Tarkoitan, että viisi täyttä kuukautta täytyy kulua, yksi toisensa
perään.
-- Ahaa, ymmärrän! No sitten emme voikaan jäädä saarelle.
-- Emme, vastasin, meidän täytyy kaikkien lähteä täältä, muuten
näännymme nälkään. Olen iloinen tulostanne ja kuta pikemmin lähdemme,
niin sitä parempi. Voitteko ottaa Neronkin mukaan?
-- Kuka on Nero?
-- Nero on hylkeeni; se on hyvin kesy.
-- Saammepahan sitten nähdä. Mutta kaikissa tapauksissa, sanoi hän
toisille miehille, on meidän mitä pikimmin päätettävä jotakin, sillä
kuolemme nälkään, jos jäämme tänne joksikin aikaa.
He näkyivät lähteneen valaanpyytäjästä semmoisella kiireellä,
etteivät olleet ehtineet ottaa mukaansa veneeseen muuta kuin
pari vesitynnyriä, neljä tyhjää astiaa ottaakseen suolavettä
pohjapainoksi, rautakattilan ja suuren säkillisen perunoita.
Heti syötyään hakivat he tynnyristä rommia ja perämies sanoi minulle:
-- Menen nyt puhumaan naiselle ja saat sitten viedä hänet mukanasi
majaan nukkumaan.
Koko tänä aikana ei nainen, joksi perämies häntä sanoi, ollut puhunut
sanaakaan. Hän oli ottanut ruoan ja syönyt sen, vaieten istuessaan
tulen ääressä peitteeseensä kääriytyneenä. Perämiehen häntä
puhutellessa nousi hän seisomaan, ja huomasin silloin hänen olevan
paljon pitemmän kuin olin luullut, mutta hänen suuri hattunsa peitti
vielä kasvot kokonaan.
-- Kas niin, poikaseni, sanoi perämies, näytä nyt rouvalle, missä hän
saa nukkua, ja tule sitten takaisin luoksemme, jos haluat.
-- Tahdotteko seurata minua? kysyin naiselta ja läksin matkaan.
Nainen tuli jäljessäni polkua ylös. Tullessamme majan edessä olevalle
kentälle muistin Neron, jonka olin käskenyt pysyä majassa paluuseeni
asti.
-- Ette suinkaan pelänne hyljettä? sanoin. Se onkin hyvin säyseä. --
Nero, tule tänne!
Nero tuli ja minun täytyi hyväillä sitä, sillä nähdessään vieraan
alkoi se vähän murista.
-- Onko sinulla kynttilää? kysyi toverini hyvin lempeällä ja
kirkkaalla äänellä.
-- Ei, mutta voinhan tuoda vähän taulaa ja sytyttää jonkun risukimpun
palamaan, voidaksenne nähdä.
-- Teepäs se, niin olet kiltti, vastasi hän.
Hänen äänensä kuulosti minusta suloiselta. Sain risut pian syttymään
ja hän voi nyt nähdä Neron, joka oli jo tyyntynyt, ja majan sisustan.
Hän tarkasti sekä sen että vuoteet ja kysyi:
-- Missä sinä nukut? Näytin hänelle vuoteeni.
-- Ja tämä, sanoin viitaten toiseen, oli Jackson'in ja siinä
voitte nukkua. Nero makaa luonani. Täällä on paljon hylkeennahkoja
peitteeksi, jos teillä on kylmä. Ovatko vaatteenne märät?
-- Ei, ne ovat jo kuivaneet, vastasi hän. Jos annat minulle muutamia
hylkeennahkoja, panen nukkumaan, sillä olen hyvin väsynyt.
Levitin Jackson'in vuoteelle viisi kuusi nahkaa ja menin sitten ulos,
lisätäkseni risuja nuotioon, saadaksemme enemmän valoa.
-- Tarvitsetteko jotakin muuta? kysyin.
-- En, en mitään, kiitos. Panetko sinäkin nyt nukkumaan?
-- Aioin mennä taasen tuonne miesten luokse, mutta kun tarkemmin
ajattelen, niin en tahdo jättää teitä yksinänne tänne Neron kanssa;
se voisi pian purra teitä. Pelkäättekö sitä?
-- En, en juuri pelkääkään, mutta en silti tahtoisi tulla purruksi.
En ole, niinkuin sinä, tottunut nukkumaan sellaisten eläimien kanssa.
-- No, silloin sanon teille, mitä teemme. Otan mukaani tuonne ulos
muutamia nahkoja ja nukun siellä. Nero ei lähde luotani ja silloin
teidän ei tarvitse pelätä. Tulee pian kaunis ilma ja tuulikin näkyy
tyyntyvän. Päiväkin sitäpaitse valkenee jo noin kolmen tahi neljän
tunnin kuluttua.
-- Niinkuin tahdot, vastasi hän.
Otin siis muutamia nahkoja mukaani kentälle, levitin ne, ja
pannessani nukkumaan toivotin naiselle hyvää yötä. Nero ryömi heti
viereeni ja muutamien minuuttien kuluttua nukuimme molemmat.