Aikaisin seuraavana aamuna, vielä pimeällä, tunsin jonkun koskettavan
itseäni. Nousin istumaan ja heikko ilon huuto ilmaisi minulle heti,
että se oli Nero, joka oli vierelläni. Niin, se oli Nero, joka
oli tullut takaisin, kiivennyt tuon jyrkän polun rannasta majaan
palatakseen isäntänsä luokse. Tarvinnenko sanoa, että olin aivan
suunniltani ilosta. Suutelin sitä niinkuin se olisi ollut joku
ihminen, itkin sen kanssa ja vähän ajan kuluttua makasimme yhdessä
samassa vuoteessa. Niin se kävi, ja en ole koskaan sitten myöhemmässä
elämässäni tuntenut niin pikaista muutosta surusta iloon.
-- Voi, jos olisit lähtenyt luotani, ilkimys, sanoin sille seuraavana
aamuna noustuani. Kuinka voitkaan peloittaa ja tehdä minut niin
onnettomaksi? -- Nero näytti olevan jälleennäkemisestämme yhtä
iloissaan, kuin minäkin ja oli uskollisempi kuin ennen.
Sivuutan nyt muutamilla sanoilla useita kuukausia ja koetan
lukijalle kuvata olosuhteitani kolmannen erakkovuoteni lopussa. --
Olin lähes seitsemäntoista vuotias, suuri ja roteva poika. Olin
lakannut käyttämästä linnunnahkapukua ja korvannut sen muutamalla
merimiespaidalla, jonka olin löytänyt arkusta. Semmoinen oli sitten
koko pukuni ja olisihan se ollut moitteettomampi, jos se olisi ollut
pitempi, mutta koska minulla ei ollut muuta toveria kuin Nero, niin
en tarvinnut olla niin tarkka kuin jos olisin ollut suuremmassa
seurassa. Luulen, että näinä kolmena vuotena olin lukenut raamatun,
rukouskirjan ja luonnonkirjan läpi noin viiteen kuuteen kertaan
ja hyvämuistisena osasin ne melkein ulkoa. Raamattua olin lukenut
niinkuin sulettua kirjaa, sillä en sitä ymmärtänyt, koska ei ollut
ketään, joka olisi sitä minulle selittänyt. -- Lueskelin vain
huvikseni, enkä muuten.
Kasvitarhani oli nyt mitä kukoistavimmassa tilassa, köynnöskasvit
olivat kasvaneet niin, että ne kokonaan peittivät majan kattoineen
ja riippuivat verhoina kummallakin puolella ovea. Useat taimistani,
jotka olivat aivan pieniä istuttaessani ne uudestaan, olivat
kasvaneet suuriksi puiksi, joiden latvat huojuivat merituulessa
korkealla majan yläpuolella, ja yleensä kaikki kasvit, jotka olin
istuttanut, olivat kastelemalla ja lannoittamalla hyötyneet mitä
rehevimmiksi. Majani oli todellakin niin peitossa ja suojassa,
että sen alkuperäinen muoto oli kokonaan kadonnut. Näöltään oli se
kuin mikäkin lehtimaja puitten keskellä ja katsottuna uimarannan
kallioilta näytti se hyvin kauniilta.
Tietysti olin monta kertaa kiivennyt rotkoon ja kun kirveeni nyt
kerran oli kunnossa, olin vähitellen koonnut uimarantaan paljon
risuja, enemmän kuin pitkään aikaan tulisin tarvitsemaan, koska
harvoin sytytin valkeaa, mutta olihan risujen hakkaaminen työtä
ja työstä olin saanut suuren ilon aiheen. Useita kertoja myöskin
olin käynyt saaren toisella puolella ja tapellut hylkeitten kanssa,
joita olin tappanut monta, koska niitten nahat olivat majassa
hyvin hyödyllisiä ja mukavia. Olin koonnut noin kolme tusinaa mitä
hienoimpia nahkoja, melkein enemmän kuin tarvitsin, mutta olin
koonnut niitä samasta syystä kuin puitakin, nimittäin aikani kuluksi,
ja voinpa lisätä, mielenjännityksestä, jota ottelut hylkeitten kanssa
minulle soivat.
En ole kertonut näistä tappeluista, koska olen arvellut niitten ehkä
väsyttävän lukijaa, mutta eräästä tapauksesta, jossa olin vähällä
menettää henkeni, täytynee minun mainita. Hyökkäsin muutaman hyvin
kaunisturkkisen uroshylkeen kimppuun, sillä valitsin aina semmoiset
eläimet, joilla oli kauniimmat nahat. Se loikoi muutamalla paadella
lähellä vettä ja olin ryöminyt kalliolta hylkeen rannan puolelle,
ettei se voisi paeta heittäytymällä mereen, niinkuin se varmaan
olisi tehnyt; mutta tähdätessäni tavallista iskuani sen turpaan,
luiskahtikin jalkani märällä kalliolla, niin etten osunutkaan
eläimeen, vaan lankesin. Eläin, joka oli suurimpia uroksia, tarttui
hampaillaan kiinni paitaani, syöksyi mereen kanssani ja sukelsi
syvälle veteen. Oli onni, että se tarttui paitaani eikä ruumiiseeni
ja myöskin se, että olin hyvä uimari. Se laahasi minua mukanaan,
jolloin päänikin joksikin aikaa joutui paidan sisään, mutta vapautin
itseni siitä vetämällä käteni pois hioista; jätettyäni koko paidan
sille, kohosin melkein tukehtuneena pinnalle. Onneksi ei paidan
hiansuissa ollut nappeja. En olisi voinut vapautuakaan, vaan olisin
auttamattomasti hukkunut, jos niin olisi ollut laita. Mainitsen tästä
erittäinkin sentähden, että koska oli hyvin hankalaa pitää hiansuita
kiinni napeitta, olin aikonut ottaa perämiehen napit, jotka, kuten
lukija muistaa, oli annettu Jacksonin huostaan, toimitettavaksi
perämiehen vaimolle, mutta tarkemmin ajateltuani arvelin voivani ne
kadottaa ja koska ne olivat uskottua tavaraa, ei minulla ollut siihen
oikeutta. Tämä oikea päätös pelasti siis todennäköisesti henkeni.
Kiipesin taasen kalliolle ja näin, kääntyessäni katsomaan, hylkeen
vesirajassa puistelemassa raivoissaan paitaani. Tuo oli onneton
sattuma, koska en ainoastaan menettänyt paitaani, vaan pudotin
myöskin kirveeni sukeltaessani veteen. Jäljelle jäi ainoastaan
veitsi, joka riippui nuorasta kaulassani.
Muutapa minulla ei nyt enää ole puhumista kuin linnuistani, jotka
elivät entiseen tapaansa. Ne kylpivät säännöllisesti, munivat
ajallaan, urokset pyytivät kalaa ja toivat majaan, sanalla sanoen,
ne olivat yhtä tyhmiä ja ikäviä kuin ennenkin. Ne eivät lähteneet
luotani, eivätkä milloinkaan näyttäneetkään halua sellaiseen sen
jälkeen kuin ensimmäiset muuttolinnut palasivat saarelle. Ne olivat
hyödyllisiä, mutta eivät juuri kauniita eivätkä mukavia seuralaisia
sellaiselle, jolla oli niin viisas toveri kuin Nero.
Kun nyt olen muutamilla sanoilla kertonut tarinani edellämainittuun
aikaan asti, on kai minun nyt puhuttava siitä, miten elämäni saarella
taasen muuttui toisenlaiseksi. Olenhan maininnut, että arkussa oli
kiikari, jonka merivesi oli kastellut ja tehnyt kelvottomaksi.
Jackson oli koettanut näyttää minulle, miten sitä käytetään ja
näyttänytkin oikein, mutta koska lasit olivat lian ja kosteuden
himmentämät, en voinut nähdä sillä mitään. Olin irroittanut kaikki
lasit, paitsi niin sanottua objektiivia, ja puhdistanut ne. Vesi
oli tunkeutunut objektiivin molempien lasien väliin ja koska en
osannut sitä aukaista, jäi se niin himmeäksi, etten voinut nähdä
sen läpi mitään. Panin siis kiikarin syrjään kelvottomana. Noin
vuoden kuluttua otin sen jälleen esille ja huomasin kosteuden
lasien välistä kokonaan kadonneen. Voin nähdä hyvin selvästi sen
läpi ja harjoiteltuani vähän aikaa osasin käyttää sitä niin hyvin
kuin joku toinenkin. Käytin sitä kumminkin ani harvoin, koska en
sitä tarvinnut. Näköni oli hyvin tarkka ja laivaa, joka voisi tulla
saarelle, en enää ajatellutkaan. Mutta muutamana iltana, kun oli
oikein paha ilma ja meri myllersi kovasti, olin näkevinäni jotakin
kummallisempaa noin neljän peninkulman päässä merellä. Arvelin ensin
sen olevan jonkun valaan, jotka tähän aikaan vuodesta usein suurina
parvina oleilivat saaren lähistöllä, jolloin oli tapanani katsella
niitten ruiskutuksia ja keikahduksia, jos nyt niin voidaan sanoa, ja
Jackson oli kertonut minulle pitkiä juttuja valaanpyynnistä. Mutta
tämä esine näytti laskeutuvan auringon valossa valkealta, jonka
tähden kävin noutamassa kiikarin; näin silloin sen olevan purjeveneen
tahi hyvin pienen laivan. Se laski myötäistä suoraan saarta kohti.
Seurasin sitä suurella mielenkiinnolla aina pimeään asti ja päässäni
pyöri sinä aikana mitä erilaisimpia ajatuksia. Rupesin sitten
tuumimaan, mitä tekisin. Tiesin kuun nousevan noin tunnin kuluttua
ja koska taivas ei ollut pilvessä, vaikka tuuli olikin kova ja meri
myrskyinen, arvasin pian taasen saavani veneen näkyviini.
Vähän mietittyäni päätin lähteä uimarantaan ja sytyttää suun molemmin
puolin oleville kallioille risukimppuja palamaan, että tulijat
tietäisivät ohjata venettään oikealle maihinnousupaikalle. Odotin
vielä hetkisen ja lähdin sitten rantaan, ottaen mukaani kiikarin ja
vähän kuivia sammalia. Kannoin risukimppuja kallioille ja sytytin ne
palamaan. Toin aina uusia, kun entiset olivat palaneet, ja istuuduin
sitten katsoakseni kiikarilla, voisinko huomata venettä.
Kuun noustua erotin sen noin peninkulman päässä saaresta, kokka
suunnattuna palavista risukimpuista loistavaa valoa kohti. Lisäsin
risuja kummallekin puolelle ja menin hakemaan lisää. Myrsky oli
kiihtynyt, ja vesi roiski kallioille uhaten sammuttaa valkeat, mutta
minä vain lisäsin puita, enkä antanut tulien sammua. Neljännestunnin
kuluttua oli vene tullut noin parin sadan metrin päähän saaresta,
ohjaten paremmin pitkin rantaa kuin suoraan tulia kohti. Ne olivat
kääntyneet vastatuuleen, koska eivät olleet tienneet, miten
pääsisivät maihin, ennenkuin näkivät molemmat tulet, jolloin ne
hoksasivat, minkä vuoksi ne olivat sytytetyt. Heti käänsivät ne
veneen uimalahtea kohti ja syöksyivät eteenpäin kuohuvilla laineilla.
Vapisin niitten puolesta, koska tiesin, että jos vesi silloin kun
ne tulivat kalliokielekkeiden kohdalle, vetäytyisi takaisin, menisi
vene kappaleiksi, vaikka ihmiset pelastuisivatkin. Onneksi niille ei
kumminkaan käynyt sillä tavalla. Ne liukuivat muutaman suuren aallon
harjalla suoraan lahden yli rakentamalleni padolle ja vene tarttui
pohjaan.
-- Eläköön! Hyvin tehty, kuulin jonkun sanovan. Alas purje pojat,
kaikki on hyvin!
Kun purje oli laskettu, näin tulien valaisemassa veneessä useampia
henkilöitä. Olin liian kiihdyksissä sanoakseni jotakin, enkä
tiennytkään, mitä sanoisin. Tunsin vain, etten enää ollut yksinäni,
ja lukija voi kuvitella mielessään iloani ja ihastustani.