Saavuin sinne aikaiseen, nylin molemmat hylkeet, ja vedin nahat,
vaikka vaivalla, ylemmäs maalle kallion viereen, missä olin ollut
yötä edellisellä kerralla. Levitin ne sinne kuivamaan ja panin suuria
kiviä painoksi laidoille, ettei tuuli niitä veisi. Oli jo melkein
hämärä, kun lopetin, mutta läksin kumminkin kotimatkalle ja saavuin
majaan noin tuntia jälkeen auringonlaskun, sillä opittuani nyt
tuntemaan tien kuljin matkan puolta nopeampaan, kuin ennen. Ryömin
pimeässä vuoteelleni ja nukuin hyvin työni jälkeen.
Seuraavana aamuna heräsin hyljepoikasen valittaviin huutoihin ja
kiiruhdin hakemaan sille vähän ruokaa. Otin sen esille arkusta ja
syöttäessäni sitä kummastelin, miten kesyksi tuo pieni eläin oli jo
tullut. Se jäi syötyään tyynesti luokseni, tunkeutuen lähelleni,
niinkuin olisin ollut sen emä, ja yrittipä lähteä jälkeenikin, kun
jätin sen.
Lintuni näyttivät hyvin hölmöiltä ja tyhmiltä. Huomasin myös niiden
olevan hyvin likaisia ja aina rientävän purolle kun siinä oli vettä.
Päätin tästä, että ne ehkä haluavat kylpeä suolaisessa vedessä. Otin
sentähden yhden niistä mukaani uimarantaan ja päästin sen veteen,
sidottuani pitkän nuoran sen jalkaan. Tuon eläinraukan tapa räpyttää
siipiään, sukellella ja pestä itseään todisti, että otaksumiseni oli
oikea. Soin sille sitten noin puoli tuntia virkistysaikaa ja vein sen
takaisin tuodakseni toisetkin uimaan. -- Koska melkein joka päivä sen
jälkeen soin niille tämän huvin, niin alkoi niiden höyhenpuku tästä
lähtien muuttua kiiltävämmäksi ja pehmeämmäksi.
Pysyttelin majassani noin viikon verran, kesytellen hyljettäni,
joka nyt jo oli minuun hyvin kiintynyt, ja eräänä iltana mennessäni
nukkumaan ryömi se viereeni vuoteelle, jääden siitä lähtien
sänkytoverikseni.
Viikon kuluttua menin hakemaan nahkoja toiselta puolelta saarta ja
saavuttuani sinne, kannoin ne molemmat vuorenharjanteelle. Se oli
kerrassaan kovaa työtä. Seuraavana päivänä vein ne majalle asti ja
koska ne olivat aivan kuivia, levitin ne vuoteelleni maatakseni
niillä, sillä en pitänyt höyhenten hajusta, vaikka niin kauan olinkin
niitä käyttänyt.
Miten aika vierikään nyt joutuin hylkeeni ja lintujeni seurassa ja
niissä töissä, joita ne ja kasvitarhani antoivat minulle! -- Oli
laskujeni mukaan jo melkein lintujen paluuaika lähenemässä. Jonkun
ajan kuluttua huomasin lintujeni tulevan hyvin levottomiksi. Ne
olivat, niinkuin olen maininnut, ruvenneet olemaan parittain ja kun
niitten höyhenpuku tuli täydelliseksi, näki selvään, että uros ja
naaras, niinkuin olin otaksunut, pitivät yhtä. Ne olivat saaneet
olla kauan aikaa vapaina, mutta näkyivät nyt, etenkin uroot, halusta
lentelevän. Ensin aioin leikata niitten kaikkien siivet, koska
pelkäsin niitten yhtyvän toisiin lintuihin, kun ne saapuivat. Mutta
kun huomasin niitten pitävän paljon toisistaan, päätin leikata
ainoastaan naaraitten siivet, koska arvelin, etteivät uroot niitä
hylkäisi. Menettelin niin, ollen valmis mukautumaan siihen, mitä
tapahtuisi, sillä sen jälkeen kuin olin saanut hylkeen seurakseni, en
välittänyt enää linnuista niin paljon kuin ennen.
Vihdoin tulivat uudet linnut ja pesiytyivät guanokentälle, niinkuin
ennenkin. Sain pian mennä hakemaan tuoreita munia. Minun naaraanikin
rupesivat kuopimaan ja laittamaan itsellensä pesiä ja muutamien
päivien kuluttua rupesivat ne munimaan. Kun luulin niitten heti, niin
pian kuin poikaset vaan tulivat lentokykyisiksi, tahtovan lähteä
tiehensä, otin pois munat, estääkseni niitä siitä. Mutta vaikka
otinkin aina munat pois, munivat ne uudestaan ja jatkoivat tätä lähes
kaksi kuukautta, varustaen minut tuoreilla munilla vielä kauan sen
jälkeen, kuin villilinnut olivat lähteneet saaresta. Kun naaraat
olivat munineet ensimmäiset munansa, koettivat uroot siipiänsä,
tehden pieniä kierroksia ilmassa ja lentäen sitten merelle päin.
Luulin niitten paenneen, mutta erehdyinkin, sillä ne palasivat
takaisin noin neljännestunnin kuluttua, jokainen kantaen nokassaan
kalaa, jonka se toi puolisollensa. Tuo näytti minusta hauskalta
ja päätin antaa niitten tästä lähtien itse huolehtia ruoastaan.
Niin ne tekivätkin ja kauniilla ilmalla riitti kalaa vielä sekä
hylkeelle että minullekin aivan tarpeeksi. Kun niitten palattua
lentomatkoiltaan anastin kalat, lähtivät ne uusia hakemaan, siksi
kunnes naaraatkin olivat saaneet osansa.
Eräs epäkohta tuotti minulle kumminkin suuria vaikeuksia, sillä
silloin kuin linnut eivät pahoilla ilmoilla saaneet kaloja, en
saanut niitä niinäkään, koska kalat eivät silloin syöneet onkea.
Vähän ajateltuani päätin sentähden erottaa osan uimalahtea merestä,
irtonaisista kivistä tekemälläni aidalla, jonka läpi vesi voisi
virrata, mutta jota kalat eivät voisi läpäistä; siinä säilyttäisin
kaloja elävinä, ruoaksi hylkeelle ja linnuille.
Lopetettuani ruokavarojen keräämisen ja saatuani ne onnellisesti
majaan talteen, alotin aidan rakentamisen, johon minulta ei
mennytkään kauan aikaa, sillä lahti ei ollut puolta metriä syvempi
ja ainoastaan kolme metriä leveä. Niin pian kuin aita oli valmis,
pyydystin jokaisena kauniina päivänä niin monta kalaa, kuin arvelin
tarvittavan ja päästin ne kalalammikkooni. Se näytti olevan
tarkoitukseen sopiva, sillä kalat jäivät elämään, mutta tarvittaessa
oli minulla aika työ pyydystää niitä sieltä, koska ne eivät tahtoneet
syödä onkea.
Koska minulla ei ollut enää mitään huolta linnuistani, vaan
päinvastoin paremmin hyötyä, vietin kaiken aikani hylkeeni kanssa.
Tarvitsin sille nimen ja kun luonnonkirjastani luin, että muudatta
leijonaa sanottiin Neroksi, niin arvelin sitä hyvin sopivaksi
nimeksi hylkeelle ja ristin sen siksi, vaikka minulla ei ollut
aavistustakaan, mitä "Nero" merkitsi. Eläin oli nyt jo tullut niin
kesyksi, että se huusi, jos joskus johonkin lähdin ja seurasi minua
kallioille, niin pitkälle, kuin vain pääsi, mutta muudan uimarannan
tien osa oli liian vaikea sen kuljettavaksi ja sinne se aina jäi
huutelemaan siksi aikaa, kun olin poissa. Useammasti kuin kerran
olin ottanut sen mukaani sinne pestäväksi, josta se näytti erittäin
pitävän. Päätin sen tähden raivata kivet pois tieltä, että se voisi
seurata minua omin voimin koko matkan lahdelle, sillä se oli kasvanut
niin paljon, että en enää tahtonut jaksaa sitä kantaa. Viikon
työskenneltyäni olin saanutkin kaikki kivilohkareet vyörytetyiksi
syrjään ja iloitsin nähdessäni eläimen seuraavan minua lahdelle ja
syöksyvän veteen. Se ei ollut ollut siellä senjälkeen kuin olin
rakentanut kalalammikkoni ja tultuaan nyt sinne, sukelsi se heti ja
otti kiinni kalan, jonka se toi rantaan.
-- Kas vaan, ajattelin, nyt tiedän, miten saan kalaa, kun tarvitsen;
vien vain Neron lammikkoon.
Huomautan tässä, että Nero oppi pian tottelemaan käskyä kuin koira.
Minulla oli pieni piiska, jolla aina, kun se teki jotakin pahaa,
löin sitä vähän turpaan. Se puisteli päätään, näytti hampaitaan ja
murisi, mutta tuli sitten ystävänäni luokseni. Koska se joka päivä
seurasi minua lahdelle, niin täytyi minun estää sen kalanpyynti
silloin kuin en niitä tarvinnut, ja onnistuinkin. Ei kukaan, joka
ei ole sellaista nähnyt, voi ymmärtää tämän eläimen uskollisuutta
ja oppivaisuutta sekä rakkautta, jota osoitin sitä kohtaan. Se oli
seuralaiseni ja leikkitoverini päivällä ja sänkytoverini öillä. Me
olimme eroamattomat.
Toisen erakkovuoteni viimeisinä aikoina sattui eräs tapaus, josta
minun nyt täytyy kertoa. Nero oli tullut kanssani lahdelle, missä
seisoin kalliolla onkimassa, mutta se ei pysynytkään lammikossa,
vaan kiipesi aidan yli ja syöksyi mereen, vinkuen ihastuksesta ja
tehden kaikenmoisia hullunkurisia hyppyjä. En ajatellut asiaa sen
enempää. Se sukelti ja katosi muutamiksi minuuteiksi, mutta kohosi
sitten pinnalle juuri kallioiden juurella ja peloitti pois kalat,
niin etten saanut mitään. Ajaakseni sen etemmäksi, heittelin sitä
kivillä, joista yksi sattui siihen melko kovasti, jonka jälkeen se
sukelti. Vähän ajan kuluttua käärin siimani kokoon, vihelsin sille,
että se tulisi pois, vaikka en sitä nähnytkään, ja läksin majaan,
ollen varma siitä, että se pian tulisi perässäni, sillä voihan se
nyt kulkea omalla tavallaan majasta rantaan milloin vain tahtoi. Oli
aikainen aamu ja työskentelin kasvitarhassani, joka nyt oli parhaassa
kukoistuksessaan. Vasta päivällisen aikana huomasin, ettei se ollut
tullutkaan takaisin ja menin sentähden lahdelle katsomaan. Se ei
ollut siellä, enkä voinut löytää sitä mistään. Huusin ja vihelsin,
mutta turhaan ja säikähdin kovin ajatellessani, että aarteeni oli
lähtenyt luotani.
-- Ei kai se nyt voinut suuttua siitä, että heittelin sitä kivillä,
ajattelin, sen vuoksi se nyt ei olisi lähtenyt luotani.
Kaksi tahi kolme tuntia seisoin sitten siellä tähystelemässä, mutta
tuloksetta, en nähnyt mitään hyljettä, mitään Neroa. Sydäntäni
kirveli ajatellessani sen hyljänneen minut, ja ensimmäisen kerran
elämässäni muistaakseni purskahdin itkuun. Ensimmäisen kerran
elämässäni tunsin itseni todellakin onnettomaksi. Olin kiintynyt
tähän toveriini ja yksinäisyyden ystävääni koko sydämestäni, tuhlaten
sille hellyyttäni, ja pidin nyt elämää oikeana taakkana ilman sitä.
Vihdoin palasin majaan, mutta tunsin itseni niin onnettomaksi, etten
voi sanoilla kertoa. En voinut saada rauhaa. Pari tuntia ennen
auringon laskua menin taasen kallioille ja huusin ääneni käheäksi.
Kaikki turhaan. -- Yön tullessa palasin jälleen majaan ja heittäydyin
epätoivoissani vuoteelleni.
"Luulin sen pitäneen minusta", sanoin itsekseni. "Luulin sen
rakastavan minua, niinkuin minäkin rakastin sitä, ja minä ainakaan
en olisi sen luota näin lähtenyt." Ja kyyneleeni alkoivat juosta
uudelleen ajatellessani etten milloinkaan enää saisi nähdä Neroa.
Lukija pitänee kai suruani liioiteltuna ja anteeksiantamattomana,
mutta asettukoon vain itse minun sijaani. Kuusitoistavuotias poika,
asumassa autiolla saarella yksinään toverin kanssa, joka, vaikka
se olikin puhumaton eläin, oli minulle uskollinen. Se vastasi
kaikkiin hyväilyihini, oli ainoana toverinani, ystävänäni, ainoana
esineenä, jota rakastin ja hellin. Se oli ymmärtäväinen ja luulin
sen rakastavan minua yhtä paljon kuin minä sitä, mutta nyt oli se
hylännyt minut ja minulla ei ollut ketään muuta, josta välittäisin
ja joka välittäisi minusta. -- Kyyneleeni juoksivat toista tuntia,
kunnes vihdoin väsyin ja nukuin.