Olen jo ennen maininnut, että kyllästyneenä Jackson'in opettamien
laulujen sanoihin, olin vaihteeksi ottanut rukouskirjan lopussa
olevat psalmit, ja jos nuotti sattui sopimaan runomittaan, täyttivät
ne hyvin tehtävänsä, vaikka se tietysti olisi kummastuttanut
jokaista, joka olisi sattunut kuulemaan psalmeja veisattavan
niin kiireesti ja erilaisilla nuoteilla. Tällä kerralla valitsin
ensimäisen psalmin: "Autuas on se, joka ei vaella" ja aloin laulaa,
mutta päästyäni ensimmäisen säkeen loppuun kuulin kummakseni jonkun
valittavan äänen jossakin lähelläni kertaavan "vaella". Katselin
ympärilleni, luullen erehtyneeni ja jatkoin: "jumalattomien
seurassa." -- Nyt en voinut erehtyä: "seurassa", kertasi sama ääni
niin selvään kuin mahdollista. Mitä suurimmasti hämmästyneenä lopetin
laulamisen. Saarella täytyy olla joku toinenkin, paitsi minua, sillä
en ollut milloinkaan ennen kuullut kaikua, paitsi ukkosen jyristessä
ja silloinkin olin luullut sitä vain jyrinän jatkoksi.
-- Kuka siellä on? huusin.
-- Kuka siellä on, vastasi ääni.
-- Se olen minä!
-- Se olen minä, kuului vastaus. En tiennyt oikein, mitä uskoisin.
Huusin kerta toisensa perään ja kuulin aina sanani kerrattavan,
mutta en saanut kysymyksiini vastausta. Luulin ensin jonkun minua
pilkkaavan, mutta kuunneltuani tarkemmin, huomasin äänen: kuuluvan
suoraan rotkon toisella puolella olevalta kalliolta ja siellä ei
voinut olla ketään, jota en olisi nähnyt. Tarkemmin asiaa ajateltuani
luulin sittenkin erehtyneeni, sillä eihän siellä voinut olla ketään,
mutta en osannut selittää arvoitusta. Rupesin vihdoin pelkäämään ja
kun aurinkokin alkoi jo mennä mailleen, päätin palata majaan. Tein
niin ja pääsin alas paljon pikemmin, kuin olin tullut ylös, sillä
pelkoni lisääntyi illan pimetessä. Ainoa, joka rauhoitti minua,
oli äänen lempeä ja valittava sävy, joka ei muistuttanut ollenkaan
Jackson'in ääntä, vaan oli jonkun toisen, joka ei varmaankaan
tahtonut tehdä minulle pahaa.
Olin tavallisesti jotenkin tyytyväinen yksinäiseen olooni, kun
minulla vain oli jotakin tekemistä tahi kun leikittelin suosikkieni
kanssa. Välistä, kun en löytänyt mitään tekemistä, sain tuommoisen
ikävän puuskan. Semmoisissa tapauksissa heitin pois kirjani ja voin
istua tuntikausia ajatellen mahdollisuutta saada vielä joskus nähdä
ihmisiä, ja kun sattui, voi tuommoista tilannetta kestää monta päivää.
Kerrankin tuolla keinoin tuumaillessani, johtui mieleeni, että vaikka
olinkin vuoren huipulta nähnyt saaren toisenkin puolen, niin en ollut
mennyt sitä sen paremmin tutkimaan, jonka vuoksi päätin lähteä sinne
muutamiksi päiviksi.
Jackson oli neuvonut minua, miten voisin teroittaa tylstyneitä
veitsiäni, nimittäin hiomalla niitä veden kostuttamaan sileään
kiveen. Olin huomannut sen hyväksi keinoksi ja päätin nyt koettaa
sillä tavalla teroittaa toisen vanhoista kirveistäni saadakseni
sen jälleen käyttökelpoiseksi, sillä pelkäsin aina pensaita
raivatessani katkaisevani veitseni ja tiesin kirveellä saavani sen
työn paljon pikemmin tehdyksi. Hain tarkoitukseen sopivan suuren,
tasaisen kiven, ja aloin hioa kirvestäni. Työ oli hidasta, mutta
parin päivän kuluttua olin onnistunut mainiosti ja kirves oli nyt
hyvässä kunnossa. Ajattelin sitten, miten voisin jättää lintuni niin
moneksi päiväksi, koska ne tarvitsivat ruokaa, mutta järjestin sen
sitten niin, että pyydystin pari suurta kalaa, jotka paloittelin
niille valmiiksi. Lähdin sitten, ottaen kimpun kuivattuja,
purjekangaspaitaan käärittyjä lintuja evääkseni, luonnonkirjani
huvikseni, kasarin vesiastiakseni, kirves olallani ja veitset
vyössäni, muutamana kauniina aamuna löytömatkalleni, ensin kuitenkin
suudeltuani kaikkia lintujani hyvästiksi ja kehoitettuani niitä
olemaan kilttiä ja rauhallisia poissaollessani.
Muutamissa tunneissa olin päässyt saaren korkeimmalle paikalle ja
syötyäni päivällisen ja vähän levähdettyäni aloin laskeutua alas.
Huomasin, niinkuin viimeksikin, että meri saaren toisella puolella
oli paljon tyynempi, kuin sillä puolella, jossa asuin. Vuoden
pitkään tavallisesti puhaltavien tuulien vuoksi olikin se puoli
saaresta melkein aina tyynessä. Laskeutumiseen toiselle puolelle meni
minulla vähän vähempi aikaa kuin kiipeämiseen omalta puoleltani.
Lähestyessäni rantakallioita, olin näkevinäni niillä jotakin,
joka aina vähän väliä liikkui. En erehtynytkään, sillä tultuani
likemmäksi, näin muutamien suurien elävien makaavan kallioilla ja
vähän väliä sukeltelevan meressä.
Jonkun elävän näkeminen herätti minussa aina suurta mielenkiintoa.
Päätin mennä likemmäksi ja tarkastaa, mitä eläimiä ne olivat.
Ryömimällä kalliolta kalliolle pääsin lopulta noin kahdenkymmenen
viiden metrin päähän niistä. Muistin, että luonnonkirjassani,
joka minulla onneksi oli mukanani eväslaukussani, oli muutamien
samannäköisten eläinten kuvia. Istuuduin erään kallion suojaan
ja saatuani kirjan esille, kääntelin sen lehtiä siksi, kunnes
löysin kuvan, jossa olevat eläimet olivat aivan näitten näköisiä.
Ne olivat hylkeitä. Päästyäni tästä selville, luin kuvauksen
eläimestä. -- Jos sen otti vangiksi poikasena, voi sen helposti
kesyttää, ja oli se silloin hyvin uskollinen. Turpaan lyömällä voi
sen helposti tappaa. -- Nämä olivat mielestäni kaikkein tärkeimmät
tiedot. Johtui mieleeni, että olisi hyvin hauskaa saada pieni hylje
leikkitoverikseen, sillä linnut olivat niin tyhmiä, ja niin päätinkin
pyydystää yhden, jos vain suinkin voisin. Jätin eväspussini kallion
suojaan, tartuin kirveeseeni ja lähestyin varovaisesti paikkaa, missä
eläimet makasivat. Niitä oli noin parikymmentä yhdessä laumassa,
mutta ne olivat kaikki suuria, puolentoista tahi kahden metrin
pituisia vonkaleita. En voinut nähdä yhtään poikasta, jonka tähden
läksin ryömimään muutamalle toiselle paadelle, jossa näin toisen
lauman makaavan.
Tultuani lähemmäksi näinkin muutaman hylkeen puolen metrin pituisine
poikasineen makaavan muista erillään. Siinä oli etsittäväni. Ne
makasivat matalalla kalliolla vähän matkan päässä rannasta. Katselin
niitä hetkisen ja kuuntelin huvitettuna emän puhelua poikasensa
kanssa.
Koska en luultavasti voisi vangita poikasta, tappamatta ensin
emää, jolla oli pitkät torahampaat, katsoin viisaammaksi ryömiä
niitten ja rannan väliin, että ne eivät pääsisi pakoon ennenkuin
näyttäytyisin. Heti kun emä näki minun juoksevan kohti, kirkaisi
se kimakasti ja koetti päästä veteen. Päästyämme lähelle toisiamme
näytti se hampaitaan ja nousten räpylöilleen aikoi puolustaa
itseään ja poikastaan, joka pysytteli aivan sen vierellä, mutta
lyömällä kirveelläni sitä turpaan, meni se tainnoksiin ja näytti
kuolleelta. Ihastuneena menestyksestäni, sieppasin poikasen syliini
ja rupesin kantamaan sitä pois. Silloin uros, joka kai oli tullut
levottomaksi naaraan huudoista, hyökkäsi kimppuuni. Se oli naarasta
paljon suurempi, takkukarvainen ja nähtävästi hyvin rohkea. En
voinut päästä pakoon, koska se oli maan puolella minua, ennätin vain
päästää poikasen menemään ja juosta muutaman kallion taakse, kirves
kohotettuna iskuun. Eläin kohottautui, tullakseen likemmäksi minua,
mutta tervehdin sitä aika lyönnillä päähän ja se rupesi epäröimään.
Olin kadottanut mielenmalttini sen niin äkkiä hyökätessä kimppuuni ja
lyöntini ei sentähden osunutkaan hyvin, mutta ennenkuin se ennätti
oikein tointua ensimmäisestä, sai se turpaansa toisen, joka sen
tappoi. Kiiruhdin nyt kallion toiselle puolelle, johon olin jättänyt
poikasen ja löysin sen emänsä vierestä, jonne se oli ryöminyt. Otin
sen syliini ja palasin paikalle, mihin olin jättänyt eväspussini.
Tyhjensin sen kokonaan ja panin eläimen sinne, sidoin pussin suun
kiinni, ettei se pääsisi pakenemaan. Istuuduin sitten levähtämään
ja rauhoittumaan ensimmäisessä tappelussa järkytettyä mieltäni,
ihastuneena uuteen aarteeseeni.
Ajattelin nyt, mitä tekisin. Ei ollut enää tuntiakaan pimeän
tuloon ja oli sen tähden liian myöhäistä lähteä saaren toiselle
puolelle, jonka muuten olisin tehnyt, sillä halusin saada hylkeeni
kotiin. Päätin vihdoin lähteä etemmäksi rannasta ja viettää siellä
yöni. Kokosin evääni ja hyljepussi kainalossani kiipesin noin
kuudenkymmenen metrin päähän rannasta erään kallion juurelle, johon
heittäysin istumaan. Syötyäni illallisen, aukaisin pussin suun,
katsoakseni vielä kerran pientä ystävääni ennenkuin nukuin. Ensi
alussa oli se potkinut kovasti, mutta oli nyt levollinen, ja koetti
silloin tällöin purra minua. Taputettuani ja hyväiltyäni sitä
aikani, panin sen jälleen takaisin pussiin ja sidoin pussin suun
kiinni, joka tuntui suututtavan sitä kovasti, sillä se ei ollut
siellä puoleksikaan niin rauhallinen, kuin sylissäni. Otin taas
kirjani, lukeakseni vielä kerran kuvauksen hylkeistä. Luin, että
sen nahka oli hyvin kallisarvoinen ja että siitä saatiin öljyä.
Öljyä en tarvinnut, mutta arvelin nahkain olevan hyvin mukavia
vuoteessani. -- Suljin kirjani ja panin maata, mutta en saanut unta,
ennenkuin päivän koittaessa, sillä olin niin järkytetty ja myöskin
levoton aarteestani. Herätessäni paistoi aurinko suoraan silmiini.
Hylkeeni makasi rauhallisesti ja ollakseni varma siitä, ettei se
ollut kuollut, kosketin siihen, jolloin se huudollaan sai minut
pian uskomaan toista. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt
vanhempain ruumiit. Tarkastaessani niitä, huomasin ne molemmat
kuolleiksi. Niitten nahat olivat hyvin kauniit ja päätin ottaa ne
mukaani. Mutta siinä tulikin minulle aika pulma. Jos nylin hylkeet,
niin en voinut viedä nyt nahkoja mukanani, koska minulla oli poikanen
kannettavanani ja jonka tahdoin saada kotiin niin pian kuin suinkin,
ettei se kuolisi nälkään. Päätin sentähden ensin viedä poikasen
majaan, ruokkia ja lämmittää sitä ja sitten palata takaisin nylkemään
hylkeitä.
Syötyäni sitten aamiaisen ja jätettyäni jäljelläolevat ruokavarani
muutamaan kivenkoloon, ettei tarvitseisi kantaa niitä takaisin,
läksin paluumatkalle ja kiiruhdin kulkuani, niin että saavuin majalle
noin puolenpäivän tienoissa. Lintuni voivat hyvin ja näyttivät olevan
tyytyväisiä ruokaan, jota olivat saaneet. Toiset nukkuivat ja ne,
jotka valvoivat, eivät näyttäneet välittävän tulostani.
-- Vai niin, ajattelin, te taidattekin pitää minusta ainoastaan ruoan
tähden. Ensi kerralla, kun menen pois, en jätäkään teille ruokaa ja
silloin kyllä räpytätte iloisesti siipiänne, kun näette minun tulevan
takaisin.
En tiennyt ensin oikein, mihin panisin hylkeeni, että se pysyisi
tallessa, mutta viimein päätin avata merimiesarkun ja panna sen
sinne. Tein niin ja annoin sille muutaman kalapalasen, jota linnut
eivät olleet ehtineet syödä. Tuo pieni eläin söi sen nopeasti. Otin
siimani, mennäkseni pyytämään vähän lisää kalaa varastooni.
Puolen tunnin kuluttua palasin, pari suurta kalaa mukanani. Otin
hylkeen arkusta ja ruokin sitä uudestaan. Se söi hyvin halukkaasti
ja huomasin ilokseni, että se näytti jo paljon kesymmältä. Nakkasin
vähän kalojen suolia linnuille, joista en enää niin paljon
välittänyt. Ruokittuani eläimeni, ajattelin itseäni ja päätin
syödessäni mennä seuraavana aamuna toiselle puolelle saarta nylkemään
hylkeet, levittämään nahat kalliolle kuivamaan siksi, kunnes saisin
paremman tilaisuuden tuoda ne sieltä kotiin. Nykyään en tahtonut
jättää uutta ystävääni pitkäksi aikaa yksikseen, sillä aioin sen
kesyttää ja saada pitämään itsestäni. Ruokittuani sitä vielä aamulla
uudestaan, suljin arkun kannen ja läksin tyynen puolelle saarta.