Vihdoin tulivat linnut ja minä kokosin paljon munia, joista sain
vaihtelua ruokaani, sillä olinkin elänyt niin kauan kuivatulla
lihalla. Työn puutteessa rupesin silloin tällöin kalastamaankin,
jota Jackson'in eläessä tuskin koskaan olin tehnyt, ja sain siitäkin
vaihtelua ruokaani. Jackson ei välittänyt kalasta, koska meidän
silloin, valmistaaksemme sitä, täytyi kiivetä rotkoon hakemaan puita,
ja hän ei pitänyt ponnistuksista. Kun linnut tulivat, luin uudestaan
luonnonkirjasta kuvauksen fregatti- ja muista siinä mainituista
linnuista. Oli siinä kuvakin muutamasta kiinalaisesta uikkuineen ja
kuvaus, miten niitä kesytettyinä käytettiin kalastamisessa. Tästä
juohtui mieleeni, että voisinhan minäkin kesyttää muutamia lintuja
seurakseni ja opettaa niitä pyytämään kaloja, mutta tiesin, että
minun täytyi odottaa siksi, kunnes poikaset olivat kasvaneet melkein
lentokykyisiksi.
Päätin nyt ensin mennä rotkoon muutamiksi päiviksi kokoamaan puita.
Hakkasin sellaisiksi tavallisesti raidan tahi pajun näköisiä
pensaita, jotka olivat siihen tarkoitukseen melkein sopimattomia,
vaikka siellä oli toisenlaisia, keveämpipuisiakin pensaita, jotka
paloivat hyvin. Jackson oli kertonut, että edellisiä sanottiin
pajuksi ja käytettiin koppia valmistaessa. Hän oli opettanut minut
myöskin letittämään oksat yhteen kantamuksia tehdessäni. -- Ne eivät
olleet kumminkaan pajuja, vaan jonkunlaisia oleandereita, niinkuin
sittemmin sain tietää.
Varattuani mukaani muutamia tusinoita koviksi keitettyjä munia läksin
sitten eräänä aamuna rotkoon. Niinkuin ennen jo olen kertonut,
täytyi rotkoon päästäkseen ensin kulkea jonkun matkaa noin kymmenen
metriä korkean kallioseinän juurta ja sitten kahlata puron poikki,
jonka kautta matka pensaikkoon piteni puolella peninkulmalla.
Tuo kallioseinä oli juuri sama, jolta kapteeni oli pudonnut, kun
Jackson ei ollut häntä auttanut. Tultuani pensaikkoon, rupesin
töihin ja sain kolmessa päivässä hakatuksi noin viisikymmentä suurta
kantamusta, joiden arvelin riittävän pitkäksi aikaa. Vaikein työ
oli vielä jäljellä, nimittäin kotiin kantaminen, ja siinä saisin
hikoilla, koska en voinut viedä muuta kuin kantamuksen kerrallaan.
Silloin hoksasinkin, että heittämällä kantamukset vuorelta alas
säästyn melkein peninkulman pituiselta kantamiselta, sillä minun
ei niin muodoin tarvinnut raahata niitä purolle ja taas palata
takaisin. Paikka, jossa puut olivat, ei ollutkaan todellisuudessa
neljäsosa peninkulmaa kauempana uimalahdesta ja maa vietti sinne koko
matkan. Ilostuin keksinnöstäni ja ihmettelin, ettei Jackson ollut
sitä milloinkaan hoksannut, sekä aloin panna tuumaani täytäntöön.
Paikoitellen oli alituisesti tippuva vesi tehnyt jyrkänteen reunan
hyvin liukkaaksi. Toin kantamukseni yhden toisensa perään ja heitin
ne jyrkänteeltä alas, kuitenkin koettaen varoa, etten itse luisuisi
mukaan. Olin jo lopettamaisillani, jäljellä oli enää vain pari kolme
kantamusta, kun heittäessäni alas muudatta kuormaa luiskahdinkin ja
ennenkuin ennätin saada mistään kiinni, luistin reunalta ja putosin
ainakin kymmenen metrin korkeudelta. Makasin kai siinä tainnuksissa
useita tunteja, ennenkuin vihdoinkin toinnuin ja huomasin makaavani
risukimpuilla, jotka olin heittänyt alas. Niille putoaminen, eikä
kovalle kalliolle, oli pelastanut henkeni. Nousin niin pian kuin vain
voin koota ajatukseni. Joka paikka oli hellänä ja mustelmilla, veri
juoksi suustani, mutta luut tuntuivat olevan eheitä. Voin kumminkin
siksi huonosti, etten saattanut tänään enää tehdä mitään. Lähdin
nilkuttamaan kotiin ja panin nukkumaan. Syvä uni virkisti minua ja
muutamien päivien kuluttua olin jo entiselläni. Kastelin kukkiani,
jotka olivat kuihtuneet ikäänkuin ikävästä, koska olin ollut niin
kauan poissa. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt risukimppuni
ja helpoittaakseni työtäni päätin kantaa ne uimarantaan ja pinota
ne sinne kallioitten juurelle. Mainitsen tämän syistä, jotka lukija
sitten tuonnempana on huomaava. Viivyin siinä pari päivää, sillä
putoamiseni jälkeen ei minulla ollut mitään halua työskennellä
kovasti, ja kun työ oli tehty, tulin hyvin iloiseksi.
Linnunpoikaset olivat nyt haudottuja, mutta minun täytyi odottaa
vielä neljä tahi viisi viikkoa, ennenkuin voin mitä ottaa.
Yksinäisyys alkoi taasen tuntua ikävältä. Kasvit kasvitarhassani
olivat kaikki kukkineet ja kuihtuneet, enkä löytänyt siinä enää
mitään mielenkiintoista. Aloin taasen lukea raamattua ja vanhan ja
uuden testamentin kertomukset huvittivat minua. Tarvitsee tuskin
mainita, että luin raamattua niinkuin jotakin muutakin kirjaa, vain
huvikseni, enkä suinkaan miksikään mielen ylennykseksi.
Vihdoinkin koitti lintujen otto-aika ja silloin oli minulla tarpeeksi
työtä, ennättämättä olla alakuloinen. Kokosin aivan yhtäpaljon kuin
silloin, jolloin minulla vielä oli Jacksonkin elätettävänä, ja
käyttämällä uusia veitsiäni oli työ jotakuinkin helppoa. Niin pian
kuin olin saanut ruokavarani kootuksi, kävin noutamassa ne linnut,
jotka jo ennen olin valinnut ja jättänyt jäljelle tätä tarkoitusta
varten. Ennätin juuri viime, tingassa, sillä kaikki olivat lentoon
lähdössä, kun tulin niitä noutamaan. Tapeltuani kovasti vanhojen
lintujen kanssa onnistuin vihdoin ryöstämään ne ja kirkuen ja
iskien ajoivat vanhat linnut minua takaa koko matkan. Saavuttuani
onnellisesti takaisin, vein linnut mukanani majaan ja sidoin jokaisen
niistä jalastaan siimankappaleella kiinni muutamiin suuriin majan
ulkopuolelle ennen kokoamiini kiviin. Vanhat linnut ahdistelivat
minua pimeään asti, jolloin ne lensivät pois ja väsynyt kun olin
päivän työstä, en ollut pahoillani päästessäni nukkumaan.
Herätessäni aamulla olivat vanhat linnut poikastensa seurassa
kentällä, koettaen tietysti houkutella niitä mukaansa lentämään,
jonka jalkoihin sitomani siimat estivät. Vaikka tulinkin paikalle,
eivät ne jättäneet niitä sittenkään heti, vaan lähtivät vasta vähän
ajan kuluttua lentoon merelle päin ja palasivat muutamien minuuttien
kuluttua takaisin, kantaen nokassaan pieniä kaloja, joilla ne sitten
ruokkivat poikasiaan. Tällä tavalla menettelivät ne parina seuraavana
päivänäkin, Sitten seurasi yleinen matkaan lähtö. Koko parvi keikkui
ja pyöri ilmassa huutaen ja kirkuen hirveästi sekä lähtien lopuksi
etenemään pohjoista kohti. Nuo kuusi vanhaa lintua, jotka olivat
poikastensa luona majalla, näyttivät tulevan levottomiksi. Ne
lensivät huutaen ja kirkuen sinne tänne, mutta kohosivat vihdoin
kovasti rääkyen korkealle ilmaan ja lähtivät lentämään vielä
näkyvissä olevan parven perään; niitten vaistomaiset elämäntavat
olivat voittaneet rakkauden poikasiin. En tullut ollenkaan pahoilleni
niitten lähdöstä, sillä halusin olla uusine perheineni aivan
rauhassa. Laskeusin kalliolle ja pyydystin kalan, joka oli niin
suuri, että siinä oli ruokaa niille kolmeksi neljäksi päiväksi.
Ruokin niitä nyt kalan suolilla, joita ne halusta näkyivät syövän.
Ensimmäisinä päivinä olivat ne hyvin levottomia, mutta rauhoittuivat
sitten vähitellen. Ne eivät näyttäneet ainoastaan tuntevan minua,
vaan tervehtivätkin minua lähestyessäni, joka minua suuresti huvitti.
Laiminlöin nyt kukkaseni lintujen tähden ja istuin tuntikausia
kentällä uusien toverieni kanssa, jotka, täytyy tunnustaa, eivät
olleet juuri vilkkaita tahi ymmärtäväisiä, mutta olivathan kumminkin
eläviä ja olihan niillä silmät. Ne nousivat harvoin seisomaan,
paitsi silloin, kun annoin niille kalaa, jota ne saivat neljä kertaa
päivässä; silloin seisoivat ne jokainen haaralla-jaloin ja nokka
ammollaan odottamassa vuoroaan. Ne olivat minulle suureksi iloksi
ja kasvoivat joutuin, höyhenpuvun tullessa päivä päivältä yhä
komeammaksi. Panin niille kaikille nimet luonnonkirjastani: Leijona,
Tiikeri, Pantteri, Karhu, Hevonen ja Aasi, joista luullakseni tuo
viimeinen olisi sopinut parhaiten kaikille. Ruokkiessani kutsuin
niitä aina nimeltä ja huomasin pian ilokseni, että ne oppivat
tuntemaan sen melko hyvin. Olin ihastuksissani ja huvittaakseni
niitä luin niille kirjojani, lauloin niille laulujani, puhuin ja
voin kertoa niille useita raamatun kertomuksiakin, kuten esimerkiksi
Josefista ja hänen veljistään, ja koska ne kuuntelivat niin
hullunkurisen totisina, luulin melkein niitten jotakin ymmärtävän.
Jonkun ajan kuluttua päästin niistä kaksi irti, kuitenkin ensin
leikattuani niitten siivet. Ne tulivat paljon vilkkaimmiksi,
seurasivat minua sisälle majaan ja jäivät tavallisesti sinne yöksi.
Kun näin, ettei niillä ollut aikomustakaan karata, päästin ne kaikki
irti, leikattuani ensin niitten siivet. Kaikki muutkin pysyivät
kiltisti kotona, kuten nuo kaksi ensimmäistäkin.
Uusien toverieni täydellinen kuuliaisuus ja hyvä käytös soi minulle
taasen paljon vapautta, jota en ollenkaan kaivannut, koska minulla
oli niin vähän tekemistä. Rupesin kumminkin hoitamaan taasen
kasvitarhaani. Tällä haavaa en voinut tehdä juuri muuta kuin kastella
kukkiani ja tarkastella köynnöskasvien päivittäistä kasvua, niitten
rohkeasti kiipeillessä majani seinille. Aioin kumminkin piakkoin
lähteä taasen saaren sisäosiin hakemaan jotakin uutta kokoelmaani.
Muutamana aamuna lähdinkin kiipeämään rotkoon, mutta kun en
onnistunut löytämään mitään, niin kannoin kotiin ne risukimput, jotka
jäivät sinne viime kerralla, kun putosin jyrkänteeltä. Lopetettuani
tämän työn, palasin majaan, jossa linnut ottivat minut vastaan
levitetyin siivin ja nokat ammollaan, ikäänkuin iloiten tulostani
ja tahtoen näyttää, että halusivat ruokaa. Linnut olivat muuten jo
valinneet itselleen toverinsa, uroot naaraan, niinkuin höyhenistä voi
päättää. Leijona ja Hevonen olivat aina toistensa seurassa, samoin
Aasi ja Karhu, Tiikeri ja Pantteri. Ruokin niitä nyt aina yksitellen,
kutsuen jokaista nimeltään, jota ne heti tottelivat, ja jos joku
niistä tuli kutsumatta, sai se pienen läimäyksen vaivoistaan.
Seuraavana aamuna läksin uudelle kasvien hakumatkalle ja päätin
tällä kerralla tarkastaa kaikki vuorenkolot, sillä olin kerran ollut
näkevinäni sellaisen reunalla jotakin, joka kaukaa näytti hyvin
kauniilta kukalta. Tällä kerralla en mennytkään rotkoon, vaan aloin
majan takaa heti kiivetä kallioille. Se oli kovaa työtä, mutta
en kadottanut niin helposti rohkeuttani, ja muutamassa tunnissa
olin päässytkin eräälle tasaiselle paikalle, jonka olin ottanut
päämääräkseni, alkaessani kiipeämisen. Täällä sain täyden korvauksen
vaivoistani, sillä löysin paljon minulle aivan outoja kasveja,
esimerkiksi muutamia sananjalkoja, jotka olivat hyvin kauniita,
vaikka niissä ei ollut kukkia. Näköala paikalta oli sekä hirvittävä
että kaunis. Katselin kallioita allani ja majaa, joka näytti hyvin
pieneltä ja luulin näkeväni lintunikin pieninä pisteinä majan edessä
olevalla kentällä. Oli kirkas päivä ja meri aivan tyyni. Tuolta
kaukaa näkyivät selvästi toisetkin saaret ja olin erottavinani
jotakin valkoista niitten vierellä, -- lieneeköhän sitten ollut joku
laiva. Tulin alakuloiseksi, enkä voinut olla tekemättä kysymystä,
pitäisiköhän minun jäädä koko ijäkseni tälle saarelle, vai pääsisinkö
joskus täältä poistumaan. -- Katsellessani majaa kummastelin,
miten hirveän jyrkkä se vuoren seinämä oli, jota myöten olin tänne
kiivennyt ja tulin levottomaksi ajatellessani, että tuskinpa hengissä
enää pääsenkään takaisin, mutta nuo ajatukset hälvenivät pian.
Käännyin ja katselin maalle päin. Toisella puolellani huomasin
kalliossa aukon, jonka pohja oli niin syvällä, etten voinut sitä
nähdä -- toisella puolella taasen kohosi kallio kuin seinä. Huomioni
kiintyi kuitenkin pian muutamaan uuteen kukkaan, jonka näin ja
ryhdyinkin kaikkia niitä irroittamaan. Sananjalkojen kanssa sain
noin kaksitoista uutta lajia, jotka kokosin yhteen kimppuun. Sidoin
sen kaulaani, sillä tiesin tarvitsevani molemmat käteni alas
tullessani. Istahdin sitten vähäsen levähtämään, ennenkuin alotin
paluumatkani. Istuttuani sitten muutamia minuutteja rupesin huvikseni
lauleskelemaan. --