15. Lintuni.

Vihdoin tulivat linnut ja minä kokosin paljon munia, joista sain

vaihtelua ruokaani, sillä olinkin elänyt niin kauan kuivatulla

lihalla. Työn puutteessa rupesin silloin tällöin kalastamaankin,

jota Jackson'in eläessä tuskin koskaan olin tehnyt, ja sain siitäkin

vaihtelua ruokaani. Jackson ei välittänyt kalasta, koska meidän

silloin, valmistaaksemme sitä, täytyi kiivetä rotkoon hakemaan puita,

ja hän ei pitänyt ponnistuksista. Kun linnut tulivat, luin uudestaan

luonnonkirjasta kuvauksen fregatti- ja muista siinä mainituista

linnuista. Oli siinä kuvakin muutamasta kiinalaisesta uikkuineen ja

kuvaus, miten niitä kesytettyinä käytettiin kalastamisessa. Tästä

juohtui mieleeni, että voisinhan minäkin kesyttää muutamia lintuja

seurakseni ja opettaa niitä pyytämään kaloja, mutta tiesin, että

minun täytyi odottaa siksi, kunnes poikaset olivat kasvaneet melkein

lentokykyisiksi.

Päätin nyt ensin mennä rotkoon muutamiksi päiviksi kokoamaan puita.

Hakkasin sellaisiksi tavallisesti raidan tahi pajun näköisiä

pensaita, jotka olivat siihen tarkoitukseen melkein sopimattomia,

vaikka siellä oli toisenlaisia, keveämpipuisiakin pensaita, jotka

paloivat hyvin. Jackson oli kertonut, että edellisiä sanottiin

pajuksi ja käytettiin koppia valmistaessa. Hän oli opettanut minut

myöskin letittämään oksat yhteen kantamuksia tehdessäni. -- Ne eivät

olleet kumminkaan pajuja, vaan jonkunlaisia oleandereita, niinkuin

sittemmin sain tietää.

Varattuani mukaani muutamia tusinoita koviksi keitettyjä munia läksin

sitten eräänä aamuna rotkoon. Niinkuin ennen jo olen kertonut,

täytyi rotkoon päästäkseen ensin kulkea jonkun matkaa noin kymmenen

metriä korkean kallioseinän juurta ja sitten kahlata puron poikki,

jonka kautta matka pensaikkoon piteni puolella peninkulmalla.

Tuo kallioseinä oli juuri sama, jolta kapteeni oli pudonnut, kun

Jackson ei ollut häntä auttanut. Tultuani pensaikkoon, rupesin

töihin ja sain kolmessa päivässä hakatuksi noin viisikymmentä suurta

kantamusta, joiden arvelin riittävän pitkäksi aikaa. Vaikein työ

oli vielä jäljellä, nimittäin kotiin kantaminen, ja siinä saisin

hikoilla, koska en voinut viedä muuta kuin kantamuksen kerrallaan.

Silloin hoksasinkin, että heittämällä kantamukset vuorelta alas

säästyn melkein peninkulman pituiselta kantamiselta, sillä minun

ei niin muodoin tarvinnut raahata niitä purolle ja taas palata

takaisin. Paikka, jossa puut olivat, ei ollutkaan todellisuudessa

neljäsosa peninkulmaa kauempana uimalahdesta ja maa vietti sinne koko

matkan. Ilostuin keksinnöstäni ja ihmettelin, ettei Jackson ollut

sitä milloinkaan hoksannut, sekä aloin panna tuumaani täytäntöön.

Paikoitellen oli alituisesti tippuva vesi tehnyt jyrkänteen reunan

hyvin liukkaaksi. Toin kantamukseni yhden toisensa perään ja heitin

ne jyrkänteeltä alas, kuitenkin koettaen varoa, etten itse luisuisi

mukaan. Olin jo lopettamaisillani, jäljellä oli enää vain pari kolme

kantamusta, kun heittäessäni alas muudatta kuormaa luiskahdinkin ja

ennenkuin ennätin saada mistään kiinni, luistin reunalta ja putosin

ainakin kymmenen metrin korkeudelta. Makasin kai siinä tainnuksissa

useita tunteja, ennenkuin vihdoinkin toinnuin ja huomasin makaavani

risukimpuilla, jotka olin heittänyt alas. Niille putoaminen, eikä

kovalle kalliolle, oli pelastanut henkeni. Nousin niin pian kuin vain

voin koota ajatukseni. Joka paikka oli hellänä ja mustelmilla, veri

juoksi suustani, mutta luut tuntuivat olevan eheitä. Voin kumminkin

siksi huonosti, etten saattanut tänään enää tehdä mitään. Lähdin

nilkuttamaan kotiin ja panin nukkumaan. Syvä uni virkisti minua ja

muutamien päivien kuluttua olin jo entiselläni. Kastelin kukkiani,

jotka olivat kuihtuneet ikäänkuin ikävästä, koska olin ollut niin

kauan poissa. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt risukimppuni

ja helpoittaakseni työtäni päätin kantaa ne uimarantaan ja pinota

ne sinne kallioitten juurelle. Mainitsen tämän syistä, jotka lukija

sitten tuonnempana on huomaava. Viivyin siinä pari päivää, sillä

putoamiseni jälkeen ei minulla ollut mitään halua työskennellä

kovasti, ja kun työ oli tehty, tulin hyvin iloiseksi.

Linnunpoikaset olivat nyt haudottuja, mutta minun täytyi odottaa

vielä neljä tahi viisi viikkoa, ennenkuin voin mitä ottaa.

Yksinäisyys alkoi taasen tuntua ikävältä. Kasvit kasvitarhassani

olivat kaikki kukkineet ja kuihtuneet, enkä löytänyt siinä enää

mitään mielenkiintoista. Aloin taasen lukea raamattua ja vanhan ja

uuden testamentin kertomukset huvittivat minua. Tarvitsee tuskin

mainita, että luin raamattua niinkuin jotakin muutakin kirjaa, vain

huvikseni, enkä suinkaan miksikään mielen ylennykseksi.

Vihdoinkin koitti lintujen otto-aika ja silloin oli minulla tarpeeksi

työtä, ennättämättä olla alakuloinen. Kokosin aivan yhtäpaljon kuin

silloin, jolloin minulla vielä oli Jacksonkin elätettävänä, ja

käyttämällä uusia veitsiäni oli työ jotakuinkin helppoa. Niin pian

kuin olin saanut ruokavarani kootuksi, kävin noutamassa ne linnut,

jotka jo ennen olin valinnut ja jättänyt jäljelle tätä tarkoitusta

varten. Ennätin juuri viime, tingassa, sillä kaikki olivat lentoon

lähdössä, kun tulin niitä noutamaan. Tapeltuani kovasti vanhojen

lintujen kanssa onnistuin vihdoin ryöstämään ne ja kirkuen ja

iskien ajoivat vanhat linnut minua takaa koko matkan. Saavuttuani

onnellisesti takaisin, vein linnut mukanani majaan ja sidoin jokaisen

niistä jalastaan siimankappaleella kiinni muutamiin suuriin majan

ulkopuolelle ennen kokoamiini kiviin. Vanhat linnut ahdistelivat

minua pimeään asti, jolloin ne lensivät pois ja väsynyt kun olin

päivän työstä, en ollut pahoillani päästessäni nukkumaan.

Herätessäni aamulla olivat vanhat linnut poikastensa seurassa

kentällä, koettaen tietysti houkutella niitä mukaansa lentämään,

jonka jalkoihin sitomani siimat estivät. Vaikka tulinkin paikalle,

eivät ne jättäneet niitä sittenkään heti, vaan lähtivät vasta vähän

ajan kuluttua lentoon merelle päin ja palasivat muutamien minuuttien

kuluttua takaisin, kantaen nokassaan pieniä kaloja, joilla ne sitten

ruokkivat poikasiaan. Tällä tavalla menettelivät ne parina seuraavana

päivänäkin, Sitten seurasi yleinen matkaan lähtö. Koko parvi keikkui

ja pyöri ilmassa huutaen ja kirkuen hirveästi sekä lähtien lopuksi

etenemään pohjoista kohti. Nuo kuusi vanhaa lintua, jotka olivat

poikastensa luona majalla, näyttivät tulevan levottomiksi. Ne

lensivät huutaen ja kirkuen sinne tänne, mutta kohosivat vihdoin

kovasti rääkyen korkealle ilmaan ja lähtivät lentämään vielä

näkyvissä olevan parven perään; niitten vaistomaiset elämäntavat

olivat voittaneet rakkauden poikasiin. En tullut ollenkaan pahoilleni

niitten lähdöstä, sillä halusin olla uusine perheineni aivan

rauhassa. Laskeusin kalliolle ja pyydystin kalan, joka oli niin

suuri, että siinä oli ruokaa niille kolmeksi neljäksi päiväksi.

Ruokin niitä nyt kalan suolilla, joita ne halusta näkyivät syövän.

Ensimmäisinä päivinä olivat ne hyvin levottomia, mutta rauhoittuivat

sitten vähitellen. Ne eivät näyttäneet ainoastaan tuntevan minua,

vaan tervehtivätkin minua lähestyessäni, joka minua suuresti huvitti.

Laiminlöin nyt kukkaseni lintujen tähden ja istuin tuntikausia

kentällä uusien toverieni kanssa, jotka, täytyy tunnustaa, eivät

olleet juuri vilkkaita tahi ymmärtäväisiä, mutta olivathan kumminkin

eläviä ja olihan niillä silmät. Ne nousivat harvoin seisomaan,

paitsi silloin, kun annoin niille kalaa, jota ne saivat neljä kertaa

päivässä; silloin seisoivat ne jokainen haaralla-jaloin ja nokka

ammollaan odottamassa vuoroaan. Ne olivat minulle suureksi iloksi

ja kasvoivat joutuin, höyhenpuvun tullessa päivä päivältä yhä

komeammaksi. Panin niille kaikille nimet luonnonkirjastani: Leijona,

Tiikeri, Pantteri, Karhu, Hevonen ja Aasi, joista luullakseni tuo

viimeinen olisi sopinut parhaiten kaikille. Ruokkiessani kutsuin

niitä aina nimeltä ja huomasin pian ilokseni, että ne oppivat

tuntemaan sen melko hyvin. Olin ihastuksissani ja huvittaakseni

niitä luin niille kirjojani, lauloin niille laulujani, puhuin ja

voin kertoa niille useita raamatun kertomuksiakin, kuten esimerkiksi

Josefista ja hänen veljistään, ja koska ne kuuntelivat niin

hullunkurisen totisina, luulin melkein niitten jotakin ymmärtävän.

Jonkun ajan kuluttua päästin niistä kaksi irti, kuitenkin ensin

leikattuani niitten siivet. Ne tulivat paljon vilkkaimmiksi,

seurasivat minua sisälle majaan ja jäivät tavallisesti sinne yöksi.

Kun näin, ettei niillä ollut aikomustakaan karata, päästin ne kaikki

irti, leikattuani ensin niitten siivet. Kaikki muutkin pysyivät

kiltisti kotona, kuten nuo kaksi ensimmäistäkin.

Uusien toverieni täydellinen kuuliaisuus ja hyvä käytös soi minulle

taasen paljon vapautta, jota en ollenkaan kaivannut, koska minulla

oli niin vähän tekemistä. Rupesin kumminkin hoitamaan taasen

kasvitarhaani. Tällä haavaa en voinut tehdä juuri muuta kuin kastella

kukkiani ja tarkastella köynnöskasvien päivittäistä kasvua, niitten

rohkeasti kiipeillessä majani seinille. Aioin kumminkin piakkoin

lähteä taasen saaren sisäosiin hakemaan jotakin uutta kokoelmaani.

Muutamana aamuna lähdinkin kiipeämään rotkoon, mutta kun en

onnistunut löytämään mitään, niin kannoin kotiin ne risukimput, jotka

jäivät sinne viime kerralla, kun putosin jyrkänteeltä. Lopetettuani

tämän työn, palasin majaan, jossa linnut ottivat minut vastaan

levitetyin siivin ja nokat ammollaan, ikäänkuin iloiten tulostani

ja tahtoen näyttää, että halusivat ruokaa. Linnut olivat muuten jo

valinneet itselleen toverinsa, uroot naaraan, niinkuin höyhenistä voi

päättää. Leijona ja Hevonen olivat aina toistensa seurassa, samoin

Aasi ja Karhu, Tiikeri ja Pantteri. Ruokin niitä nyt aina yksitellen,

kutsuen jokaista nimeltään, jota ne heti tottelivat, ja jos joku

niistä tuli kutsumatta, sai se pienen läimäyksen vaivoistaan.

Seuraavana aamuna läksin uudelle kasvien hakumatkalle ja päätin

tällä kerralla tarkastaa kaikki vuorenkolot, sillä olin kerran ollut

näkevinäni sellaisen reunalla jotakin, joka kaukaa näytti hyvin

kauniilta kukalta. Tällä kerralla en mennytkään rotkoon, vaan aloin

majan takaa heti kiivetä kallioille. Se oli kovaa työtä, mutta

en kadottanut niin helposti rohkeuttani, ja muutamassa tunnissa

olin päässytkin eräälle tasaiselle paikalle, jonka olin ottanut

päämääräkseni, alkaessani kiipeämisen. Täällä sain täyden korvauksen

vaivoistani, sillä löysin paljon minulle aivan outoja kasveja,

esimerkiksi muutamia sananjalkoja, jotka olivat hyvin kauniita,

vaikka niissä ei ollut kukkia. Näköala paikalta oli sekä hirvittävä

että kaunis. Katselin kallioita allani ja majaa, joka näytti hyvin

pieneltä ja luulin näkeväni lintunikin pieninä pisteinä majan edessä

olevalla kentällä. Oli kirkas päivä ja meri aivan tyyni. Tuolta

kaukaa näkyivät selvästi toisetkin saaret ja olin erottavinani

jotakin valkoista niitten vierellä, -- lieneeköhän sitten ollut joku

laiva. Tulin alakuloiseksi, enkä voinut olla tekemättä kysymystä,

pitäisiköhän minun jäädä koko ijäkseni tälle saarelle, vai pääsisinkö

joskus täältä poistumaan. -- Katsellessani majaa kummastelin,

miten hirveän jyrkkä se vuoren seinämä oli, jota myöten olin tänne

kiivennyt ja tulin levottomaksi ajatellessani, että tuskinpa hengissä

enää pääsenkään takaisin, mutta nuo ajatukset hälvenivät pian.

Käännyin ja katselin maalle päin. Toisella puolellani huomasin

kalliossa aukon, jonka pohja oli niin syvällä, etten voinut sitä

nähdä -- toisella puolella taasen kohosi kallio kuin seinä. Huomioni

kiintyi kuitenkin pian muutamaan uuteen kukkaan, jonka näin ja

ryhdyinkin kaikkia niitä irroittamaan. Sananjalkojen kanssa sain

noin kaksitoista uutta lajia, jotka kokosin yhteen kimppuun. Sidoin

sen kaulaani, sillä tiesin tarvitsevani molemmat käteni alas

tullessani. Istahdin sitten vähäsen levähtämään, ennenkuin alotin

paluumatkani. Istuttuani sitten muutamia minuutteja rupesin huvikseni

lauleskelemaan. --

Saaren orvon seikkailut · 第 19 / 50 题