Jackson'in kertomuksesta päättäen olin nyt noin neljäntoista vuotias.
Näinä neljänätoista vuotena olimme nähneet ainoastaan yhden laivan.
Voi mennä vielä samanverran tahi enemmänkin aikaa, ennenkuin taasen
tapaisin jonkun ihmisen. -- Näitten ajatusteni minua surettaessa
tunsin, kuinka paljon olisinkaan uhrannut, jos Jackson olisi vielä
elänyt ollakseen minulle seurana. Olisin antanut hänelle anteeksi
vaikka mitä, ja tuntuipa melkein siltä, kuin olisin isäni murhaajassa
menettänyt hyvänkin ystävän.
Tänä päivänä olin niin levoton, etten voinut tehdä mitään. Koetin
lukea, mutta en voinut, ja syödä, mutta ruokahaluni oli poissa.
Istuin ja katselin merta, kuinka aalto toisensa jälkeen vyöryi
rantaan, ja ihmettelin, toisivatko ne joskus tullessaan luokseni
jonkun ihmisen, mutta sillä välillä, jopa kokonaisina tunteinakaan,
en ajatellut juuri mitään. Tuli ilta ja pimeä, mutta yhä vieläkin
istuin paikallani. Viimein kumminkin menin vuoteelleni melkein
epätoivoisena, mutta onnekseni nukuin pian ja unhotin suruni.
Seuraavana aamuna elähdytti minua kirkas aurinko. Tummansininen meri
oli melkein rasvatyyni, ja muutenkin tunsin mieleni virkeämmäksi ja
ruokahaluni oli palannut. Syötyäni muistin Jackson'in kertomuksen
vyöstä timantteineen, jonka tähden menin hänen makuusijalleen,
siirsin syrjään höyhenet ja linnunnahat, kaivoin pois maan, jota
ei ollutkaan kuin noin kuuden senttimetrin vahvuudelta ja sain
laudan näkyviin. Nostin sen pois ja näin sen alla noin kolmekymmentä
senttimetriä syvän kuopan, joka oli täynnä erilaisia esineitä. Siellä
olivat perämiehen kello ja hiannapit, muutamia vanhoihin rääsyihin
käärittyjä dollareita, muudan tupakkarasia, vanha piippu, rintaneula
hiuksista tehtyine nimikirjaimineen, muutamia J. Evelyn nimellä
allekirjoitettuja kirjeitä, jotka ymmärsin äidinisäni lähettämiksi
ja jotka Jackson oli luultavasti ottanut haltuunsa vasta äitini
kuoleman jälkeen. Sanon kirjeitä, koska ne olivat semmoisia, niinkuin
sittemmin sain tietää, mutta silloin en vielä milloinkaan ollut
nähnyt mitään kirjettä. Ensimmäinen yritykseni lukea kirjoitusta
oli turha, vaikkakin onnistuin saamaan selvän allekirjoituksesta.
Tupakkarasiassa oli sileä, kultainen vihkimäsormus, joka luultavasti
oli äitini, ja musta pitkä hiuskihara, joka kai myöskin oli hänen.
Siinä oli myöskin kolme tahi neljä kivipalasta, jotka, niinkuin
sittemmin kuulin, olivat kulta- ja hopeamalmia, yksi hopeinen
lyijykynä ja pari pieniä korvarenkaita. Vasta kuopan pohjalta
löysin vyön. Se oli pehmeätä nahkaa ja voin tuntea sen joka neliöön
ommellun kovan esineen, joiden arvelin olevan noita timantteja, mutta
en aukaissut yhtään osastoa, katsoakseni, mitä niissä oli. Siihen
oli hyvin selvästi kirjoitettu: "Herra J. Evelyn'in omaisuutta, 33
Minories, London." Tutkin kaikki nämä esineet toisensa jälkeen ja
panin ne, saatuani uteliaisuuteni tyydytetyksi, takaisin kuoppaan,
tarkastaakseni niitä taasen joskus vastaisuudessa. Peitin kuopan
laudalla, tasoitin maan, sekä järjestin höyhenet ja nahat vuoteessa
samalla tavalla, kuin ennenkin. Tähän kaikkeen meni minulta noin
pari tuntia, jonka jälkeen istuuduin kalliolle entiseen asentooni
ja vajosin lopuksi päivää sekä sielulliseen että ruumiilliseen
välinpitämättömyyteen.
Tämä alakuloisuuteni kesti monta päivää, voinpa sanoa viikkojakin,
ennenkuin se kokonaan katosi. -- En voinut löytää mitään hauskaa
kirjoistanikaan, joita välistä katselin, pannakseni ne taasen heti
pois. -- Ei ollut enää kuukauttakaan siihen, kun linnut taasen
palaisivat saarelle. En tarvinnut niitä elääkseni, sillä varastossa
oli vielä paljon ruokaa. -- Lukija tahtonee ehkä tietää, miten niin
tarkkaan tiesin lintujen takaisintuloajan. Meillä, Jacksonin kanssa,
oli ainoana ajanmerkkinä täysikuun ilmestyminen taivaalle, jolloin
aina teimme merkin kallioon. Kolmetoista täysikuuta oli ajanmitta
lintujen tulosta saarelle yhtenä vuotena, niiden takaisintuloon
seuraavana ja kaksitoista täysikuuta oli nyt kulunut.
Tuskastuneena kaikkeen, väsyneenä itseeni ja elämäänikin, juolahti
vihdoin viimein mieleeni, että voisinhan, ottamalla mukaani ruokaa
ja pullollisen vettä, lähteä rotkoon hakkaamaan puita, niin että ne
riittäisivät sitten pitkäksi aikaa. Voisinhan jäädä sinne moneksi
päiväksi, sillä maja ja kaikki sen läheisyydessä oikein inhoittivat
minua.
Seuraavana päivänä panin päätökseni täytäntöön. Nakkasin kuivan
ruokani olalleni ja läksin kiipeämään rotkoon. Tunnissa pääsin
perille, mutta koska minulla ei ollut mitään kiirettä, niin päätin
kiivetä ylemmäksi ja katsoa, enkö voisi päästä toiselle puolelle
saarta tai ainakin korkeimmalle vuorenhuipulle, josta olisi hyvä
näköala. Jatkoin kiipeämistäni siksi, kunnes olin päässyt muutamalle
tasaiselle, ruohoa kasvavalle paikalle, jossa ei ollut metsää.
Istuutuessani levähtämään näin vieressäni erään pienen sinisen kukan,
jollaista en ennen milloinkaan ollut nähnyt en edes tiennyt, että
saarella olisi kukkia. Se oli, niinkuin sittemmin huomasin, joku
laji Gentionellaa. Katselin ja ihailin sitä, tuntien sitä kohtaan
todellista ystävällisyyttä. Se oli hyvin kaunis ja yksinäinen,
niinkuin minäkin.
Lukiessani Mavor'in luonnonkirjaa ja nähdessäni luonnon keskelle
rakennettuja englantilaisia taloja, olin kysynyt aina Jackson'ilta
niistä ja hän oli selittänyt minulle paljon englantilaista
puutarhanhoitoa, kuinka metsäkukkia ja puita voitiin istuttamalla
jalostaa, kuinka ruusuja ja muita kukkia kiinnitettiin seiniin, kuten
tauluissa näin, ja kuinka niitä kasteltiin ja hoidettiin. -- Siinä
istuessani ja katsellessani kukkaa juontui mieleeni, että voisinhan
ottaa sen mukaani ja hoitaa sitä huvikseni. -- Osaanhan kastella
ja muutenkin pitää siitä huolta. -- Päätin tehdä niin, sillä pidin
jo kukkaa aika aarteena. Irroitin sen varovasti ameriikkalaisella
veitselläni, jättäen kumminkin tarpeeksi maata juurien ympärille, ja
aloin sitten kiivetä vielä ylemmäksi. Mutta ennenkuin olin päässyt
kuuttakymmentä metriäkään, löysin ainakin tusinan verran samanlaisia
kukkia, kaikki kauniimpia kuin se, jonka olin ottanut mukaani ja
kolme neljä muuta, joita en myöskään tuntenut. En tiennyt oikein,
mitä tekisin. Panin kaivamani kukan pois ja jatkoin kiipeämistäni,
tekemättä vielä mitään päätöstä.
Puolessa tunnissa pääsin vuorenhuipulle ja voin nähdä meren ja
toisen puolen saarta alapuolellani. Se näytti melko suurelta, mutta
en huomannut juuri suuriakaan eroavaisuuksia tämän ja toisen puolen
välillä. Kaikkialla muualla näkyi jylhiä, autioita kallioita, paitsi
paikkaa, jossa seisoin. Rotkossa, joka näytti olevan kuin joku
halkeama saaressa, kasvoi pientä metsää. Kaikkialla oli hiljaista
ja autiota, ei näkynyt yhtään lintua, enkä myöskään voinut huomata
muitakaan eläviä olentoja. Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, kun
ajattelin, että voinhan mennä vieläkin eteenpäin ja katsoa, mitä
siellä olisi. Tein niin ja löysin muutamia muita kukkia, joita ei
kasvanut minun puolellani saarta. Siellä kasvoi eräitä sananjalan
tapaisia puita, joiden runkojen ympärillä köynnöskasvit kiipeilivät.
Ajattelin että nämä kasvithan olivat samanlaisia, joita olin
nähnyt englantilaisia taloja esittävissä tauluissa, tahi ainakin
hyvin niitten näköisiä; mahtaisivatkohan nuo kiipeillä majanikin
seiniä pitkin? -- Silloin äkkiä hoksasinkin, että istuttaisin niitä
muutamia majani ympärille ja laittaisin kasvitarhan omille kukilleni.
Lukija voi tuskin kuvitella, miten iloiseksi tästä tulin. Istuuduin
punnitsemaan sitä ja tunsin itseni sillä hetkellä hyvin onnelliseksi.
Mutta sitten muistinkin, että maja oli rakennettu kalliolle ja
kukathan voivat kasvaa ainoastaan mullassa. Tämä huomio oli ensin
viedä kaiken rohkeuteni, koska se näytti tekevän tyhjäksi kaikki
suunnitelmani, mutta sitten päätin kantaa vähän multaa kalliolle
ja sillä tavalla laittaa kasvitarhan. Ensin ajattelin guanoa,
mutta Jackson oli selittänyt, että sitä voitiin käyttää ainoastaan
pienissä erissä lannoittamaan maata ja että se kuolettaisi kasvit,
jos sitä käytettäisiin yksinään. Tuumittuani noin tunnin verran ja
muistettuani kaikkea, mitä Jackson oli puhunut asiasta, päätin palata
majaan ja paluumatkalla tarkastaa, mistä paikasta rotkoa voisin
kaikista helpoimmin saada multaa kasvitarhaani. Sitten kantaisin
mullan majalle, tekisin lavan valmiiksi taimille ja kukille, ja kun
kaikki olisi kunnossa, kiipeisin rotkoon hakemaan kasveja ja niin
olisi kasvitarhani valmis. -- Tein niin. Huomasin, että voin saada
ruokamultaa rotkosta noin neljännespeninkulmaa pensaikon alapuolelta,
ja kun olin siitä varma, palasin majaan. Päätin kumminkin, myöhäinen
kun oli, siirtää järjestelyni huomiseen.
Otin arkusta yhden purjekangaspaidan, sidoin kiinni hiansuut ja
kauluksen, saadakseni siitä jonkinlaisen pussin, ja lähdin aamulla
aloittamaan työtäni. Onnistuin sinä päivänä kantamaan majalle noin
kymmenen -- kaksitoista pussillista multaa, josta aloin laittaa
noin metrin levyistä ja puolen metrin vahvuista lavaa. Minulta meni
kokonainen viikko, ennenkuin olin saanut kannetuksi tarpeeksi multaa
kahteen lavaan kummallekin puolelle majaa. Se oli kovaa työtä, mutta
olin iloisempi ja onnellisempi kuin ennen. Huomasin, että paras
keino karkoittamaan ikävää ja yksinäisyyttä oli työnteko, ja samalla
kun tein tämmöisen arvokkaan kokemuksen, valmistui kasvitarhanikin.
Kun olin lopettanut mullan kantamisen, läksin rotkoon mukanani
kaksi koppaa, joissa oli aikomukseni säilyttää kokoamani kasvit.
Päivän kovasti työskenneltyäni palasin kopat täynnä pieniä taimia
ja köynnöskasvia. Seuraavana päivänä istutin kaikki, mitä olin
tuonut mukanani. Tulin pahoilleni nähdessäni lehtien ja kukkien
lakastuvan, mutta kastelin ne kaikki, ennenkuin menin nukkumaan ja
aamulla huomasinkin ne taasen suureksi ilokseni virkeiksi. Mutta
kasvitarhani ei ollut mielestäni vielä kyllin täydellinen. Menin
sentähden vielä kerran rotkoon ja valitsin toisia kasveja, jotka
eivät kukkineet, ja pari pensasta, joita en ennen ollut nähnyt. Kun
olin saanut nämä istutetuiksi ja kastelluiksi, oli kasvitarhani hyvin
komean näköinen. Huomasin kumminkin pian, että multa tahtoi varista,
ja kokosin sentähden kiviä, joilla ympäröin lavat, ja niin oli
kaikki valmista Nyt ei minulla ollut muuta tekemistä päivisin, kuin
hoitaa kasvitarhaani. Tein niin ja koska muistin Jackson'in puheen
guanosta, toin sitä pussillisen ja panin vähäsen joka kukan juurelle.
Pian näkyikin sen hyvä vaikutus, ja ennenkuin linnut tulivat, oli
kasvitarhani täynnä kukkia.
En voi kuvailla lukijalle, minkälaista iloa pieni laitokseni
minulle tuotti. Tunsin joka taimen ja pensaan, puhelin niille kuin
tovereille hoitaessani ja kastellessani niitä aina aamuin ja illoin,
ja niitten pikainen kasvaminen ihastutti minua. Yksinäisyyteni ei
tuntunut enää niin väsyttävältä kuin ennen. Minullahan oli jotakin
huollettavaa, jotakin, joka kiinnitti mieltäni ja jota voin rakastaa.
Ne olivat yhtä eläviä kuin minäkin, ne kasvoivat, tekivät lehtiä ja
kukkivat. Ne olivat kiitollisia huolenpidostani, ollen tovereinani ja
ystävinäni.
Olenhan ennen maininnut, että Jackson, viimeisenä yhdessä
oloaikanamme, opetti minut laulamaan useita lauluja. Ikävissäni,
etten yksinäisyydessäni kuullut mitään ihmisääniä, aloin ensin
hyräillä ja sitten ääneensä laulaa noita lauluja, joita olin oppinut.
Tuo oli minusta hauskaa ja lauleskelin joskus puolet päivää. On kyllä
totta, että kuuntelijoita puuttui, mutta kun rakkauteni kukkiin
kasvoi, niin oli tapanani istuutua siihen likelle ja laulaa kukille
ja pensaille, kuvitellen niitten kuuntelevan. Mutta laulu varastoni
ei ollut kovinkaan suuri ja viimein, kun olin laulanut ne hyvin
usein, kyllästyin niitten sanoihin. Muistin silloin rukouskirjan
lopussa olevat Davidin psalmit. Otin kirjan ja lauloin ne kaikki
tuntemillani nuoteilla. Lieköhän psalmeja koskaan ennen laulettu
sillä tavalla, mutta se huvitti minua, ja sanoissakin oli tarpeeksi
vaihtelua.
Joka kolmas tahi neljäs päivä kiipesin rotkoon huolellisesti
hakemaan jotakin uutta kukkaa tahi pensasta, jota minulla ei vielä
ollut kasvitarhassani ja kun satuin jonkun löytämään, joka usein
tapahtuikin, niin tulin hyvin iloiseksi.