Eräs asia ei kuitenkaan kaivannut selvitystä, se nimittäin, että
äitisi tunsi minua kohtaan vastenmielisyyttä, jopa inhoakin, jota
hän ei voinut salata. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei voinut
milloinkaan katsoa minuun ja vastasi harvoin, jos kysyin häneltä
jotakin. Vaikka olisi voinut otaksua, että tämmöinen kohtelu hänen
puoleltaan olisi synnyttänyt minussa kokonaan toisenlaisia tunteita,
niin herättikin se minussa entisen rakkauteni eloon. Kuta enemmän
hän kartti minua, sitä tunkeilevammaksi tulin, ja lisäsin siten
hänen vastenmielisyyttään. Rupesin laskemaan leikkiä hänen kanssaan,
ja kapteeni James'in täytyi monesti tulla kieltämään minua. Hän
oli hyvin vankka mies ja olisi varmaan antanut minulle selkään
tappelussa, jonka tähden olinkin hänen läsnäollessaan äitiäsi
kohtaan paljon huomaavaisempi; mutta kun hän poistui, tulin niin
hävyttömän tuttavalliseksi, että äitisi vihdoin vaati meitä aina
yhdessä menemään joko kalastamaan, tai kokoamaan puita ja jättämään
hänet siksi aikaa yksikseen. En voinut kieltäytyäkään, koska siinä
tapauksessa, etten olisi suostunut, kapteeni James olisi minut
varmaan väkisin siihen pakottanut, -- mutta vihani kapteenia kohtaan
vaan tästä syystä yltyi. Sitten sattui kumminkin tapaus, joka
vapautti minut tästä sorrosta ja jätti minut yksikseni äitisi ja
sinun kanssasi.
-- Nyt täytyy minun vähän levähtää. Odota tunti, niin saat kuulla
lopun.
Oli jo iltamyöhäinen ja kuu loisti kirkkaasti taivaalla. Valo ja
varjot tekivät meitä ympäröivät kalliot kolkon ja synkän näköisiksi.
Ne ryhmittyivät päällekkäin, siksi kunnes tapasivat sinitaivaan,
jossa tähdet tuikkivat himmeinä, kuun taas kiitäessä avaruudessa,
pilvenkään sen kirkkautta sumentamatta. Ja tässä suurenmoisessa
ympäristössä ei ollut kuin kaksi elävää olentoa: muudan poika ja
ruhjoutunut murhaaja, joka vähän ajan kuluttua oli kuoleva ja joutuva
kostavan Jumalan eteen. -- Kun istuin liikkumatta siinä hänen
vieressään, ja katselin taivaalle, tunsin vapisuttavaa kunnioitusta
enkä pelkoa, sillä ajattelin itsekseni, että Jumala oli luonut nämä
kaikki ja koko maailman, sekä hänet että minut. Raamatussa seisoo
niin ja kummastelin samalla, missä Jumala mahtoi ollakaan, sillä
vaikka olin lukenut raamatun, niin oli minulla siitä hyvin hämärät
käsitykset. Haaveilin sillä tavalla melkein pari tuntia ja nukuin
vihdoin, nojaten kallioon. Heräsin sitten taasen Jackson'in ääneen,
kun hän pyysi minulta vettä.
-- Tässä on, sanoin ja ojensin hänelle astian. Oletteko: huutanut
minua kauan?
-- En, vastasi hän, pyysin sitä ainoastaan kerran ennen.
-- Olen nukkunut.
Kun hän oli juonut, sanoi hän:
-- Tahdon lopettaa tunnustukseni nyt, sillä kylkeäni alkaa polttaa.
Ja hän jatkoi:
-- Noin neljä kuukautta isäsi kuolemasta menimme kerran kapteeni
James'in kanssa rotkoon keräämään puita Sivuutimme kallioseinän,
jonka niin hyvin tunnet, ja kuilun, joksi paikkaa nimitämme, ja
rupesimme kiipeämään kallion reunaa pitkin. Kannoimme molemmat
nuoriamme, joilla sitten sitoisimme halkokantamuksemme. Äkisti
luiskahti hän ja vyöryi kallion reunalle, mutta pelastui tarttumalla
vuoressa kasvavaan pieneen pensaaseen, vaikka hänen ruumiinsa
riippuikin jo puoleksi jyrkänteen ulkopuolella.
-- Ojenna minulle köytesi pää, sanoi hän aivan tyynesti, vaikka hän
oli suuressa vaarassa.
-- Kyllä, vastasin ja aioinkin tehdä sen silloin, sillä luulin, että
hän, jos kieltäisin, voisi vielä pelastua pensaan avulla, josta hän
piteli kiinni. Mutta pensas alkoi nyt irtaantua ja antaa perään ja
kun kapteeni James näki sen, huusi hän:
-- Pian, pian, pensas irtautuu!
Päätin silloin, etten ojentaisi hänelle köyttä. Olin muka hyvin
kiireissäni tehdäkseni sen, mutta sotkin sen jalkoihini ja olin sitä
sitten taasen selvittelevänäni, kun hän taasen huusi:
-- Pian! Ja tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun pensaan juuret
katkesivat ja hän syöksyi alas.
Kuulin ryskeen, kun hän putosi kalliolle tuolla alhaalla. -- Katso
nyt Jumalan tuomiota: enkö olekin aivan samanlaisessa tilassa,
kuin hänkin, maatessani tässä lyötynä ja runneltuna. -- Vähän ajan
kuluttua menin paikalle, jossa hän makasi ja löysin hänet kuolevana.
Hänellä oli juuri sen verran voimia jäljellä, että hän voi sanoa
ennen kuolemaansa: "Jumala antakoon sinulle anteeksi." -- Se oli
murha, sillä olisin voinut pelastaa hänet, jos olisin tahtonut,
ja kumminkin pyysi hän Jumalaa minua armahtamaan. Kuinka paljon
onnellisemmaksi olisinkaan tuntenut itseni, jos hän ei olisi sitä
sanonut. Hänen "Jumala sinua armahtakoon" soi korvissani kuukausia
sen jälkeen.
Palasin majaan ja kerroin rohkeasti äidillesi, mitä oli tapahtunut,
sillä tiesin tällä kertaa voivani puhtaalla omallatunnolla sanoa,
etten ollut sitä tehnyt. Hän joutui aivan pois suunniltaan ja syytti
minua sekä miehensä että kapteenin murhaajaksi. Koetin tehdä, mitä
ikinä osasin, saadakseni hänet tyyntymään, mutta turhaan. Useita
viikkoja pysyi hän sitten surullisena ja välinpitämättömänä, niin
että pelkäsin hänen kuolevan, mutta hänellä oli vielä jäljellä
sinut, jolle hän voi osoittaa hellyyttään, ja sinun vuoksesi hän
jäi elämään. -- Huomasin sen hyvin pian. Hän oli nyt täydellisesti
vallassani, mutta ensin pelkäsin häntä, yksinpä hänen katseitaankin.
Vihdoin tulin rohkeammaksi ja vaadin, että hän olisi minulle
ystävällisempiä mutta hän poistui inholla luotani. Turvauduin silloin
muihin keinoihin. En antanut hänelle ruokaa, ja hän olisi mielellään
kuollut, mutta ei voinut nähdä sinun kärsivän. -- En tahdo kertoa
julmuudestani ja raakalaisuudestani häntä kohtaan, voin ainoastaan
sanoa sen olleen sellaista, että hän kuihtui ja kuoli noin kuuden
kuukauden kuluttua kapteenin kuolemasta, pakottaen minut lupaamaan,
etten tekisi sinulle pahaa, vaan veisin sinut äidinisäsi luokse, jos
vain joskus saisin siihen tilaisuutta. Koska olin tappanut tämän
naisen pitkällisellä kiduttamisella, ja isäsäkin, vaikka sukkelammin,
en voinut olla suostumatta hänen pyyntöönsä. -- Hautasin hänet
guanoon toisten viereen.
Hänen kuolemansa jälkeen oli elämäni minulle kauan aikaa suurena
taakkana. En voinut tappaa sinua, vaikka vihasin sinua. -- Nyt
hallussani olevat timantit ja toivo, että joskus vielä pääsisin
Englantiin, soivat minulle joskus vähän lohdutusta -- Sinä näet minut
nyt, eivätkö he kaikki ole jo kostetut.
En voinut muuta kuin myöntää Jackson'in viimeiseen puheeseen. --
Niin, he olivat todellakin kostetut. Vähän ajan perästä sanoi hän
minulle:
-- Nyt, Frank, tunnen, että kipu kyljessäni pahenee ja pian on
minulla niin suuret tuskat, etten voi puhua. Olen tunnustanut
täydellisesti kaikki rikokseni ja muuta hyvitystä en voi antaa
sinulle. Ja nyt, voitko antaa minulle anteeksi? Kuolen hyvin
onnettomana, jos et sitä tee. Katso minua. Voitko hautoa kostoa
mielessäsi näin onnettomassa asemassa olevalle ihmiselle? Muista,
että rukoilemme anteeksiantamusta sen perusteella, miten itsekin
annamme anteeksi. Vastaa minulle.
-- Luulen, niin, -- tunnen, että voin antaa teille anteeksi, Jackson,
vastasin. Jään pian yksikseni tälle saarelle ja tulisin varmaan
paljon onnettomammaksi kuin muutoin, jos en antaisi anteeksi. -- Minä
teen sen.
-- Kiitos, olet hyvä poika ja Jumala sinua siunatkoon. -- Eikö päivä
jo pian valkene?
-- Kyllä. Näen pian lukea teille raamatusta ja rukouskirjasta.
Minulla on ne molemmat mukanani.
-- Tuskani ovat kovat ja tulevat joka minuutti suuremmiksi. Minä en
voi kuunnella sinua nyt, mutta juuri ennen kuolemaani saan jonkun
minuutin levon ja silloin...
Jackson huokasi syvään ja vaikeni.
Useita tunteja kestivät hänen tuskansa ja hän valitti hiljaa. Hiki
tippui suurina pisaroina hänen otsaltaan ja hän hengitti vaikeasti.
-- Aurinko nousi ja ennätti jo melkein taas mailleen, ennenkuin
Jackson voi puhua. Vihdoin pyysi hän juotavaa.
-- Se on ohitse nyt, sanoi hän hiljaa. Tuskat loppuvat ja kuolema
on lähellä. Voit lukea minulle nyt, mutta minä sanon sinulle ensin
muistaessani, mistä voit löytää isäsi omaisuuden.
-- Tiedän sen jo, vastasin. Laudan alla teidän makuusijanne pohjalla.
Näin teidän kerran ottavan ne esille, kun luulitte minun olevan
poissa.
-- Se on totta! Minulla ei ole enää mitään sanottavaa, kaikki on pian
ohitse. Lue ruumiin siunaussanat kun olen kuollut, ja lue nyt, vielä
hengissä ollessani jotakin, josta luulet minun enimmän pitävän, sillä
en voi koota ajatuksiani tarpeeksi sanoakseni sinulle, mikä paikka
parhaiten sopisi, ja totta puhuen, tuskin sitä tiedänkään. Mutta
osaan vielä rukoilla.
Aukaisin raamatun ja löysin vertauksen tuhlaajapojasta.
-- Se sopii minulle, sanoi Jackson. Anna minun nyt rukoilla. Rukoile
sinäkin puolestani, Frank.
-- Minä en tiedä miten, vastasin, ette ole minua koskaan opettanut.
-- Ah en!
Jackson vaikeni, mutta näin hänen huultensa liikkuvan vähän aikaa.
Poistuin hetkeksi ja kun palasin, oli hän jo kuollut. Hänen suunsa
oli auennut, ja koska ensimmäisen kerran elämässäni katselin kuolemaa
silmiin, tuijotin ruumista kauhistuneena ja inholla.
Muutamien minuuttien kuluttua jätin ruumiin ja istuuduin kalliolle
jonkun matkan päähän siitä, sillä pelkäsin sitä jollakin tavalla.
Jäin siihen auringon laskuun asti, jolloin, pelästyneenä ajatuksesta
jäädä sinne pimeäksi yöksi, otin kirjani ja kiiruhdin takaisin
majaan. Mielenliikutus oli pannut pääni ihan pyörälle, enkähän
ollut syönytkään moneen tuntiin. Rukoiltuani, heittäysin vuoteelle
tuumiakseni, mitä nyt alkaisin tehdä, kun olin jäänyt yksikseni,
mutta muutamien minuuttien kuluttua vaivuin uneen, enkä herännyt
ennenkuin aurinko oli jo korkealla taivaalla. Nousin hyvin
virkistyneenä ja nähdessäni raamatun ja rukouskirjan muistin
lupaukseni Jackson'ille lukea ruumiinsiunausluvut hänen haudallaan.
Hain ne rukouskirjasta, sillä olin lukenut ne ennenkin useampaan
kertaan, ja silmäiltyäni ne lävitse, läksin kirjoilleni paikalle,
missä ruumis makasi. Se oli vielä kankeamman näköinen kuin eilen
illalla. Luin sanat ja sulin kirjan. Mitä voin tehdä? ajattelin. En
voi haudata häntä guanoon, sillä en jaksa kantaa ruumista kallioiden
yli. Ja jos se olisi ollutkin mahdollista, niin luulen, etten olisi
voinut siihen koskea. Pelkäsin sitä. Vihdoin päätin peittää sen
kivillä, joita oli paljon siinä ympärillä ja teinkin niin. Siihen
meni minulta noin kaksi tuntia, jonka jälkeen, otettuani pullot
mukaani, kiiruhdin mielelläni pois, päättäen mielessäni, etten
ikinä enää tulisi sinne. Tunsin suurta helpotusta, ollessani taasen
majassa. Olin kyllä yksinäni, se oli totta, mutta minulla ei ollut
enää mitään tekemistä kuolleen kanssa. En voinut koota ajatuksiani,
enkä tarkastaa tunteitani sinä päivänä, istuin vain mietteissäni
ja nojasin päätäni käsiini. -- Panin vielä kerran nukkumaan ja
tunsin itseni seuraavana aamuna paljon virkeämmäksi, voiden sekä
ajatella että toimia. -- Mieltäni painoi kumminkin joku, josta en
ensin päässyt selville, mutta kai se johtui tunteesta, että olin nyt
yksinäni, ilman minkäänlaista toveria, jonka kanssa olisin voinut
puhella ja jolle olisin voinut uskoa salaisuuteni. Minun suuni täytyi
olla mykkä siksi, kunnes taasen tapaisin jonkun lähimmäisistäni...
tapahtuisiko se koskaan? Olin nähnyt näinä vuosina muutamien niistä
hukkuvan saaremme lähellä, -- siinä kaikki.