Nyt, kun hän oli kuolemaisillaan, aioin kaikin mokomin saada häneltä
tietää koko totuuden isäni ja äitini kuolemasta. Jackson makasi
horroksissa niin kauan, että pelkäsin hänen kuolevan, ennenkuin
ehtisin ruveta häneltä kyselemään, mutta niin ei toki tapahtunut.
Odotin vielä tunnin verran, hyvin kärsimättömästi, sen tunnustan,
ennenkuin menin hänen luoksensa ja kysyin, miten hän nyt jaksoi. Hän
vastasi heti vaikeudetta:
-- Tunnen itseni paremmaksi, sisäinen verenvuoto on lakannut, mutta
en silti voi jäädä elämään. Kylkeni ovat aivan palasina, en luule
olevan yhtään kylkiluuta, joka ei olisi poikki, ja selkärankani on
vahingoittunut, sillä en voi kääntyä enkä liikuttaa jalkojani. Mutta
voin silti elää vielä monta tuntia ja kiitän Jumalaa, joka on niin
laupias, että suopi minulle senkin verran aikaa hyvittääkseni vähän
huonoa elämääni. -- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
-- No silloin, vastasin, jos voitte puhua, niin kertokaa uudestaan
ja valehtelematta isäni ja noitten muitten kuolemasta, sillä tiedän
teidän tappaneen ainakin isäni, sen sanoitte kerran unissanne.
Vähän ajan kuluttua vastasi Jackson.
-- Olen iloinen, että sen tein ja että sinä sen minulle sanoit.
Haluan tunnustaa sinulle kaikki, sillä sillä tavalla kevennän
omaatuntoani ja samalla todistan, että kadun, tiedän, että vihaat
minua ja olet vihaava muistoanikin, se ei tunnu mielestäni
kummalliseltakaan, mutta katsoppa minua nyt, Frank, ja kysy
sydämeltäsi, enkö nyt tässä tilassa ollessani ansaitse paremmin
ystävyyttä kuin vihaa. -- "Kosto on minun, sanoo Herra", ja eikö
hänen kostonsa ole tavannut minua jo tässä elämässä? Katso minua,
tässä makaan, erotettuna siitä maailmasta, jota olen niin suuresti
rakastanut ja johon en enää milloinkaan voi palata -- rikkaana,
joka vielä muutamia kuukausia sitten teki minut onnelliseksi -- nyt
sitä vastoin sokeana, kostavan Jumalan ankaran käden kurittamana,
Jumalan, jonka kasvojen eteen minun on vähän ajan kuluttua astuttava
ja vastattava pahoista töistäni. Kaikissa toiveissani olen pettynyt,
kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, kaikki pahat työni
tuottivat minulle vain ikuisen kadotuksen. -- Kysyn sinulta vielä
kerran, enkö ole ansainnut sääliä ja armoa?
En voinut muuta kuin myöntää tämän ja hän jatkoi:
-- Nyt sanon sinulle koko totuuden. Kertomukseni oli tosi aina
siihen asti, kun vanhempasi tulivat laivaan ja kunnes puhkesi se
myrsky, joka lopulla vei laivan perikatoon. -- Anna minulle nyt vähän
juotavaa.
-- Myrsky nakkeli laivaa ja aallot huuhtelivat sitä niin, että
välikannet täyttyivät kokonaan vedellä, ja koska luukut olivat
suljetut, oli kuumuus sietämätön. Minulla ei ollut vahtivuoroa ja
pysyttelin sentähden alhaalla, etsien jostakin kuivaa paikkaa, missä
voisin nukkua. Laivan oikealla puolella olevien kajuuttalaipioiden
eteen oli kapteeni tehnyt jonkunlaisen purjekojun varapurjeille,
jos sattuisimme sellaista tarvitsemaan. Se oli noin kaksi ja
puoli metriä läpimitaten ja niin täynnä purjeita, ettei kannen
ja purjeiden väliin jäänyt tilaa enempää kuin noin puoli metriä.
Alimmat purjeet olivat märkiä, mutta päällimmäiset olivat kuivia ja
valitsin sen nukkumapaikakseni. Se koju, jossa vanhempasi nukkuivat,
oli kajuuttalaipion toisella puolella, ja laivan keikkuessa ja
kallistellessa olivat seinäin raot suurenneet, joten voin nähdä
kaikki, mitä kojussa tapahtui, ja kuulla melkein joka sanan,
mitä puhuttiin. En tiennyt sitä silloin, kun valitsin purjekojun
makuupaikakseni, mutta huomasin sen ensimmäisenä yönä, kun valo
loisti raoista. Tietysti puhelee aviomies, ollessaan kahdenkesken
vaimonsa kanssa, kaikenlaisia salaisuuksiakin, sen tiesin ja
toivoin kuuntelemalla saavani tietää jotakin tärkeätä, mitä, en
osannut aavistaa, mutta vihani kannustamana en aikonut jättää
mitään tilaisuutta käyttämättä. Vasta noin viikon kuluttua kojuun
tulostani tein ensimmäisen huomioni. Olin ollut vahdissa kello
kuudesta kahdeksaan ja mennyt sen jälkeen nukkumaan. Noin kello
yhdeksän aikana tuli isäsi kojuun. Äitisi oli jo sängyssä. Kun isäsi
riisuutui, sanoi äitisi: Eikö tuo vyö ole sinulle suureksi haitaksi?
-- Ei, olen siihen jo tottunut. Se vaivasi minua ensin pantuani sen
vyölleni, mutta nyt, kun olen pitänyt sitä neljä päivää, ei se enää
haittaa. Kannan sitä niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, sillä kukaan
ei voi sanoa, mitä saattaa tapahtua, ja vyötä ei silloin voi ruveta
hakemaan, kun täytyy olla valmis silmänräpäyksessä.
-- Luuletko sitten meidän olevan vaarassa?
-- No, en nyt sitäkään, mutta myrsky on kova ja laiva vanha ja laho.
Tulee kaunis ilma, jos nyt kerran tulee, päivän tahi parin kuluttua,
ja kaikissa tapauksissa tuntisin itseni hyvin syylliseksi, jos
en ryhdy kaikkiin niihin varokeinoihin, joihin voin, kun arvokas
omaisuus, joka ei kuulu minulle, on vaarassa.
-- Toivoisin olevamme taasen terveinä kotona, ystäväni, ja että isäni
olisi jo saanut timanttinsa, mutta olemmehan Jumalan käsissä.
-- Niin luottakaamme häneen, vastasi isäsi.
Kuulemani johdosta tirkistin muutamasta raosta, niin että voin
nähdä isäsi, ja huomasin hänen irroittavan vyötäreiltään vyötä,
jossa varmaan nuo mainitut timantit olivat tallella. Se oli tehty
pehmeästä nahasta ja oli noin kaksikymmentäviisi sentimetriä leveä.
Sekä pituudeltaan, että leveydeltään oli se jaettu pieniin neliöihin,
joissa arvelin timanttien olevan tallessa. Hetken kuluttua sanoi
äitisi taasen:
-- Luulen todellakin, Henniker, että minun pitäisi kantaa vyötä.
-- Kuinka niin, ystäväni?
-- Koska se voisi tulla pelastuksekseni onnettomuuden sattuessa.
Otaksukaamme nimittäin, että olisimme pakotettuja lähtemään veneissä
laivasta ja semmoisessa kiireessä voi mies kyllä helposti unhottaa
vaimonsa, mutta ei timanttejansa. Jos pitäisin vyötä, niin varmaankin
veisit minut veneeseen.
-- Tuo huomautuksesi voisi ehkä sopia joihinkin muihin
aviopuolisoihin, mutta ei meihin, vastasi isäsi.
-- No niinpä saan sitten olla huoletta, sanoi äitisi nauraen.
-- Otaksukaamme, että jos ajaudumme johonkin syrjäiseen paikkaan,
niin annan vyön huostaasi. Minä eri voisi pitää sitä kauankaan
piilossa, jota vastoin on mahdollista, että sinun hallussasi se
hyvin säilyisi. Puhun tästä sentähden, että vaikkapa olisimme
jossakin erämaassa, niin olisi vaarallista, jos jotkut pahat ja
periaatteettomat ihmiset saisivat tietää jollakin olevan mukanaan
niin suuren omaisuuden.
-- Hyvä, vastasi äitisi, se on lohduttavaa kuulla, sillä jos et
muussa tapauksessa ottaisikaan minua mukaasi, niin tarvitsethan
ainakin minua aarteesi säilyttämisessä.
-- Niin, sanoi isäsi nauraen, siinähän on vielä yksi pelastuksen
mahdollisuus.
Isäsi sammutti sitten valkean ja keskustelu loppui. Mutta olin
kuullut tarpeekseni. Isäsi piti mukanaan suurta aarretta, joka, jos
sen joskus voisin saada käsiini ja palata Englantiin, voisi varmaan
pelastaa minut nykyisestä asemastani. Voitonhimoni tuli suuremmaksi
ja niin yhtyi vihaani isääsi kohtaan toinen yhtä turmiollinen ja
pahoihin töihin johtava intohimo. Mutta nyt täytyy minun lopettaa.
Jackson joi vähän ja makasi sitten hiljaa. Koska en ollut
syönyt vielä mitään sinä päivänä, käytin tilaisuutta hyväkseni
pistäytyäkseni majassa ja lupasin tulla takaisin niin pian kuin
suinkin. Palasin puolen tunnin kuluttua raamattu ja rukouskirja
mukanani, koska ajattelin, että hän, lopetettuaan tunnustuksensa,
pyytäisi minua niistä lukemaan. Hän hengitti raskaasti ja näytti
nukkuvan, jonka vuoksi en häntä herättänyt. Kun katselin häntä ja
muistelin hänen sanojaan: "Enkö ole säälittävä"? niin tunnustin,
että se hän oli, ja tein samalla itselleni kysymyksen: "Voitko
antaa anteeksi isäsi murhaajalle"? Vähän ajateltuani luulin,
että voin. -- Eikö häntä oltu jo rangaistu? Eikö murhaa oltu jo
kostettu? Oli mahdotonta olla vihassa tuommoiselle kurjalle ja
murtuneelle olennolle. Omatuntoni soimasi minua, kun katsoin hänen
vahingoittunutta kättään ja tunsin, että vaikka olinkin poika, niin
olin suurena syynä hänen kurjuuteensa. -- Vihdoin sanoi hän:
-- Oletko siinä, Frank?
-- Olen, vastasin. -- Olen nukkunut vähän.
-- Tuntuuko paremmalta, kysyin ystävällisesti.
-- Kyllä, kylkeni on tunnottomampi ja loppuni lähenee. Mutta anna
minun jatkaa tunnustustani, sillä tahdon keventää mieltäni, en
senvuoksi, että kuolen vielä yöllä tai huomenna, mutta kumminkin
tahdon saada sen tehdyksi. Tule lähemmäksi, niin voin puhua hiljempaa
ja jaksan kauemmin.
Tein niin, ja hän jatkoi:
-- Tiedät, miten jouduimme tälle saarelle -- ja miten alussa
käyttäydyin. Kun sitten pääsin muiden joukkoon, katosivat pahat
ajatukseni vähitellen ja tulin ystävällisemmäksi isällesi. Mutta
sitä ei riittänyt kauan. Toisten kuoleman jälkeen, kun ainoastaan
vanhempasi ja kapteeni, paitsi minua, olivat ainoat elossa olevat
saarella, sai ahneus minussa vielä kerran vallan. Ajattelin taasen
vyötä timantteineen ja tapaa, jolla voisin saada sen haltuuni.
Paholainen se varmaan sitten iski päähäni ajatuksen tappaa isäsi
ja kapteenin. Olin huomannut uimassa ollessamme, että isäsi ei
enää pitänyt vyötä ja se oli siis, niinkuin isäsi oli ehdottanut,
äitisi huostassa. Kun kerran olin tehnyt päätökseni, varroin joka
tilaisuutta pannakseni aikeeni täytäntöön. Oli tavallista, että
joku meistä aina aamuisin meni ongelle, koska äitisi ei tahtonut
syödä kuivattuja lintuja, jos vain kalaa oli saatavana; olin saanut
selville, että paras tilaisuus kauhean aikeeni toimeenpanemiseen
tulisi silloin, kuin isäsi menisi kallioille onkimaan. Tavallinen
onkipaikkamme oli kallion niemeke, joka erottaa uimarannan merestä,
mutta hain toisen paikan, josta saimme enemmän ja parempia kaloja,
nimittäin tuon korkean kalliokielekkeen tuolla alhaalla. Tiedät, mitä
tarkoitan, sillä olen lähettänyt sinut sinne monta kertaa onkimaan,
vaikka en itse ole enää milloinkaan isäsi kuoleman jälkeen voinut
sinne mennä. -- Isäsi vei sinne siimansa ja juuri kun muudan iso kala
oli tarttunut koukkuun ja isäsi kumartui kielekkeen yli katsomaan,
milloin se kohoaisi veden pinnalle, niin minä, joka olin piilossa
siinä lähellä, hyökkäsin esiin ja pukkasin hänet mereen. Tiesin,
ettei hän osannut uida, ja odotettuani muutamia minuutteja katsoin
kielekkeeltä ja näin hänen ruumiinsa vajoavan viimeisten ponnistusten
jälkeen. Silloin riensin pois ja omantunnon vaivoissa kiipesin
rotkoon, tuodakseni sieltä kantamuksen puita, ettei kukaan voisi
minua epäillä, mutta siitä syntyivätkin sitten epäilykset, kuten heti
olet huomaava. Palasin puineni ja kapteeni näki kun tulin majaan.
-- Ohoo, tuohan on jotakin uutta, että kokoat puita, vaikka ei ole
vuorosikaan. Tuntuu oikein ihmeelliseltä.
-- Asia on niin, että tunnen olevani ystävällisellä tuulella,
vastasin paremman puutteessa, sillä en tiennyt oikein, mitä sanoisin
ja pelkäsin katsoa heitä silmiin, sillä äitisi seisoi aivan
vieressäni, pitäen sinua sylissään.
-- Tiedättekö, Jackson, onko mieheni saanut kaloja, kysyi äitisi;
olisi jo aika hänen tulla kotiin.
-- Miten minä voisin sen tietää? sanoin. -- Olen ollut hakemassa
rotkosta puita.
-- Mutta olittehan kalliolla pari tuntia sitten, vastasi äitisi,
sillä kapteeni James näki teidän tulevan sieltä.
-- Niin, näin sanoi kapteeni. Oliko hän saanut kaloja, kun olit hänen
luonaan?
He kai huomasivat hämmennykseni, kun sanoin: Olin kallioilla, mutta
en käynyt Henniker'in luona, sen voin vaikka vannoa.
-- Sinun täytyi tulla silloin hänen luotaan, kun sinut näin, sanoi
kapteeni.
-- En välittänyt hänestä, jos olinkin siellä, vastasin.
-- No, sitten on parempi, että toinen meistä menee katsomaan, mitä
hän tekee, sanoi kapteeni. Jätänkö Jackson'in luoksenne?
-- Kyllä, kyllä, vastasi äitisi levottomana, aavistan jotakin. -- On
parempi että hän jää tänne.
Kapteeni kiiruhti kallioille, palaten noin neljännestunnin kuluttua
hyvin kiihoittuneena ja sanoen:
-- Hän ei ole siellä!
-- Eikö ole, sepä on hyvin ikävää, vastasin ja nousin samalla
seisomaan; olin nimittäin istunut koko ajan kalliolla, kapteenin
ollessa poissa.
-- Niin se on, sanoi kapteeni. Mene sinä, Jackson, myöskin
koettamaan, jos sattuisit löytämään hänet; minä olen sillä aikaa
rouva Henniker'in luona.
Äitisi oli kapteenin palatessa painanut päänsä ja, kätkenyt kasvonsa
käsiinsä. Olin iloinen saadessani syytä poistua, sillä omatuntoni
soimasi minua, kun näin hänen surunsa.
Olin poissa noin puoli tuntia ja sanoin palattuani, etten ollut
nähnyt jälkeäkään isästäsi.
Äitisi oli majassa ja kapteenin mennessä hänen luokseen jäin minä
ulkopuolelle, kärsien kaikkia Kainin tuskia.
Se oli kauhea päivä meille kaikille, kukaan ei voinut syödä mitään.
Äitisi ja kapteeni pysyivät majassa, enkä uskaltanut, niinkuin
tavallisesti, mennä makuusijalleni, vaan makasin koko yön kalliolla.
Nukkua en voinut, sillä joka silmänräpäys olin näkevinäni isäsi
vajoavan ruumiin, niinkuin aamulla. Seuraavana aamuna tuli kapteeni
luokseni. Hän oli hyvin totinen ja ankara, mutta ei voinut syyttää
minua, vaikka hän olisi epäillytkin. Kului viikko, ennenkuin näin
äitisi jälleen, sillä en uskaltanut näyttäytyä hänelle. Huomatessani
sitten, ettei minua ruvettu syyttämään, tulin rohkeammaksi ja palasin
majaan. -- Kaikki rupesi sitten menemään entistä latuaan.