12. Jackson'in tunnustus.

Nyt, kun hän oli kuolemaisillaan, aioin kaikin mokomin saada häneltä

tietää koko totuuden isäni ja äitini kuolemasta. Jackson makasi

horroksissa niin kauan, että pelkäsin hänen kuolevan, ennenkuin

ehtisin ruveta häneltä kyselemään, mutta niin ei toki tapahtunut.

Odotin vielä tunnin verran, hyvin kärsimättömästi, sen tunnustan,

ennenkuin menin hänen luoksensa ja kysyin, miten hän nyt jaksoi. Hän

vastasi heti vaikeudetta:

-- Tunnen itseni paremmaksi, sisäinen verenvuoto on lakannut, mutta

en silti voi jäädä elämään. Kylkeni ovat aivan palasina, en luule

olevan yhtään kylkiluuta, joka ei olisi poikki, ja selkärankani on

vahingoittunut, sillä en voi kääntyä enkä liikuttaa jalkojani. Mutta

voin silti elää vielä monta tuntia ja kiitän Jumalaa, joka on niin

laupias, että suopi minulle senkin verran aikaa hyvittääkseni vähän

huonoa elämääni. -- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.

-- No silloin, vastasin, jos voitte puhua, niin kertokaa uudestaan

ja valehtelematta isäni ja noitten muitten kuolemasta, sillä tiedän

teidän tappaneen ainakin isäni, sen sanoitte kerran unissanne.

Vähän ajan kuluttua vastasi Jackson.

-- Olen iloinen, että sen tein ja että sinä sen minulle sanoit.

Haluan tunnustaa sinulle kaikki, sillä sillä tavalla kevennän

omaatuntoani ja samalla todistan, että kadun, tiedän, että vihaat

minua ja olet vihaava muistoanikin, se ei tunnu mielestäni

kummalliseltakaan, mutta katsoppa minua nyt, Frank, ja kysy

sydämeltäsi, enkö nyt tässä tilassa ollessani ansaitse paremmin

ystävyyttä kuin vihaa. -- "Kosto on minun, sanoo Herra", ja eikö

hänen kostonsa ole tavannut minua jo tässä elämässä? Katso minua,

tässä makaan, erotettuna siitä maailmasta, jota olen niin suuresti

rakastanut ja johon en enää milloinkaan voi palata -- rikkaana,

joka vielä muutamia kuukausia sitten teki minut onnelliseksi -- nyt

sitä vastoin sokeana, kostavan Jumalan ankaran käden kurittamana,

Jumalan, jonka kasvojen eteen minun on vähän ajan kuluttua astuttava

ja vastattava pahoista töistäni. Kaikissa toiveissani olen pettynyt,

kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, kaikki pahat työni

tuottivat minulle vain ikuisen kadotuksen. -- Kysyn sinulta vielä

kerran, enkö ole ansainnut sääliä ja armoa?

En voinut muuta kuin myöntää tämän ja hän jatkoi:

-- Nyt sanon sinulle koko totuuden. Kertomukseni oli tosi aina

siihen asti, kun vanhempasi tulivat laivaan ja kunnes puhkesi se

myrsky, joka lopulla vei laivan perikatoon. -- Anna minulle nyt vähän

juotavaa.

-- Myrsky nakkeli laivaa ja aallot huuhtelivat sitä niin, että

välikannet täyttyivät kokonaan vedellä, ja koska luukut olivat

suljetut, oli kuumuus sietämätön. Minulla ei ollut vahtivuoroa ja

pysyttelin sentähden alhaalla, etsien jostakin kuivaa paikkaa, missä

voisin nukkua. Laivan oikealla puolella olevien kajuuttalaipioiden

eteen oli kapteeni tehnyt jonkunlaisen purjekojun varapurjeille,

jos sattuisimme sellaista tarvitsemaan. Se oli noin kaksi ja

puoli metriä läpimitaten ja niin täynnä purjeita, ettei kannen

ja purjeiden väliin jäänyt tilaa enempää kuin noin puoli metriä.

Alimmat purjeet olivat märkiä, mutta päällimmäiset olivat kuivia ja

valitsin sen nukkumapaikakseni. Se koju, jossa vanhempasi nukkuivat,

oli kajuuttalaipion toisella puolella, ja laivan keikkuessa ja

kallistellessa olivat seinäin raot suurenneet, joten voin nähdä

kaikki, mitä kojussa tapahtui, ja kuulla melkein joka sanan,

mitä puhuttiin. En tiennyt sitä silloin, kun valitsin purjekojun

makuupaikakseni, mutta huomasin sen ensimmäisenä yönä, kun valo

loisti raoista. Tietysti puhelee aviomies, ollessaan kahdenkesken

vaimonsa kanssa, kaikenlaisia salaisuuksiakin, sen tiesin ja

toivoin kuuntelemalla saavani tietää jotakin tärkeätä, mitä, en

osannut aavistaa, mutta vihani kannustamana en aikonut jättää

mitään tilaisuutta käyttämättä. Vasta noin viikon kuluttua kojuun

tulostani tein ensimmäisen huomioni. Olin ollut vahdissa kello

kuudesta kahdeksaan ja mennyt sen jälkeen nukkumaan. Noin kello

yhdeksän aikana tuli isäsi kojuun. Äitisi oli jo sängyssä. Kun isäsi

riisuutui, sanoi äitisi: Eikö tuo vyö ole sinulle suureksi haitaksi?

-- Ei, olen siihen jo tottunut. Se vaivasi minua ensin pantuani sen

vyölleni, mutta nyt, kun olen pitänyt sitä neljä päivää, ei se enää

haittaa. Kannan sitä niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, sillä kukaan

ei voi sanoa, mitä saattaa tapahtua, ja vyötä ei silloin voi ruveta

hakemaan, kun täytyy olla valmis silmänräpäyksessä.

-- Luuletko sitten meidän olevan vaarassa?

-- No, en nyt sitäkään, mutta myrsky on kova ja laiva vanha ja laho.

Tulee kaunis ilma, jos nyt kerran tulee, päivän tahi parin kuluttua,

ja kaikissa tapauksissa tuntisin itseni hyvin syylliseksi, jos

en ryhdy kaikkiin niihin varokeinoihin, joihin voin, kun arvokas

omaisuus, joka ei kuulu minulle, on vaarassa.

-- Toivoisin olevamme taasen terveinä kotona, ystäväni, ja että isäni

olisi jo saanut timanttinsa, mutta olemmehan Jumalan käsissä.

-- Niin luottakaamme häneen, vastasi isäsi.

Kuulemani johdosta tirkistin muutamasta raosta, niin että voin

nähdä isäsi, ja huomasin hänen irroittavan vyötäreiltään vyötä,

jossa varmaan nuo mainitut timantit olivat tallella. Se oli tehty

pehmeästä nahasta ja oli noin kaksikymmentäviisi sentimetriä leveä.

Sekä pituudeltaan, että leveydeltään oli se jaettu pieniin neliöihin,

joissa arvelin timanttien olevan tallessa. Hetken kuluttua sanoi

äitisi taasen:

-- Luulen todellakin, Henniker, että minun pitäisi kantaa vyötä.

-- Kuinka niin, ystäväni?

-- Koska se voisi tulla pelastuksekseni onnettomuuden sattuessa.

Otaksukaamme nimittäin, että olisimme pakotettuja lähtemään veneissä

laivasta ja semmoisessa kiireessä voi mies kyllä helposti unhottaa

vaimonsa, mutta ei timanttejansa. Jos pitäisin vyötä, niin varmaankin

veisit minut veneeseen.

-- Tuo huomautuksesi voisi ehkä sopia joihinkin muihin

aviopuolisoihin, mutta ei meihin, vastasi isäsi.

-- No niinpä saan sitten olla huoletta, sanoi äitisi nauraen.

-- Otaksukaamme, että jos ajaudumme johonkin syrjäiseen paikkaan,

niin annan vyön huostaasi. Minä eri voisi pitää sitä kauankaan

piilossa, jota vastoin on mahdollista, että sinun hallussasi se

hyvin säilyisi. Puhun tästä sentähden, että vaikkapa olisimme

jossakin erämaassa, niin olisi vaarallista, jos jotkut pahat ja

periaatteettomat ihmiset saisivat tietää jollakin olevan mukanaan

niin suuren omaisuuden.

-- Hyvä, vastasi äitisi, se on lohduttavaa kuulla, sillä jos et

muussa tapauksessa ottaisikaan minua mukaasi, niin tarvitsethan

ainakin minua aarteesi säilyttämisessä.

-- Niin, sanoi isäsi nauraen, siinähän on vielä yksi pelastuksen

mahdollisuus.

Isäsi sammutti sitten valkean ja keskustelu loppui. Mutta olin

kuullut tarpeekseni. Isäsi piti mukanaan suurta aarretta, joka, jos

sen joskus voisin saada käsiini ja palata Englantiin, voisi varmaan

pelastaa minut nykyisestä asemastani. Voitonhimoni tuli suuremmaksi

ja niin yhtyi vihaani isääsi kohtaan toinen yhtä turmiollinen ja

pahoihin töihin johtava intohimo. Mutta nyt täytyy minun lopettaa.

Jackson joi vähän ja makasi sitten hiljaa. Koska en ollut

syönyt vielä mitään sinä päivänä, käytin tilaisuutta hyväkseni

pistäytyäkseni majassa ja lupasin tulla takaisin niin pian kuin

suinkin. Palasin puolen tunnin kuluttua raamattu ja rukouskirja

mukanani, koska ajattelin, että hän, lopetettuaan tunnustuksensa,

pyytäisi minua niistä lukemaan. Hän hengitti raskaasti ja näytti

nukkuvan, jonka vuoksi en häntä herättänyt. Kun katselin häntä ja

muistelin hänen sanojaan: "Enkö ole säälittävä"? niin tunnustin,

että se hän oli, ja tein samalla itselleni kysymyksen: "Voitko

antaa anteeksi isäsi murhaajalle"? Vähän ajateltuani luulin,

että voin. -- Eikö häntä oltu jo rangaistu? Eikö murhaa oltu jo

kostettu? Oli mahdotonta olla vihassa tuommoiselle kurjalle ja

murtuneelle olennolle. Omatuntoni soimasi minua, kun katsoin hänen

vahingoittunutta kättään ja tunsin, että vaikka olinkin poika, niin

olin suurena syynä hänen kurjuuteensa. -- Vihdoin sanoi hän:

-- Oletko siinä, Frank?

-- Olen, vastasin. -- Olen nukkunut vähän.

-- Tuntuuko paremmalta, kysyin ystävällisesti.

-- Kyllä, kylkeni on tunnottomampi ja loppuni lähenee. Mutta anna

minun jatkaa tunnustustani, sillä tahdon keventää mieltäni, en

senvuoksi, että kuolen vielä yöllä tai huomenna, mutta kumminkin

tahdon saada sen tehdyksi. Tule lähemmäksi, niin voin puhua hiljempaa

ja jaksan kauemmin.

Tein niin, ja hän jatkoi:

-- Tiedät, miten jouduimme tälle saarelle -- ja miten alussa

käyttäydyin. Kun sitten pääsin muiden joukkoon, katosivat pahat

ajatukseni vähitellen ja tulin ystävällisemmäksi isällesi. Mutta

sitä ei riittänyt kauan. Toisten kuoleman jälkeen, kun ainoastaan

vanhempasi ja kapteeni, paitsi minua, olivat ainoat elossa olevat

saarella, sai ahneus minussa vielä kerran vallan. Ajattelin taasen

vyötä timantteineen ja tapaa, jolla voisin saada sen haltuuni.

Paholainen se varmaan sitten iski päähäni ajatuksen tappaa isäsi

ja kapteenin. Olin huomannut uimassa ollessamme, että isäsi ei

enää pitänyt vyötä ja se oli siis, niinkuin isäsi oli ehdottanut,

äitisi huostassa. Kun kerran olin tehnyt päätökseni, varroin joka

tilaisuutta pannakseni aikeeni täytäntöön. Oli tavallista, että

joku meistä aina aamuisin meni ongelle, koska äitisi ei tahtonut

syödä kuivattuja lintuja, jos vain kalaa oli saatavana; olin saanut

selville, että paras tilaisuus kauhean aikeeni toimeenpanemiseen

tulisi silloin, kuin isäsi menisi kallioille onkimaan. Tavallinen

onkipaikkamme oli kallion niemeke, joka erottaa uimarannan merestä,

mutta hain toisen paikan, josta saimme enemmän ja parempia kaloja,

nimittäin tuon korkean kalliokielekkeen tuolla alhaalla. Tiedät, mitä

tarkoitan, sillä olen lähettänyt sinut sinne monta kertaa onkimaan,

vaikka en itse ole enää milloinkaan isäsi kuoleman jälkeen voinut

sinne mennä. -- Isäsi vei sinne siimansa ja juuri kun muudan iso kala

oli tarttunut koukkuun ja isäsi kumartui kielekkeen yli katsomaan,

milloin se kohoaisi veden pinnalle, niin minä, joka olin piilossa

siinä lähellä, hyökkäsin esiin ja pukkasin hänet mereen. Tiesin,

ettei hän osannut uida, ja odotettuani muutamia minuutteja katsoin

kielekkeeltä ja näin hänen ruumiinsa vajoavan viimeisten ponnistusten

jälkeen. Silloin riensin pois ja omantunnon vaivoissa kiipesin

rotkoon, tuodakseni sieltä kantamuksen puita, ettei kukaan voisi

minua epäillä, mutta siitä syntyivätkin sitten epäilykset, kuten heti

olet huomaava. Palasin puineni ja kapteeni näki kun tulin majaan.

-- Ohoo, tuohan on jotakin uutta, että kokoat puita, vaikka ei ole

vuorosikaan. Tuntuu oikein ihmeelliseltä.

-- Asia on niin, että tunnen olevani ystävällisellä tuulella,

vastasin paremman puutteessa, sillä en tiennyt oikein, mitä sanoisin

ja pelkäsin katsoa heitä silmiin, sillä äitisi seisoi aivan

vieressäni, pitäen sinua sylissään.

-- Tiedättekö, Jackson, onko mieheni saanut kaloja, kysyi äitisi;

olisi jo aika hänen tulla kotiin.

-- Miten minä voisin sen tietää? sanoin. -- Olen ollut hakemassa

rotkosta puita.

-- Mutta olittehan kalliolla pari tuntia sitten, vastasi äitisi,

sillä kapteeni James näki teidän tulevan sieltä.

-- Niin, näin sanoi kapteeni. Oliko hän saanut kaloja, kun olit hänen

luonaan?

He kai huomasivat hämmennykseni, kun sanoin: Olin kallioilla, mutta

en käynyt Henniker'in luona, sen voin vaikka vannoa.

-- Sinun täytyi tulla silloin hänen luotaan, kun sinut näin, sanoi

kapteeni.

-- En välittänyt hänestä, jos olinkin siellä, vastasin.

-- No, sitten on parempi, että toinen meistä menee katsomaan, mitä

hän tekee, sanoi kapteeni. Jätänkö Jackson'in luoksenne?

-- Kyllä, kyllä, vastasi äitisi levottomana, aavistan jotakin. -- On

parempi että hän jää tänne.

Kapteeni kiiruhti kallioille, palaten noin neljännestunnin kuluttua

hyvin kiihoittuneena ja sanoen:

-- Hän ei ole siellä!

-- Eikö ole, sepä on hyvin ikävää, vastasin ja nousin samalla

seisomaan; olin nimittäin istunut koko ajan kalliolla, kapteenin

ollessa poissa.

-- Niin se on, sanoi kapteeni. Mene sinä, Jackson, myöskin

koettamaan, jos sattuisit löytämään hänet; minä olen sillä aikaa

rouva Henniker'in luona.

Äitisi oli kapteenin palatessa painanut päänsä ja, kätkenyt kasvonsa

käsiinsä. Olin iloinen saadessani syytä poistua, sillä omatuntoni

soimasi minua, kun näin hänen surunsa.

Olin poissa noin puoli tuntia ja sanoin palattuani, etten ollut

nähnyt jälkeäkään isästäsi.

Äitisi oli majassa ja kapteenin mennessä hänen luokseen jäin minä

ulkopuolelle, kärsien kaikkia Kainin tuskia.

Se oli kauhea päivä meille kaikille, kukaan ei voinut syödä mitään.

Äitisi ja kapteeni pysyivät majassa, enkä uskaltanut, niinkuin

tavallisesti, mennä makuusijalleni, vaan makasin koko yön kalliolla.

Nukkua en voinut, sillä joka silmänräpäys olin näkevinäni isäsi

vajoavan ruumiin, niinkuin aamulla. Seuraavana aamuna tuli kapteeni

luokseni. Hän oli hyvin totinen ja ankara, mutta ei voinut syyttää

minua, vaikka hän olisi epäillytkin. Kului viikko, ennenkuin näin

äitisi jälleen, sillä en uskaltanut näyttäytyä hänelle. Huomatessani

sitten, ettei minua ruvettu syyttämään, tulin rohkeammaksi ja palasin

majaan. -- Kaikki rupesi sitten menemään entistä latuaan.

Saaren orvon seikkailut · 第 16 / 50 题