Menin majasta tavalliselle paikalleni ja rupesin miettimään, mitä
olin kuullut. Hän oli puhunut timanteista ja koska raamatusta olin
lukenut niistä, tiesin niitten olevan hyvin arvokkaita kalliita
kiviä, sillä Jackson oli selittänyt minulle sellaisten arvon. --
Sitten hän sanoi niitten olevan Henniker'in omaisuutta, tarkoittaen
sillä nähtävästi isääni, ja ettei kukaan voisi todistaa niitten
kuuluneen isälleni, joka tietysti oli ymmärrettävä niin, ettei
Jackson'illa ollut niihin mitään oikeutta; niin, mitenkä hänellä
olisi sitä voinut ollakaan. Sitten muistin hänen salaisen kätkönsä
vuoteen alla ja otaksuin, että timantit olivat siellä piilossa.
Harkitsin mielessäni kertomusta isäni, äitini ja kapteenin
kuolemasta, kuinka hämmennyksissä hän oli ja kuinka iloiseksi hän
tuli päästessään loppuun, ja muistin jo silloin epäilleeni hänen
puhettaan. Lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, että Jackson
oli valehdellut ja että oli olemassa joku salaisuus, josta minun
täytyisi saada selvä, mutta miten, sitä en ensin voinut tietää. --
Niin, löytyihän eräs keino, -- juoma panisi hänet puhumaan. Antaisin
hänelle rommia niin paljon kuin, hän vaan haluaisi ja houkuttelisin
vähitellen häneltä koko totuuden. Mutta samalla en tahtonut hänen
huomaavan, että hän oli sanonut jotakin, joka voisi paljastaa hänet,
tahi että epäilin häntä.
Kuinka pian voikaan oman sydämemme pahuus tehdä meistä viekkaita ja
petollisia, meidän saamatta maailmalta -- siihen mitään oppia!
Palasin majaan ja herätin Jackson'in ilman suurempia vaikeuksia,
koska hän ei ollut juonut niin paljon kuin edellisenä iltana.
-- Kuinka voitte tänään?
-- En oikein hyvin, olen nähnyt pahoja unia.
-- Mutta tehän lauloitte niin kauniita lauluja.
-- Niin, kyllä muistan, sanoi hän, mutta nukahdin sitten.
-- Ensin kumminkin kieltäysitte laulamasta enempää ja aloitte pian
kuorsata.
Jackson nousi vuoteeltaan ja minä annoin hänelle ruokaa. Puhuimme
koko päivän lauluista ja minä hyräilin muuatta, joka oli minua
enimmän miellyttänyt.
-- Sinä olet oppinut tuon nuotin aivan oikein, sanoi hän, sinulla
täytyy olla nuottikorvaa. Oletko koskaan koettanut laulaa?
-- En koskaan, jonka hyvin tiedätte.
-- Olisit koettanut, silloin kuin en ollut kanssasi. Koetappas nyt.
Minä laulan muutaman säkeen ja sinä sen sitten kertaat.
Hän teki niin ja minä lauloin perässä.
-- Hyvin, oikein hyvin, sanoi hän. Koettakaamme äänesi laajuutta.
Hän lauloi sävelikön ylöspäin ja minä seurasin. -- Luulenpa, että
voit laulaa korkeammalle kuin minä, sanoi hän. Kaikissa tapauksissa
voit päästä tarpeeksi korkealle, ja nyt rupean opettamaan sinulle
laulua.
Lauleskelimme sitten koko päivän ja välillä lepäsimme, sillä Jackson
oli antanut minun näin alussa rasittaa ääntäni liiaksi. Kun ilta
tuli, pyysi hän minua taasen hakemaan rommia ja kun minulla, kuten
muistatte, oli säilyssä kolme pientä viinipulloa, jotka olin löytynyt
arkusta, otin ne mukaani ja täytin ne, koska sillä tavalla pääsin
turhasta juoksemisesta.
Vein ne Jackson'ille täysinäisinä ja hän, laiteltuaan niihin
ensin rieputulpat paidasta, jonka olin repinyt hänen haavoitettua
rannettansa varten, kätki ne kaikki kolme vuoteeseensa.
-- Näin on paljon parempi, sanoi hän, sillä nyt voin kaataa juomaa
kasariin, kun sitä haluan ja sitäpaitsi aion tästä lähtien sekottaa
siihen vähän vettä. Veden kanssa se kyllä ei ole yhtä hyvää, mutta
riittäähän tuo kauemmin, eikä tee niin uniseksi. -- Niin, niin, en
olisi voinut aavistaakaan, että saisin vielä tämmöisen nautinnon
kaikkien kärsimyksieni jälkeen. Nyt en enää juuri välitäkään, jos
saarikin jäädä tänne. -- Mene hakemaan vähän vettä kasariin.
Tästä yöstä tuli ensimmäisen kaltainen. Jackson lauleskeli kunnes
päihtyi ja nukkui puhumatta sanaakaan unissaan, josta en ollenkaan
pitänyt, sillä makasin valveilla kuunnellakseni, mitä hän sanoisi. --
Tulisi hyvin ikäväksi kertoa kaikkea, mitä tapahtui lähinnä seuraavan
aikana. Tuona aikana puhui Jackson harvoin unissaan ollessaan
päissään ja mitä hän sanoi, sitä en voinut ymmärtää. Päivisin opetti
hän minua laulamaan ja osasinkin laulaa jo monta laulua aivan oikein.
Iltaisin juopotteli hän vanhaan tapaansa, tullen milloin enemmän,
milloin vähemmän juovuksiin. Huomasin tuommoisen irstailun kumminkin
vaikuttavan hänen terveyteensä; hän oli laihtunut ja tullut hyvin
kalpeaksi.
Muutamana yönä, kun hän oli tyhjentänyt tavallisen määränsä ja
valmistautui nukkumaan, huomasin hänen olevan hyvin levottoman. Hän
nakkelehti vuoteellaan muuttaen asentoaan joka viides minuutti ja
mumisi: Kapteeni James. --
Niin, mitä oli hänellä tekemistä kapteeni James'in kanssa?
Juolahti mieleeni, että hän ehkä vastaisi kysymyksiini. -- Kuinka hän
kuoli? kysyin matalalla, selvällä äänellä:
-- Kuoliko? vastasi Jackson. Hän putosi kalliolta, niin, siten se
tapahtui. Ette voi sanoa, että olisin hänet tappanut. Ei, en koskenut
häneen sormellanikaan.
Sitten vaikeni hän hetkeksi, mutta alkoi sitten taasen:
-- Rouva sanoi aina, että olin tappanut heidät molemmat, mutta
sitä en tehnyt, ainoastaan toisen... niin, toisen... sen myönnän,
mutta minä vihasin häntä... en... en... timanttien vuoksi, vaan
hänen vaimonsa vuoksi -- sanokaamme syyn olleen sekä vihassa että
rakkaudessa.
-- Sitten tapoitte hänet rakkaudesta hänen vaimoonsa ja vihasta häntä
itseään kohtaan?
-- Kyllä, niin se oli. -- Kuka te olette, joka olette sen arvannut?
-- Kuka sinä olet? Minä tapan sinut.
Tätä sanoessaan nousi hän kiivaasti vuoteellaan ja heräsi kai
äänestäni, jolle hän oli vastannut.
-- Kuka puhui? sanoi hän. Frank Henniker, puhuitko sinä?
En vastannut, vaan olin nukkuvinani, koska hän vielä näkyi istuvan
vuoteellaan, ikäänkuin minua vartioimassa. -- Koetinpa vielä
kuorsatakin.
-- Hän se ei voinut olla, mutisi Jackson, hänhän on aivan hiljaa.
Jumalani, minkälainen uni!
Sitten vaipui hän takaisin vuoteelleen ja kuulin pulputtavan äänen,
joka ilmaisi hänen turvautuvan pulloon ja juovan. Päätin ajasta,
jolloin tämä ääni kuului, että hän otti siitä aika paukut. Vihdoin
oli kaikki taasen hiljaista.
"No nyt olen vihdoinkin saanut sen tietää", ajattelin ja vereni
kuohui kuulemani johdosta. "Hän tappoi isäni. Tapanko hänet heti
nukkuessaan?", oli ensimmäinen ajatus, joka syntyi aivoissani -- "En,
sitä en tee. Syytänkö häntä siitä sitten, kun hän herää ja tapan
hänet sitten"? Mutta kun ajattelin, että hän oli sokea, eikä niin
ollen voinut puolustautua, olisi se ollut kovin raukkamaista, joten
en voinut sitä tehdä. -- Mitä tekisinkään? Ja sikäli kuin tyynnyin,
ajattelin raamatun käskyä, että meidän pitää kostaa paha hyvällä,
ja Jackson oli, minun kysyessäni minkätähden meidän käskettiin niin
tekemään, selittänyt sen minulle. Kun sitten tulimme paikkaan, jossa
sanotaan: "Kosto on minun, sanoo Herra", sanoi hän, että pahat teot
rangaistaisiin kuoleman jälkeen, jonka tähden me emme saaneet seurata
juutalaista lakia: "silmä silmästä ja hammas hampaasta", johon olin
viitannut. Tämän osan raamattua oli hän selittänyt hyvin ja varmaa
on, että se esti minut sinä yönä häntä tappamasta. -- Olin vielä
kumminkin sangen kuohuksissani ja tunsin, etten voisi enää tästä
lähtien olla hänen kanssaan hyvissä väleissä. -- Punnitsin asiaa
mielessäni, kunnes vihdoin aivan väsyneenä vaivuin raskaaseen uneen.
Vähän ennen päivän valkenemista heräsin äkisti johonkin, joka
kuulosti heikolta huudolta, mutta kun kuunnellessani en erottanut
enää mitään, nukahdin uudestaan enkä herännyt ennenkuin valoisalla
päivällä. Ensimmäiseksi työkseni aamulla katsahdin Jackson'iin,
mutta hän ei ollut vuoteellaan, se oli tyhjänä. Kummastuneena tästä
muistinkin, vähän harkittuani, huudon, jonka olin kuullut yöllä ja
kiiruhdin sentähden majasta, katsellen ympärilleni, mutta en voinut
havaita häntä missään. Menin silloin kallion reunalle, josta tällä
kohdalla oli kahdeksan metrin jyrkänne, ja katselin alas. Ajattelin,
että hän oli yöllä juovuksissa ollessaan mennyt ulos ja pudonnut,
mutta en voinut nähdä häntä tuolla alhaalla. Silloin on hän varmaan
mennyt hakemaan vettä, ajattelin ja riensin kallioiden nurkkaukseen,
jossa jyrkänne oli vielä korkeampi; sieltä näinkin hänen makaavan
tuolla alhaalla, liikkumatonna ja näköjään hengettömänä. Olin siis
ollut oikeassa. Aivan masentuneena istuin vesikuopan reunalle ja
muistelin, miten yöllä olin suunnitellut hänen tappamistaan; nyt
makasi hän tuossa edessäni kuolleena, minun olematta syypää siihen.
"Kosto on minun, sanoo Herra", olivat ensimmäiset sanat, jotka
lausuin ja niin vaivuin ajatuksiini moneksi minuutiksi. Vihdoin
ajattelin, että hän ei ehkä ollutkaan vielä kuollut ja kiiruhdin
jyrkännettä alas kiipeillen kallioiden ylitse; saavuin hengästyneenä
paikalle, jossa Jackson makasi. Hän vaikeroi kovasti minun
pysähtyessäni hänen viereensä.
-- Jackson, sanoin polvistuessani hänen viereensä, oletteko pahoinkin
vahingoittunut? Vihani oli kadonnut kokonaan, nähdessäni hänen
onnettoman tilansa. -- Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei voinut
puhua. Vihdoin sai hän heikolla äänellä sanotuksi: vettä.
Niin pian kuin suinkin voin, kiiruhdin takaisin majaan, täytin
kasarin puoleksi vedellä ja kaasin pullosta vähän rommia sekaan.
Tämä kaikki vei aikaa noin kymmenen minuuttia. Pidin kasaria hänen
huulillaan ja hän näytti virkistyvän, mutta oli kauhean näköinen.
Muutamasta hänen päässään olevasta haavasta oli veri vuotanut hänen
kasvoilleen ja partaansa. En tiennyt, miten voisin saada hänet
kannetuksi takaisin majaan. Oli mahdotonta kiivetä hänen kanssaan
niitä kallioita ylös, joita myöten olin laskeutunut hänen luokseen,
ja toinen tie joka oli olemassa, oli pitempi ja melkein yhtä vaikea.
Vähitellen tuli hän tajuihinsa ja minä annoin hänelle lisää juotavaa.
Vihdoin voi hän puhua, vaikka vaikeasti, ja painoi kädellään
kylkeään. Hän oli todellakin aivan aaveen näköinen, lasimaisine
silmineen, vaaleine huulineen ja maksoittuneella verellä peittyneine
kasvoineen.
-- Luuletteko voivanne lähteä kiipeämään majaan, jos autan teitä?
-- En, minä en voi tulla sinne enää milloinkaan. Anna; minun kuolla
tähän, missä olen, sanoi hän.
-- Mutta haava päässänne ei ole kovinkaan syvä.
-- Ei kai, koska en sitä tunnekaan, mutta kylkeni... olen saanut
sisällisen verenvuodon... olen aivan... palasina, sanoi hän tankaten
ja hengittäen syvään joka sanan välillä.
Tutkin hänen kylkensä ja huomasin sen, olevan jo kuolleella verellä
ja hyvin ajetuksissa. Tarjosin hänelle taasen juomaa, jota hän näytti
kovasti haluavan, ja menin sitten hakemaan lisää. Täytettyäni nuo
kaksi viinipulloa vedellä ja rommilla, niinkuin ennenkin, palasin
paikalle, jossa hän makasi, ja huomasin hänen olevan vähän paremman.
Tämä antoi minulle toivoa, että hän vielä voisi tulla terveeksi;
sanoin sen hänelle.
-- Ei, ei, vastasi hän. Minulla on ainoastaan muutamia tunteja elon
aikaa, sen tunnen. Anna minun kuolla tähän ja kuolla rauhassa.
Sitten vaipui hän jonkunlaiseen horrostilaan, niinkuin otaksun,
juoman vaikutuksesta. Hän makasi aivan hiljaa ja hengitti raskaasti.
Istuin hänen vieressään odottaen hänen heräämistään, ja olin toista
tuntia sillä tavalla hyvin järkytetyssä mielentilassa.