Jackson heittäytyi takaisin vuoteelleen ja vaikeni. Niin minäkin
ja rupesin muistelemaan kaikkea, mitä hän oli kertonut. Epäilin
sen todenperäisyyttä. En pitänyt hänen tavastaan kiiruhtaa
sillä tavalla kertomuksen lopulla, ja se mitä hän oli puhunut
äidistäni, ei minua tyydyttänyt. Olin viime aikoina tullut häntä
lähemmäksi, en ainoastaan näön vuoksi, vaan tunsin myötätuntoni
häntä kohtaan suuresti kasvaneenkin, mutta nyt olin alkanut taasen
epäillä häntä, ja tunsin entisen vihani häntä kohtaan palaavan.
Nukuttuani yön ja tarkemmin asiaa ajateltuani tulin kumminkin siihen
lopputulokseen, että ehkä tuomitsinkin häntä liian ankarasti, ja
kun en voinut ruveta hänen kanssaan riitelemäänkään, niin säilyivät
keskustelumme yhtä sovinnollisina, semminkin kun hän tuli minua
kohtaan yhä ystävällisemmäksi ja teki kaikkensa mitä suinkin voi,
huvittaakseen ja miellyttääkseen minua. Muutamana päivänä luin
hänelle luonnonkirjasta apinasta; siinä kerrottiin, että tämä eläin
piti väkijuomista ja mielellään joi itsensä juovuksiin. Jackson'in
kertoessa kaskuja apinoista, joita hän oli nähnyt laivoissa, johtui
mieleeni, etten koskaan ollut kertonut hänelle uimarantaan arkun
mukana ajautuneesta tynnyristä, enkä tutkinut sen sisältöä. Kerroin
siitä nyt Jackson'ille, ihmetellen, mitä se mahtoikaan sisältää ja
miten saisimme sisällön haltuumme.
Jackson innostui asiaan kovasti, selittäen minulle, mihin kohtiin
tynnyrissä minun pitäisi porata reiät, ja teki minulle kaksi
tulppaa niihin pantaviksi. Tämän jälkeen menin uteliaisuudesta
rantaan katsomaan tynnyriä, joka oli maannut siellä niin kauan noin
puolen metrin syvyisessä vedessä. Jackson'in kehoituksesta olin
ottanut mukaani kasarin, voidakseni tuoda hänelle näytteen tynnyrin
sisällyksestä, jos se olisi muuta kuin vettä. Porasin pian reiät
Jackson'in osoittamiin paikkoihin ylhäälle ja alhaalle, ja neste,
joka hienona suihkuna virtasi kasariin, oli ruskeaa väriltään ja
niin väkevän hajuista, että horjuin kiivetessäni jälleen kallioille
kasarineni, jonka olin laskenut täyteen. Minun täytyi istuutua ja
kun hetken kuluttua maistoin nestettä, luulin nieleväni tulta, sillä
ryyppäsin sitä kokolailla.
-- Tämä nyt ei voi olla sitä Jackson'in puhumaa "väkiviinaa", sillä
ei suinkaan tämmöistä voi kukaan juoda, -- mitä lieneekään.
Vaikka en ollut nauttinut sitä enempää kuin noin ruokalusikallisen
verran, vaikutti se kumminkin hajuineen sen, että kaikki rupesi
pyörimään silmissäni ja minun täytyi heittäytyä pitkäkseni kalliolle
ja sulkea silmäni tointuakseni. Siinä olin sitten nukkunut useita
tunteja, koska oli jo melkein ilta kun heräsin kovaan päänkipuun;
olin lähtenyt tynnyriä tarkastamaan heti päivällisen jälkeen.
Viipyi vähän aikaa ennen kuin voin muistaa, missä olin ja mitä oli
tapahtunut, mutta täysi kasari vieressäni ilmaisi minulle pian kaikki
ja kun näin, miten myöhäinen oli ja miten kauan olin nukkunut,
nousin, otin kasarin käteeni ja kiiruhdin majaan.
Lähestyessäni kuulin Jackson'in äänen; hänen kuulonsa oli, sen olin
huomannut, tullut hyvin tarkaksi sen jälkeen kuin hän oli tullut
sokeaksi.
-- Oletko se sinä, Frank?
-- Olen, vastasin.
-- Ja missä olet ollut näin kauan? Kuinka minut pelästytitkään!
Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta luulin sinun jo minut
hylänneen tänne nälkään kuolemaan.
-- Miten voitte luulla semmoista? kysyin.
-- Koska otaksuin sinun tavalla tai toisella joutuneen onnettomuuteen
ja niin olisi minunkin luonnollisesti täytynyt kuolla. En milloinkaan
elämässäni ole pelännyt niin hirveästi; ajatus, että saisin kuolla
täällä yksinäni, oli kauhea.
Huomasin, että koko hänen levottomuutensa johtui vain hänen omasta
turvallisuudestaan, sillä hän ei sanallakaan maininnut, että olisi
tullut pahoilleen, jos joku onnettomuus olisi minua kohdannut, mutta
en viitsinyt siitä huomauttaa, kerroin vain yksinkertaisesti, mitä
oli tapahtunut ja lausuen vakaumukseni, että tynnyrin sisältöä ei
voinut juoda.
-- Toitko mitään mukanasi? kysyi hän kiihkeästi.
-- Toin, tässä sitä on, sanoin ja ojensin hänelle kasarin.
Hän haistoi sitä, ja vei sen sitten huulilleen, ottaen siitä aika
kulauksen. Huokaisten tyytyväisyydestä, laski hän sen sitten takaisin
viereensä.
-- Se on mainiota, sanoi hän, parasta vanhaa rommia, mitä ikinä olen
maistanut. Kuinka suuren sanoitkaan tynnyrin olevan?
Koetin selittää sitä hänelle.
-- Sehän on sitten kokonainen aami, -- siitä riittää pitkäksi aikaa.
-- Mutta ettehän tahtone sanoa, että todellakin pidätte tuosta
roskasta?
-- Pidänkö? Se on miesten juomaa, mutta pikkupojille voi se tuottaa
kuoleman, Se tappaisi sinut. Älä rupea siitä pitämään. Lupaa minulle,
ettet koskaan juo sitä tippaakaan. Et saa sitä tehdä, sillä silloin
voi minulle käydä onnettomasti.
-- En luule teidän tarvitsevan pelätä, että rupeaisin sitä juomaan,
vastasin. Otin siitä yhden kulauksen, niinkuin kerroin ja olin
polttaa suuni. En juo sitä enää milloinkaan.
-- Se on oikein, vastasi Jackson, ja otti taasen ryypyn. Et ole vielä
tarpeeksi vanha siihen; myöhemmin, kun tulet niin vanhaksi kuin
minäkin, voit juoda sitä ja tuntea, miten se tekee sinulle hyvää.
-- Nyt menen sänkyyni, sillä on jo aika panna nukkumaan. Tuo kasari
tänne ja aseta se viereeni lattialle, mutta varo sitä läikyttämästä.
Jackson ryömi vuoteelleen, minun seuratessa häntä kasarineni, jonka
asetin hänen viereensä niinkuin hän oli pyytänyt. Palasin sitten
omalle makuupaikalleni, mutta en saanut unta, koska olin nukkunut
päivällä niin kauan.
Jackson'kin oli alussa vaiti, mutta minä kuulin hänen tuon tuostakin
ryyppäävän kasarista, joka luullakseni sisälsi noin puoli pulloa.
Vihdoin hän rupesi laulamaan muudatta merimieslaulua; tulin hyvin
kummiini, koska en ennen milloinkaan ollut kuullut hänen laulavan.
Se huvitti minua myöskin suuresti, sillä kuulinhan nyt ensi kerran
elämässäni laulua. Hänellä oli hyvä ääni ja lauloi hän melko
puhtaasti. Lopetettuaan, pyysin häntä jatkamaan.
-- Ahaa, vastasi hän iloisemmasti, kuin koskaan ennen. Pidätkö
lauluista, pikku vekkuli? Hyvä, voin kestitä sinua paljon
semmoisilla. Siitä on jo aikaa kun viimeksi lauloin, ja ihmisen
täytyy olla hyvin jöröluontoinen, jos ei joskus iloitse. Muistan
ajan, jolloin ei kukaan joukostamme osannut laulaa niinkuin minä,
ja nyt osaan taaskin, kun minulla on jotakin, joka voi ilahduttaa
mieltäni. -- Nyt saat kuulla toisen. Muistan kyllä vähitellen ne
kaikki, kunhan vain saan silloin tällöin pienen naukun, ja sehän on
varmaa, koska tiedät tavaran ja minä osaan lauluja.
Tulin ensiksi kummiini hänen tavattomasta iloisuudestaan, mutta kun
muistin, mitä hän oli kertonut kohtuuttomuudestaan, niin arvasin,
että hänen, voidakseen olla iloinen, täytyikin juoda paljon; en
voinut ruveta häntä siitä moittimaankaan. Kaikissa tapauksissa
huvittivat minua laulut kovasti. Hän laulaa loilotteli niitä
minulle yhden toisensa perään noin kolme tahi neljä tuntia, kunnes
ääni sortui ja hän, mumistuaan ja kiroiltuaan vähän aikaa, vaikeni
kokonaan ja hetken päästä kuului kovasti kuorsaavan. -- Makasin vielä
jonkun hetken valveillani, mutta nukahdin sitten vihdoin minäkin.
Herätessäni seuraavana aamuna, näin Jackson'in vielä raskaasti
nukkuvan. Odotin häntä aamiaiselle, mutta kun hän ei näyttänyt
heräävän, söin sen yksinäni. Menin sitten istumaan tavalliselle
paikalleni kalliolle, tarkastellen taivaanrantaa, jos jotakin
sattuisin näkemään. Kiikaria en voinut käyttää, sillä merivesi oli
sen pilannut, eikä Jackson'kaan ollut näyttänyt minulle, miten sen
voisin korjata. Tunnin kuluttua palasin takaisin majaan, ja kun
Jackson vielä nukkui, päätin herättää hänet. Puistelin häntä vähän
aikaa tuloksettomasti, ennenkuin hän avasi silmänsä ja sanoi:
-- Nytkö jo vahtiin?
-- Eikö mitä, vastasin, mutta olette nukkunut niin kauan, että minun
täytyi teidät herättää.
Hän vaikeni, kuin ei olisi tuntenut ääntäni ja sanoi sitten:
-- Mutta minähän en näe mitään, mistä se johtuu?
-- Tehän olette sokea, muistanettehan toki sen, Jackson, sanoin
kummissani.
-- Niin, niin, nyt muistan. Onko kasarissa mitään?
-- Ei niin tippaakaan, vastasin. Olette nähtävästi juonut kaikki.
-- Kyllä, niin tein. Tuo, kiltti poikaseni, minulle vähän vettä,
minua janottaa niin hirveästi.
Menin hakemaan vettä ja hän joi koko kasarin tyhjäksi, pyytäen lisää.
-- Ettekö tahdo mitään syödäksenne? kysyin.
-- Syödäkseni, en. En voi syödä mitään. Anna minulle juotavaa, sanoi
hän, ojentaen kätensä ottaakseen kasarin, jolloin huomasin käden
vapisevan. Sanoin sen hänelle.
-- Niin, sanoi hän, aina se on semmoista juopottelun jälkeen. Sain
aika humalan viime yönä, ensimmäisen moneen vuoteen. Mutta sitähän
on vielä paljon jäljellä. Käypäs Frank hakemassa minulle pari kolme
ryypyllistä, että pääsisin taasen elämään; sitten illalla saat tuoda
enemmän yöksi. Pidinkö eilen illalla hyvin pahaa elämää?
-- Lauloitte useita lauluja, jotka ilahduttivat minua, vastasin.
-- Se on hauskaa, että pidit niistä. Minua pidettiin aikomani
hyvänä laulajana, ja jos en olisi ollut niin "hauska toveri", kuten
sanotaan, niin ei minusta olisi tullutkaan juoppoa. Mene, poikaseni,
hakemaan kasarin pohjaan noin tuuman verran, se riittää minulle hyvin
tällä kertaa.
Menin aamille ja laskin kasariin sen määrän, jonka hän oli pyytänyt
ja toin sen hänelle. Hän joi sen ja näytti hetken kuluttua olevan
entisellään. Sitten pyysi hän syötävää ja alkoi kertoa minulle
hauskoja kaskuja, niinkuin hän sanoi, "menneiltä ajoilta", ja päivä
kului siten hyvin hupaisesti. -- Illalla sanoi hän:
-- No Frank, luultavasti tahdot kuulla taasen uusia lauluja. Meneppäs
ja nouda täysi kasarillinen, niin lauleskelen sinulle.
Suostuin hänen pyyntöönsä, sillä halusin saada taasen yhtä hauskaa
kuin eilen illallakin. Seurauksena oli, että alkuyö vietettiin samalla
tavalla kuin eilenkin. Jackson menetteli yhtä varovaisesti ja
ryömi vuoteelleen, ennenkuin alkoi juoda, mutta otettuaan muutamia
ryyppyjä, kysyi hän, minkälaisia lauluja haluaisin kuulla. Vastasin
luonnollisesti, että koska en milloinkaan ollut kuullut muitten kuin
hänen laulavan, en voinut sitä sanoa.
-- Mitä lauloin sinulle eilen illalla? Vastasin niin hyvin, kuin
osasin.
-- Vai niin, sanoi hän, ne olivat kaikki merimieslauluja. Mutta nyt
saat kuulla jotakin parempaa.
Ajateltuaan vähäsen, alkoi hän laulaa erästä hyvin kaunista ja
surullista laulua. Hän lauloi paljon paremmin kuin eilen illalla,
sillä hän oli nyt selvä. Ihastuin yhä enemmän ja pyynnöstäni
lauloi hän useita semmoisia. Vihdoin alkoi hän sitten sammaltaa ja
puhua roskaa, eikä ruvennut enää laulamaan, vaan vastasi minulle
äreästi, kun pyysin. Hän makasi hiljaa ja luulin hänen nukkuvan. --
Muistellessani kaikkia noita erilaisia päähänpistoja, joita rommi
näytti hänessä synnyttävän, kuulin hänen puhuvan ja mutisevan. --
Rupesin kuuntelemaan.
-- Sillä ei ole mitään merkitystä, miten olen ne saanut, sanoi hän.
Aivan yhtä kunniallisella tavalla, kuin jotkut muutkin, vanha Moses.
Tuossa ne ovat, onko teillä halua ostaa ne?
Sitten oli vähän aikaa hiljaista, jonka jälkeen hän jatkoi:
-- Ne ovat yhtä puhtaita timantteja kuin mitä milloinkaan on tuotu
kaivoksista. Sen tiedän ja älkää koettakokaan valehdella, vanha
juutalainen. Mistäkö olen ne saanut? Se ei kuulu teihin, kysymys on
vain siitä, tahdotteko ostaa ne minulta täydestä arvosta, vai ei. --
No, sitten lähden. -- En, en aio tulla takaisin, te vanha varas.
Hän kirosi kauheasti ja vaikeni sitten, mutta jatkoi vähän ajan
perästä:
-- Kuka voi koskaan todistaa, että ne olivat Henniker'in timantteja?
Säpsähdin kuullessani isäni nimen, ja jäin, nojaten käsiini,
hengähtämättä kuuntelemaan, mitä sitten seuraisi.
-- Ei, ei, jatkoi Jackson. Hän on kuollut ja kalojen ruokana.
Kuolleet ihmiset eivät juorua ja rouvakin on kuollut ja kapteeni on
kuollut -- niin, kaikki ovat kuolleet, kaikki, jonka jälkeen hän
huokasi raskaasti ja vaikeni.
Päivä alkoi sarastaa ja voin hänet juuri nähdä siinä vuoteellaan
makaamassa, mutta hän ei puhunut enää mitään vaan näytti nukkuvan.
Auringon noustessa nousin vuoteeltani katsomaan Jackson'ia.
Hän makasi selällään; hiki virtasi hänen otsaltaan ja kädet
olivat nyrkkiin puristettuina. Vaikka hän nukkui, näyttivät
suonenvedontapaiset nykähdykset hänen kasvoissaan, että hän kärsi ja
oli suuressa tuskassa. Silloin tällöin huokasi hän syvään, ja hänen
huulensa näyttivät liikkuvan, vaikka ei kuulunutkaan mitään ääntä. --
Huomasin, että kasarissa on jäljellä vielä noin kolmasosa.