Kului vuosi ja koko ajan työskentelin tällä tavalla.
Vihdoinkin tulivat linnut takaisin ja sittenkuin olimme koonneet
vuosivarastomme, vapauduin erikoistehtävästäni ja sain jakaa työt
muitten kanssa.
Alituisena miettimisen aiheenamme oli se, kuinka kauan
todennäköisesti tulisimme saarella viipymään. Joka päivä tähystelimme
huolissamme jotakin laivaa, mutta emme koskaan sellaista nähneet.
Vihdoin aloimme jokainen menettää kaiken toivomme ja kun niin kävi,
muuttuivat useimmat meistä synkiksi ja surullisiksi. Luulen, että
toisetkin nyt olisivat tehneet kapinan, niinkuin minä, jos heillä
olisi ollut siihen jotakin syytä. Vanhempasi koettivat rohkaista
meitä niin paljon kuin osasivat. He keksivät jos jonkinlaisia
huvituksia ja illoilla he kertoivat monta jännittävää tarinaa
poistaaksensa ikäväämme. Kaikki kunnioittivat äitiäsi, ja sen hän
hyvin ansaitsikin. Lähestyin häntä harvoin, koska hän näytti tuntevan
minua kohtaan suurta vastenmielisyyttä, luultavasti käytökseni
johdosta isääsi kohtaan, sillä nyt, kun olin taasen samassa asemassa
kuin muutkin olin hänelle niin röyhkeä kuin vain uskalsin, tekemättä
itseäni kumminkaan syypääksi rangaistukseen tottelemattomuudesta.
Vastustin joka ehdotusta, jonka hän teki, niin paljon kuin voin,
mutta isäsi pysyi aina tyynenä, eikä suuttunut niinkuin minä.
Ensimmäinen vähän merkitsevämpi tapaus oli kahden miehen
kadottaminen, nimittäin kirvesmiehen ja toisen laivamiehen, jotka
olivat isäsi luvalla, otettuaan mukaansa viikon evään, lähteneet
kiertämään saarta, tutkiakseen sen tarkoin. Ollessaan paluumatkalla
ja saavuttuaan eräälle korkealle vuoren harjanteelle, oli heitä
nähtävästi kovasti janottanut, ja kun he eivät olleet voineet löytää
vettä, olivat he koettaneet virkistää itseään joillakin marjoilla,
joita siellä kasvoi. Nuo marjat sattuivatkin olemaan myrkyllisiä,
sillä jo palatessaan olivat miehet hyvin kipeitä ja muutamain päivien
perästä kuolivat he molemmat.
Tämä tapaus pelästytti meitä kovasti ja toi vähän vaihtelua
yksitoikkoiseen elämäämme, vaikkakaan ei juuri mitään hauskaa
sellaista. Minä kumminkin melkein iloitsin tapauksesta, enemmän kuin
surin, sillä huomasin nyt näet olevani suuremman arvoinen kuin ennen.
Hautasimme ruumiit guanoon tuon ensimmäisen korkean kallion juurelle,
jonne sitten kaikki muutkin ovat haudatut. Kului sitten kolme
kuukautta, kun toinen laivamiehistä katosi. Löysimme etsiessämme
häntä hänen housunsa kallion juurelta. Hän oli nähtävästi mennyt
uimaan, sillä sinä päivänä, jolloin hän katosi, oli meri rasvatyyni.
Oliko hän nähnyt jotakin kelluvan merellä ja tahtonut hakea sen
maihin, tai oliko hän vain huvikseen uinut etemmäksi, hyvä uimari kun
oli, emme voineet koskaan saada selville, niinkuin emme sitäkään,
oliko hän saanut suonenvedon ja uponnut, vai olivatko hait hänet
tappaneet. Hän katosi jäljettömiin ja hänen todellinen kohtalonsa on
yhä vieläkin salaisuus. Lukumäärämme oli siten vähentynyt neljään
mieheen, isääsi, kapteeniin, perämieheen ja minuun.
Mutta olet kai väsynyt, lopetan nyt ja kerron sinulle lopun toisella
kertaa. --
Vaikka en ollutkaan väsynyt, en viitsinyt ruveta vastustelemaan,
koska Jackson näytti uupuneelta, ja niin panimme molemmat nukkumaan.
Lukiessani raamattua Jackson'ille olivat eri luvut minua monesti
kummastuttaneet, enkä voinut koskaan ymmärtää, mitä niillä
tarkoitettiin. Minkälaista määrää jotakin tarkoitettiin esim.
luvuilla kuusikymmentä -- seitsemänkymmentä y.m., en voinut käsittää
ja kysyin sitä Jackson'ilta.
-- Oh, hän vastasi, ne merkitsevät aika paljon ja olen sen sinulle
vähitellen selittävä, mutta meillä ei ole millä laskea, ja koska
olen sokea, täytyy minulla olla kädessäni jotakin, jolla voin sinua
opettaa.
Muistin silloin että uimarannassa oli kallioilla pieniä
herneenkokoisia simpukoita, jotka luultavasti sopisivat
tarkoitukseen. Kokosin niitä aikamoisen läjän ja pyysin Jackson'ia
käyttämään niitä opetusvälineenään. Hän teki niin ja laski tuhanteen,
jolloin hän sanoi sen olevan tarpeeksi. Useina päivinä opettelin minä
sitten laskemaan sataan, kunnes olin täysin varma, jolloin Jackson
rupesi opettamaan minulle vähän yhteen- ja vähennyslaskua, antamalla
minun lisätä tai poistaa simpukoita ja laskea summan tahi jäännöksen.
Vihdoinkin voin muistaa, mitä olin oppinut näillä käsitempuilla,
jos saan käyttää sitä sanaa, mutta etemmäksi en päässyt, vaikka
yhteenlaskusta opinkin jossakin määrin käsittämään kertolaskua ja
vähennyslaskusta hyvästi ymmärtämään jakolaskua.
Sain tästä uutta huvitusta pariksi kolmeksi viikoksi, ja kun vihdoin
luulin oppineeni kaiken, mitä hän sokeana voi minulle opettaa, heitin
simpukat menemään ja halusin tehdä jotakin muuta.
Silloin juolahti mieleeni, etten vielä milloinkaan ollut nähnyt majan
laudakolla olevaa kirjaa ja kun en tiennyt mitään syytä siihen, miksi
en saisi sitä katsella, puhuin Jackson'ille asiasta ja kysyin, enkö
saisi sitä lukea.
-- Tietysti, vastasi hän, mutta et ole sitä ennen pyytänytkään ja ja
minä olin sen kokonaan unhottanut.
-- Mutta kun ennen pyysin sitä, ette tahtonut mitenkään antaa. Mikä
syy teillä silloin oli kieltoonne?
-- Minulla ei ollut mitään muuta syytä kuin vihani ja luulo, että
kirjan katseleminen toisi sinulle huvia. Se kuului tuolle hukkuneelle
poikaraukalle ja hän oli jättänyt sen veneeseen, kun olimme
Valdiviassa ja unhottanut sen sinne. Sysimme sen sitten sattumalta,
kun nousimme maihin tälle saarelle. Ota se esille, luullakseni on se
sinua suuresti huvittava.
Otin kirjan ja aukaisin sen. Sen nimi oli muistaakseni: "Mavorin
luonnonkirja". Kaikissa tapauksissa oli se kuvilla ja selityksillä
varustettu oppikirja petoeläimistä ja linnuista. Lukijan on
mahdotonta käsittää kummastustani ja ihastustani. En ollut
milloinkaan ennen elämässäni nähnyt minkäänlaista maalausta tahi
piirustusta, enkä tiennyt, että semmoisia oli olemassakaan. Olin
oikein raivoissani ihastuksesta, kun kääntelin lehtiä, ja tuskin
maltoin katsella yhtä kuvaa hetkeäkään, ennenkuin siirryin toiseen.
Kaksi tahi kolme tuntia katselin kirjaa sillä tavalla, ennenkuin
aloin tyyntyä ja voin ruveta lukemaan. Mikä huvinlähde tästä
tulisikaan ja miten moneen kysymykseen toverini saisikaan vastata.
Hänen täytyi kertoa minulle kaikki, mitä hän tiesi niistä maista,
joista eläimet olivat kotoisin, ja kuvat selityksineen antoivat näin
paljon puheenainetta. Maalatut maisemat kehittivät uusia ajatuksia.
Kysyin Jakson'ilta palmusta, ja siitä tultiin uusiin kysymyksiin.
leijonasta yksinään riitti meille puhumista koko iltapäiväksi ja
alkoi olla jo pimeä, ennenkuin menin nukkumaan uusine aarteineni.
Olin lukenut leijonasta raamatusta ja muistelin nyt kaikkia niitä
paikkoja, ja ennenkuin nukuin ajattelin karhua, joka oli repinyt
profeetta Elisaa pilkkaavat lapset ja päätin, että huomenna kaikista
ensimmäiseksi lukisin karhusta.
Luulen, että tämä kirja antoi minulle tekemistä pariksi kuukaudeksi,
jona aikana raamattu ja rukouskirja tulivat melkein kokonaan
syrjäytetyiksi; luin sentään Jackson'ille palasen kummastakin joka
ilta ja aamu. Joskus ajattelin, että kirja valehtelee, mutta kun luin
linnuista, niin tunsin ne, jotka kävivät saarellamme, ja huomasin
niitten elämäntavat niin oikein kerrotuiksi, että epäilykseni
katosivat. Kuvista kiinnittivät mieltäni kaikista enimmän ne, joissa
oli aiheina kesyjä lintuja ja riikinkukkoja, sillä eräässä niistä
oli muudan talo ja ihmisiä, esittäen maalaiselämää Englannissa,
omassa isänmaassani; muutamassa näkyi komea herraskartano, jonka
portaitten edessä seisoi upea nelivaljakko. Mahdotonta on lukijan
saada käsitystä siitä ajatusten paljoudesta, jonka piirtäjän
heikot ponnistukset kohottaa maalauksensa vaikutusta, aivoissani
synnyttivät. Piirtäminen ihmetytti minua myöskin suuresti ja
Jackson sai monesti minulle sitä selittää. Tästä kirjasta tuli
aarteeni ja luettuani sen läpi kerta toisensa perästä, niin että
osasin sen melkein ulkoa, palasin vasta raamattuuni. Koko aikana en
ollut pyytänyt Jackson'ia jatkamaan kertomustaan, mutta nyt, kun
uteliaisuuteni oli tyydytetty, uudistin pyyntöni. Kuten ennenkin,
näytti hän nytkin vastahakoiselta, mutta kun en antanut perään,
täytyi hänen suostua ja hän rupesi jatkamaan:
-- Niin, meitä oli siis enää jäljellä vain neljä miestä ja äitisi.
Perämies oli hyvin sairaalloinen. Hän ikävöi kovin, mies parka,
nuorta vaimoaan, joka oli jäänyt Englantiin, ja mikä häntä näytti
enimmän pelottavan oli se, että vaimo menisi uusiin naimisiin,
ennenkuin hän pääsisi kotiin. Se päättyi maksatautiin, joka teki
hänestä lopun yhdeksässä kuukaudessa, ja niin oli taasen yksi
tovereistamme poissa. Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja antoi minulle
hianappinsa ja kellonsa annettavaksi hänen vaimolleen, jos joskus
sattuisin pelastumaan saarelta. Luulen, että vaimolla on hyvin pienet
mahdollisuudet niitä milloinkaan saada.
-- Missä ne ovat? kysyin, muistaen hänen kohottaneen laudanpalasta
makuusijansa pohjalla.
-- Minulla on ne kyllä tallessa, vastasi Jackson, ja jos näyttää
tarpeelliselta, näytän sinulle, missä ne ovat.
Tyydyin tähän vastaukseen ja annoin hänen jatkaa.
-- Hautasimme hänet guanoon toisten viereen, ja meitä oli siis
enää jäljellä ainoastaan kolme. Siihen aikaan synnyit sinä, eli
tarkemmin määriteltynä, noin kolmen kuukauden kuluttua perämiehen
kuolemasta. Olimme juuri lopettaneet lintujen kokoamisen, kun äitisi
sairastui. Hän suoriutui onnellisesti ja isäsi oli hyvin iloissaan
saadessaan pojan, sillä hän oli ollut naimisissa jo viisi vuotta.
Sinun on huomattava että toveriemme kuoleminen vei meidät jäljellä
olevat lähemmäksi toisiamme. Vanhempasi ja kapteeni kohtelivat minua
ystävällisemmin ja minäkin koetin puolestani osoittaa samaa, vaikka
en kokonaan voinut tukehduttaakaan vihaani isääsi kohtaan. Varmaa on
kumminkin, että luotimme enemmän toisiimme ja kaikki pitivät minua
vertaisenaan.
Vähän enemmän kuin vuoden kuluttua -- sinusta oli tullut jo vankka
poika -- sattui eräs ikävä tapaus... Jackson kätki kasvonsa käsiinsä
ja oli vaiti vähän aikaa.
-- Jatkakaa, Jackson, tiedän, että he kuolivat kaikki, mikä milläkin
tavalla.
-- Se on totta, vastasi hän tointuen. No, isäsi katosi. Hän oli
mennyt kallioille kalastamaan ja kun minun käskettiin mennä hakemaan
hänet kotiin päivälliselle, en voinut löytää häntä mistään.
Otaksuimme, että joku tavallista suurempi kala oli tarttunut koukkuun
ja vetänyt hänet syvyyteen, jossa haikalat olivat hänet tappaneet. Se
oli kauhea tapaus, sanoi Jackson, peittäen uudestaan kasvonsa.
-- Arvelen, että jokainen, tervejärkinen ihminen olisi mieluummin
antanut kalan viedä siiman, kuin seurannut sitä veteen. En luule tuon
olleen syynä hänen kuolemaansa.
-- Ehkä ei, vastasi Jackson; ehkä hän luiskahti, kuka sen tietää,
voimme ainoastaan arvailla. Koska siimakin oli poissa, ajattelimme
kaiken tapahtuneen kuten kerroin. Haimme kaikkialta, nimittäin
kapteeni ja minä, sillä äitisi jäi epätoivoissaan kotiin pitäen sinua
sylissään. Emme kumminkaan onnistuneet löytämään isäsi ruumista
ja tämä etsiminen koitui meille suureksi onnettomuudeksi, sillä
kapteeni kuoli pian sen johdosta. Sanotaan ettei "vahinko tule kello
kaulassa", ja nyt saimme todistuksen tähän sananlaskuun.
-- Kuinka hän kuoli? kysyin vakavasti, sillä aloin epäillä hänen
puhettaan. Jackson ei vastannut ennenkuin vähän ajan kuluttua,
jolloin hän sanoi:
-- Hän oli kanssani ylhäällä rotkossa keräämässä puita ja putosi
jyrkänteeltä. Hän vahingoittui niin pahasti, että hän kuoli puolen
tunnin kuluttua.
-- Mitä te silloin teitte?
-- Mitäkö tein? Mitäpä minä muuta voin tehdä kuin mennä kotiin ja
kertoa onnettomuudesta äidillesi, joka tuli aivan pois suunniltaan
sen kuullessaan; kapteeni oli hänen ystävänsä ja minua hän ei voinut
sietää.
Hyvä on, jatkakaa, sanoin.
-- Koetin kaikkeni, ollakseni äidillesi mieliksi, koska enää
ainoastaan hän, sinä ja minä olimme jäljellä saarella. Olit silloin
noin kahden vuoden vanha, mutta äitisi oli vihannut minua aina ja
näytti nyt vihaavan minua yhä enemmän. Hän ei toipunut koskaan isäsi
kuoleman jälkeen, sillä hän oli rakastanut häntä äärettömästi. Hän
kuihtui vain pois ja kuoli kuuden kuukauden kuluttua, jättäen sinut
ja minut yksiksemme tänne saarelle. -- Nyt tunnet kertomuksen ja minä
pyydän, ettet siitä minulta enää mitään kysele.