Lukija voinee tuskin saada käsitystä siitä vaikutuksesta, jonka
nämä keskustelut Jackson'in kanssa ensin tekivät minuun. Jos joku
vanki yhtäkkiä muutettaisiin pimeästä kopista kukkia ja hedelmiä
täynnä olevaan puutarhaan, jonka olemassa olosta hänellä ei ole
ollut aavistustakaan, niin ei hän olisi voinut enemmän ihastua ja
kummastua. Kaikki oli uutta ja kiihoittavaa ja samalla niin kokonaan
yläpuolella tajuntaani. Kieleni ja ajatukseni eivät riittäneet sen
tulkitsemiseen, vaikka sen osaksi ymmärsinkin. En nähnyt selvään,
mutta erotin ikäänkuin sumussa jotakin. Kielen ja käsitteitteni
jokapäiväinen kehittyminen rikastutti kumminkin ajatuksiani.
Kertomuksien sisällöstä sain paljon selville, ja kun vain vähitellen
sain opetusta, niin kiihdytti se vain päivä päivältä yhä enemmän
opinhaluani. Varmasti erehdyin kai paljossakin, jota luulin
ymmärtäväni, sillä taitoni olivat vielä ainoastaan tietopuoliset.
Voin kuvitella jonkun esineen saamieni selityksien perusteella ja
olin tyytyväinen, kun luulin sen ymmärtäväni, mutta joskus huomasin,
kun asia tuli uudelleen puheeksi, että ehkä olinkin erehtynyt, ja
minun täytyi muuttaa mielipidettäni. Siten työskentelin oikeassa
tietämättömyyden meressä, mutta kumminkin kiihoittavalla tarmolla.
Jos joku, joka on saanut kasvatuksensa ja nähnyt kaikkea jossakin
sivistyneessä maassa, lukee kertomuksen jostakin vieraasta kansasta
ja esineistä, jotka siihen asti ovat olleet hänelle tuntemattomia,
niin voi hän kuvauksen ja yleisten tietojensa avulla saada jotensakin
oikean käsityksen siitä, mitä tahdotaan sanoa. Siinä on hänellä
ollut apuna entiset kokemuksensa; hän on nähnyt ennenkin sellaisia
esineitä, joiden yhtäläisyydestä tahi eroavaisuudesta on huomautettu.
Minulla ei ollut tuota etua. En ollut nähnyt muuta kuin merta,
kallioita ja vesilintuja, ja seuranani oli ainoastaan yksi ihminen.
Se oli suurin vaikeuteni, josta en päässyt erilleni, ennenkuin
olin saanut vierailla sivistyneissä maissa ja tullut kosketuksiin
sivistyneitten ihmisten kanssa. Mutta vaikeus vain lisäsi intoani.
Luonnostaan oli minulla kekseliäs mieli, tavattoman hyvä muisti,
ja jokainen uusi tieto tuli aina verekseksi ihastuksen lähteeksi.
Minulla oli nyt todellakin jotakin, jonka vuoksi voin elää, jota
minulla ei ollut ennen ollut, ja luulen todellakin, että jos Jackson
näihin aikoihin jostakin syystä olisi tullut minusta erotetuksi,
olisin kai pian tullut hulluksi, koska se kaivo, josta ammensin
kaikki tietoni, olisi kuivunut.
Kului muutamia päiviä, joina elimme hyvin sovinnossa, ennenkuin
pyysin Jackson'ia jatkamaan kertomustaan. Koettiko hän pettää minua,
tahi hillitsikö hän itseään; saadakseen sopivassa tilaisuudessa
kostaa minulle, vai oliko hänen hyljätty ja avuton tilansa tehnyt
hänet lempeämmäksi, en tiedä, mutta hän näytti vähitellen rupeavan
pitämään minusta; olin kumminkin aina varuillani. Hänen haavoitettu
ranteensa oli nyt parantunut, mutta hänen kätensä oli aivan voimaton,
joten minun ei tarvinnut pelätä häntä niinkuin ennen. Pyynnöstäni,
että hän jatkaisi, kertoi Jackson seuraavaa:
-- Purjehdittuani toisella laivalla toisensa jälkeen ja tavallisesti
saatuani potkut matkan loputtua kohtuuttomuuteni tähden, otin
pestin erääseen Chileen menevään alukseen ja purjehdin lähes vuoden
sillä rannikolla. Olimme juuri aikeissa palata kotiin lastinemme,
mutta ensin oli meidän käytävä Valdiviassa, johon meillä oli vähän
viemistä. Ennen lähtöämme sieltä kuulimme kapteenilta, että saisimme
pari matkustajaa: erään herran rouvineen, jotka halusivat palata
Englantiin. Kajuutta tyhjennettiin ja kaikki tehtiin valmiiksi
heidän tuloaan varten. Illalla lähetettiin vene noutamaan tavaroita.
Seurasin venettä, koska otaksuin, että herra antaisi venemiehille
juomarahoja. En pettynytkään, sillä hän antoi meille neljä dollaria,
jotka heti tuhlasimme muutamassa ravintolassa, tullen enemmän tai
vähemmän juovuksiin. Oli sovittu, että veisimme tavarat ensin laivaan
ja palaisimme sitten noutamaan matkustajia, koska purjehtisimme
aikaisin seuraavana aamuna. Lähdimme viemään tavaroita, mutta
tullessamme laivaan olin niin juovuksissa, ettei kapteeni antanut
minun palata maihin, enkä tiennyt mitään ennenkuin minut herätettiin
seuraavan aamuna purjeita nostamaan. Olimme olleet matkalla noin
kaksi tahi kolme tuntia, ja poistuimme kiivaasti maista, kun uusi
matkustaja tuli kannelle. Olin selvittelemässä nuorien päitä
peräkannella, ja hänen mennessään sivutseni, katsahdin häneen ja
tunsin hänet heti; se oli isäsi. Vuosia oli kulunut ja nuorukaisesta
oli tullut mies, mutta hänen kasvoistaan ei voinut erehtyä. Tuossa
hän seisoi, selvästi vaikutusvaltaisena ja varakkaana miehenä --
mutta minä, mitä olinkaan. Juoppo merimies. Ainoa toivomukseni oli,
ettei hän tuntisi minua. Hän meni jälleen alas, mutta palasi vaimonsa
seurassa. Loin salaisen, uteliaan silmäyksen häneen ja näin heti,
että se oli Alice, jota olin kerran niin äärettömästi rakastanut ja
jonka olin kadottanut oman tyhmyyteni vuoksi. Olin tulla hulluksi.
Heidän seisoessaan kannella ja nauttiessaan raittiista merituulesta
tuli kapteeni ylös ja liittyi heihin. Olin niin hämmentynyt
huomiostani, etten oikein tiennyt, mitä minun piti tehdä ja otaksun,
että menettelin hyvin nurinkurisesti, koska kapteeni sanoi minulle.
-- Jackson, juopporatti, mitä sinä nyt oikein teetkään? Arvaan, ettet
ole vielä oikein selvinnyt.
Kun nimeäni mainittiin kääntyivät isäsi ja äitisi minuun päin, ja
kun kohotin päätäni vastatakseni kapteenille, katsoivat he minuun
totisina ja puhelivat sitten hiljaa keskenään, tehden sen jälkeen
kapteenille muutamia kysymyksiä. En voinut kuulla, mitä he sanoivat,
mutta olin varma, että he puhuivat minusta ja epäilivät, jolleivät
jo olleet minua tunteneetkin. Olin valmis vajoamaan kannelle, mutta
samalla tunsin mielessäni sanomatonta vihaa isääsi kohtaan ja siitä
en voinut sitten milloinkaan vapautua niinkauan kuin isäsi eli. --
Oli käynytkin niinkuin olin ajatellut, isäsi oli tuntenut minut ja
tuli seuraavana aamuna luokseni puhuttelemaan minua.
Jackson, sanoi hän, olen hyvin pahoillani nähdessäni sinun tuossa
asemassa. Sinun on täytynyt olla hyvin onnettoman joutuaksesi
tuommoisiin olosuhteisiin. Jos tahdot kertoa minulle tarinasi, niin
voinen Englantiin tultuamme sinua auttaa, joka todellakin tuottaisi
minulle suurta iloa.
En voi sanoa vastanneeni erittäin ystävällisesti.
-- Herra Henniker, sanoin, olette ollut onnellinen ja voitte
sentähden sääliä niitä, jotka eivät ole semmoisessa asemassa; mutta,
herrani, minun asemassani tuntuu, kuin säälinne olisi jonkunlaista
voitonriemua ja avun tarjouksenne suuri loukkaus. Olen tyytyväinen
nykyiseen asemaani, enkä tahdo sitä missään tapauksessa muuttaa
teidän väliin tulonne kautta. Ansaitsen toimeentuloni kunniallisella
tavalla, enkä kaipaa apuanne. Ajat voivat vielä muuttua, niinkuin
pitkä tiekin, jolla ei ole loppua. -- Toivotan teille hyvää
huomenta. Näillä sanoilla läksin hänen luotaan, mennen keulaan sydän
täynnä vihaa ja katkeruutta. Sen perästä ei hän milloinkaan enää
puhutellut minua, eikä välittänyt minusta, mutta koska kapteeni tuli
ankarammaksi minua kohtaan, luulin aivan aiheettomasti isääsi siihen
syypääksi.
Olimme juuri alkaneet purjehtia Kap Hornin ympäri, kun puhkesi
kaakkoinen myrsky, joka vei laivamme perikatoon. Useita päiviä
taistelimme sitä vastaan, mutta vihdoin rupesi laiva, joka oli
vanha, keikunnasta niin pahoin vuotamaan, että meidän täytyi
purjehtia myötätuuleen monta päivää, myrskyn ja merenkäynnin
pysyessä muuttumattomana. Vihdoinkin tulimme lähelle näitä saaria ja
meidän täytyi ohjata laitatuuleen, päästäksemme niitten sivu. Laiva
rupesi sentähden yhä enemmän ja enemmän vuotamaan, tullen vihdoin
vesilastiin, jolloin meidän eräänä yönä täytyi kiireesti poistua
siitä, voimatta ottaa mukaamme mitään. Kolme miestä jäi laivaankin,
koska he sattuivat olemaan kannen alla. Jumalan armosta saimme veneen
ohjatuksi kallioiden välistä tuolle rannalle, joka oli ainoa paikka,
missä voimme nousta maihin. -- Mutta luullakseni keskeytän nyt
taasen, sillä minulla on sinulle vielä paljon kertomista.
-- Tehkää niin, vastasin. -- Johtui mieleeni, että menen hakemaan
arkun ja siinä olleet tavarat tänne, niin voitte sanoa minulle, mitä
ne ovat.
Laskeuduin alas jyrkännettä ja palasin vaatteet ja palttina mukanani.
Niitä oli kahdeksat housut, yhdeksän paitaa, lukuunottamatta sitä,
jonka olin repinyt, sitoakseni Jackson'in käden, kaksi nuttua, neljä
valkoista purjevaatepuseroa, muutamia kenkäparia ja sukkia. Jackson
tunnusteli kädellään esinettä toisensa jälkeen, sanoen minulle, mitä
ne olivat ja mihin niitä käytetään.
-- Ettekö tahdo käyttää mitään niistä? kysyin.
-- Jos sallit, niin voinhan sen tehdä, vastasi hän. Anna minulle
pusero ja housut.
Annoin hänelle tavarat ja menin hakemaan loppuja, jotka olin jättänyt
kalliolle.
Tullessani takaisin syli täynnä tavaroita, näin hänen pukeneen
päällensä uudet vaatteet, vanhain ollessa siinä vieressä.
Tuntuu siltä kuin olisin taasen kristitty ihminen, sanoi hän.
-- Kristitty ihminen, toistin, mikä se semmoinen on?
-- Sanon sen sinulle vähitellen. Se on jotakin semmoista, jota en
ole ollut pitkiin, pitkiin aikoihin. Mutta mitä olet nyt tuonut
tullessasi?
-- Tässä, sanoin, mitä tämä on?
-- Se on pakka purjekangasta, josta voidaan tehdä nuttuja ja housuja.
-- Tämä taasen on vahaa.
Sitten selitti hän minulle kaikkien niiden esineiden tarkoituksen,
jotka olin tuonut majaan. Siinä oli purjeneuloja, koukkuja, siimoja,
muutamia arkkeja kirjoituspaperia ja pari kynää.
-- Nämä kaikki olisivat meille suureksi hyödyksi, sanoi hän hetken
perästä ja olisivat suuresti edistäneet mukavuuttamme, jos en olisi
sokea.
-- Siellä on vieläkin tavaraa, sanoin ja lähdin niitä hakemaan.
Ladoin loput tavarat arkkuun ja kannoin sen ylös. Se oli raskas
hilata kallioita ylös ja olinkin kovasti hengästynyt tullessani
perille ja laskiessani sen tuvan lattialle.
-- Siinä on kaikki, sanoin. No, mikä tämä on?
-- Se on kiikari, mutta ah, olenhan sokea. Näytän sinulle kumminkin
kaikissa tapauksissa, kuinka sitä käytetään.
-- Täällä on kaksi kirjaa sanoin.
-- Anna ne tänne, sanoi hän, että voin niitä koetella. Tämä on
raamattu, siitä olen melkein varma, se on sen muotoinen, ja tämä
toinen on luullakseni rukouskirja.
-- Mikä on raamattu ja mikä on rukouskirja?
-- Raamattu on Jumalan sana, ja rukouskirja opettaa, miten meidän on
Jumalaa rukoiltava.
-- Mutta, kuka on Jumala? Olen kyllä usein kuullut teidän sanovan: Oi
Jumala ja jumal'auta, mutta kuka hän on?
-- Sanon sen sinulle illalla, ennen maata menoamme, vastasi Jackson
vakavasti.
-- Hyvä, muistutan teitä siitä. -- Olen löytänyt arkusta pienen
laatikon, joka on täynnä kaikenlaisia pieniä esineitä, nauhoja ja
jänteitä.
-- Anna minun koetella sitä.
Panin yhden pinkan hänen käteensä.
-- Tässä on neuloja ja lankaa, joita käytetään vaatteita ommellessa;
niitä kyllä tulemme vast'edes tarvitsemaan.
Vihdoinkin oli koko arkun sisältö tutkittu ja selitetty. Lasipullot
minua ihmetyttivät, enkä voinut oikein ymmärtää, miten ne olisivat
valmistetut, mutta panin ne ja kasarit, sekä kaiken muunkin hyvin
varovaisesti takaisin arkkuun ja vedin sen pois tieltä majan nurkkaan.
Ennenkuin panimme nukkumaan sinä iltana, täytti Jackson lupauksensa
ja puhui minulle Jumalasta, josta aineesta sittemmin usein
keskustelimme. Jackson tuli siitä aina hyvin alakuloiseksi ja
levottomaksi.