Menen sitten rannalle katsomaan, voisinko löytää jotakin
hylkytavaraa, sillä meri oli tyyni, eikä pieksänyt enää kallioita.
Ensin en löytänyt muuta kuin laudankappaleita, mutta tultuani
lammikolle, näin pari myrskyn sinne tuomaa suurta esinettä. Toinen
näkyi olevan viiniastian kokoinen tynnyri, toinen taasen tavallinen
merimiesarkku. En tiennyt silloin miksi niitä kutsuttiin, ja toivon
lukijan muistavankin, että suurin osa kertomuksestani on pantukin
kokoon myöhempien kokemuksien perusteella. Tynnyri oli tarttunut
kiinni hiekkaan, enkä voinut sitä liikuttaa, mutta arkku sitävastoin
kellui irtonaisena. Vedin sen vaikeudetta kuiville ja koetin sitä
avata. Viipyi vähän aikaa, ennenkuin hoksasin, miten se kävi päinsä,
sillä en ollut milloinkaan elämässäni nähnyt lukkoa ja saranoita.
Lopulta sitten huomasinkin, miten minun siinä tuli menetellä, ja
käyttäen kiveä apunani sainkin kannen murretuksi auki. Löysin paljon
merimiesvaatteita, joille en silloin osannut panna arvoa, mutta oli
siellä muutakin, jonka hyödystä olin heti selvillä ja joka teki
minut hyvin iloiseksi. Siellä oli pari tina-astiaa, joissa voi
säilyttää vettä, kolme tyhjää viinipulloa, vasara, taltta, pora
ja muutakin hyödyllistä, kuten siimoja y.m. Mikä minua kumminkin
enimmän ilahdutti, oli kaksi veistä, joista toista, linkkuveistä,
voi kantaa nuoranpätkässä, kun taas toista, pitkää amerikalaista
tuppiniekkaa, oli kannettava vyössä. Noin neljä tahi viisi vuotta
sitten oli Jackson'illa vielä jäljellä muudan linkkuveitsipalanen,
tarkoitan semmoista, josta terä oli kulunut noin tuuman pituiseksi ja
jota hän ymmärrettävistä syistä piti hyvin suuressa arvossa, sillä
niin mitätön kuin se olikin, oli se oikea aarre meidän alkuperäisissä
oloissamme.
Veitsen, jonka hän kerran kalastaessaan oli pannut viereensä
kalliolle, oli siinä juostessaan vetäissyt mereen, tehden hänet
surulliseksi moneksi päiväksi. Olimme käyttäneet sitä lintuja
nylkiessämme, jossa se, niin huono kuin se olikin, oli hyvin tarpeen.
Sen kadottua oli lintujen nylkeminen hyvin vaikeata ja suuritöistä,
josta syystä osasinkin panna äsken löytämilleni veitsille täyden
arvon ja otinkin ne senvuoksi heti haltuuni. Muut tavarat ja
vaatteet ladoin kalliolle kuivamaan. En tietänyt vielä silloin
niitten käyttöä, enkä sen vuoksi voinut panna niille mitään arvoa.
Vasta myöhemmin, kun olin vienyt ne toverilleni, opin niitä oikein
arvostelemaan. Löysin arkusta muun muassa pari kirjaakin, mutta koska
herrani oli aina ankarasti kieltänyt minua koskemasta siihen kirjaan,
joka oli majassa, katselin minä niitä ensin jonkunmoisella kauhulla,
enkä tahtonut uskaltaa ottaa niitä käteenikään. Panin ne kumminkin
sitten kuivamaan kalliolle muun romun joukkoon.
Koetin veitsiä ja ne olivat hyvin teräviä. Linkkuveitsen kannattimen
nakkasin kaulaani, ja tuppipuukon, joka oli verraton ase, sidoin
siiman palasella vyölleni. Menin sitten majaan, koska yö oli tulossa.
Kuu oli korkealla taivaalla ja loisti kirkkaasti. Tullessani näin
Jackson'in vuoteellaan. Hän kuuli minun tulevan sisään ja kysyi
tyynesti tahtoisinko tuoda hänelle vähän vettä.
-- Enpä tiedä, vastasin. Haukuitte minua äsken ja sanoitte
pieksävänne minut, jos saisitte käsiinne. Minä näytän teille, että
olen herra nyt, sen kyllä pian tulette huomaamaan.
-- Ole vain, vastasi hän äkkiä, mutta se ei ole mikään syy kieltäytyä
antamasta minulle vettä. Kielsinkö minä sitä sinulta koskaan?
-- Teidän ei tarvinnut sitä minulle koskaan kantaa, vastasin,
siihen ette vain olisi vaivautuneet. Viitsisitteköhän auttaa minua
ollenkaan, jos tulisin sokeaksi. Kun ei teillä olisi minusta mitään
hyötyä, niin varmaan antaisitte minun kuolla janoon ja nälkään.
Annoitte minun elää ainoastaan sen vuoksi, että voin tehdä työtä
puolestanne ja palkaksi löitte minua. -- Nyt on minun vuoroni. -- Te
saatte olla poikana ja minä herrana.
Lukija huomatkoon, etten tiennyt poikakäsitteen merkitystä; pidin
sitä herran vastakohtana ja luulin sen merkitsevän samaa kuin orja.
-- Olkoon sitten, vastasi hän tyynesti. Tuskinpa tullen kauan sitä
tarvitsemaankaan.
Koska Jackson ei enempää suuttunut, niin rupesin häntä epäilemään.
Menin kyllä vuoteelleni, joka sijaitsi vastapäätä hänen vuodettaan
majan toisella seinällä, mutta en pannut nukkumaan, vaan valvoin,
mietiskellen äskeisiä tapahtumia. Aamupuolella yötä kuulin hänen
liikkuvan, ja kun makasin kääntyneenä sinnepäin, ei minun tarvinnut
siirtyä, vartioidakseni hänen liikkeitään. Hän ryömi hyvin hitaasti
vuoteeltaan minua kohti, kuunnellen ja polvillaan, edeten noin jalan
verran kymmenessä sekunnissa.
Tahdot saada minut käsiisi, ajattelin, mutta tule vaan, ja samalla
vedin amerikkalaisen puukkoni tupesta, ruveten odottelemaan hänen
tuloaan ja hymyillen sille yllätykselle, joka häntä odotti. Annoin
hänen tulla aivan viereeni. Hän tunnusteli vuoteeni laitaa ja ojensi
sitten kätensä tarttuakseen minuun. Tartuin vasemmalla kädelläni
hänen oikeaan ja viilsin veitselläni syvän haavan ranteeseen. Hän
huusi kummastuksesta ja tuskasta ja vetäytyi takaisin.
-- Hänellä on veitsi, puhkesi hän sanomaan kummastuneena, kannattaen
haavoittunutta kättään toisella.
-- Niin, kyllä hänellä on veitsi ja useampiakin, vastasin, ja te
näette, että hän ymmärtää käyttää niitä. Tahdotteko tulla tänne
toistamiseen, vaan uskotteko jo, että olen herra?
-- Jos sinä tunnet vähääkään armoa tahi sääliväisyyttä, niin tapa
minut heti, sanoi hän, istuen kuun valossa majan keskellä.
-- Armoa ja sääliväisyyttä, sanoin, mitä ne ovat? En ole milloinkaan
kuullut niistä puhuttavankaan.
-- Ah niin, vastasi hän, en ole milloinkaan osoittanut sellaista. Se
on ainoastaan oikeutta, kostoa monista suurista synneistäni. Herra,
anna minulle anteeksi! Ensin silmäni ja nyt oikea kätenikin kelvoton.
Mitähän seurannee ensi kerralla...?
-- Tietysti toinen kätenne, jos yritätte uudestaan, vastasin.
Jackson ei vastannut. Hän koetti ryömiä takaisin vuoteelleen, mutta
verenvuodon heikontamana vaipui, hän tajutonna majan lattialle.
Katselin häntä, ja varmana siitä, ettei hän enää tulisi uudistamaan
hyökkäystään, käänsin kylkeä ja vaivuin raskaaseen uneen. Kun
heräsin parin tunnin kuluttua, näin hänen vielä makaavan paikoillaan
lattialla. Menin lähemmäksi ja tarkastelin häntä. Nukkuiko hän, vai
oliko hän kuollut? Hän makasi suuressa verilätäkössä ja koetellessani
häntä, tunsin, että hän oli aivan lämmin. Haava ranteessa oli hirveän
näköinen ja ajattelin, että jos hän kuolisi, niin ei hän koskaan
voisi kertoa minulle kaikkea, mitä tahdoin tietää. Tiesin, miten hän
sitoi haavoja, estääkseen verenvuotoa ja sen vuoksi otin vuoteelta
kourallisen höyheniä ja panin ne haavaan. Sidoin sitten käden kiinni
siiman kappaleella, jonka irroitin puukkohoidostani, ja menin
hakemaan vettä. Kaatamalla sitä vähän hänen suuhunsa, sain hänet
virkoamaan ja hän aukaisi silmänsä.
-- Missä minä olen? kysyi hän raukeasti.
-- Missäkö olette? Majassapa tietenkin.
-- Anna minulle vielä vähän vettä.
Annoin hänelle vettä, sillä en tahtonut hänen kuolemaansa. Toivoin
hänen elävän ja olevan vallassani.
Juotuaan veden, ryömi hän omin voimin takaisin vuoteelleen. Jätin
hänet ja menin uimaan.
Lukija huudahtanee varmaan: Tuo poikahan oli hirveä tyranni, ei
ollenkaan toveriaan parempi. Aivan niin, sellainen olin. Mutta
lukija muistakoon, että se oli kasvatuksen seuraus. Niin kauan, kuin
muistan, oli minua kohdeltu julmasti, lyöty, tuupittu, häväisty ja
pidetty pahoin. En ollut koskaan kokenut mitään hyvyyttä. Täysin
rehellisesti olin kysynyt: armo ja sääliväisyys, mitä ne ovat? En
ollut milloinkaan kuullut niistä puhuttavankaan. Amerikkalainen
intiaanikin on ystävällinen, hän voi olla vieraanvarainen ja
jalomielinenkin, mutta kasvatettuna tuottamaan sekä muille että
itselleen kauheita tuskia, voi hän tehdä niitä mitä suurimmalla
hurjuudella ja itsekin kärsiä niitä välinpitämättömänä ja tyynenä.
Luonto on istuttanut häneen jalompiakin tunteita, mutta se ei muuta
hänen tapojaan. Varhaisemmasta lapsuudestaan on häntä opetettu
julmaksi, eikä hän voi tietää, että se on väärin. Minun kohtaloni
oli vielä huonompi. En ollut milloinkaan nähnyt luonnon hellimpiä
puolia käytännössä; sorto, vaino, viha ja kosto olivat ne ainoat
ominaisuudet, jotka tunsin. Oliko sitten kummallista jos vuorostani
kohtelin toisia samalla tavalla, kuin he olivat kohdelleet
minua? Jackson'illa ei ollut mitään lieventäviä asianhaaroja
puolustuksekseen, kun sitä vastoin minulla oli paljonkin, jotka
oikeuttivat kostoni. Hän ymmärsi sen paremmin, minä en. Tein niinkuin
muutkin siinä pienessä maailmassa, johon olin joutunut. En tiennyt
mitään laupeudesta, säälistä, hellyydestä ja ystävällisyydestä. En
tiennyt, että Jumala oli olemassa, tiesin vain, että voima on valtaa.
Uituani, tarkastin arkun sisällön uudelleen. Katselin kirjoja, niihin
kumminkaan koskematta.
-- Minun täytyy saada tietää, mitä ne sisältävät, ajattelin ja minä
saankin, kun...
Minun ikäiseni pojan tiedonjano tuntunee kai monestakin hyvin
kummalliselta, mutta kun ottaa huomioon sen, että me useinkin enimmän
halajamme sitä, jota emme voi saada ja kun Jackson alituisesti oli
kieltäytynyt minua opettamasta, niin ymmärrettäneen toivomukseni
saada tämä harras haluni, joka vaan kasvoi tultuani suuremmaksi,
tyydytetyksi.