Poistuin hänen luotaan ja aloin varovasti laskeutua alas jyrkännettä,
joka oli allamme, mutta ennenkuin olin päässyt viittätoista
askeltakaan, leimahti taasen salama, ja kuului kova huuto, joka
pysähdytti minut. En voinut sanoa, mistä huuto tuli, mutta kuulin
toverini huutavan minua tulemaan takaisin. Tottelin ja näin hänen
seisovan samalla paikalla, johon olin hänet jättänytkin.
-- Te huusitte minua, herra?
-- Kyllä sen tein. Ota minua kädestä ja taluta minut majaan.
Tottelin häntä, ihmetellen samalla, miksi hän tahtoi minua niin
tekemään. Vein hänet vuoteelleen, johon hän heittäytyi makaamaan.
-- Täytä ruoka-astia pian vedellä ja tuo se tänne.
Toin vettä ja hän hautoi sillä päätään ja kasvojaan. Hetken perästä
heittäytyi hän takaisin vuoteelleen ja huokasi syvään.
-- Jumalani, olen mennyttä miestä, sanoi hän lopuksi. Saan elää ja
kuolla tässä kirotussa loukossa.
-- Mitä on tapahtunut, herra? kysyin.
Hän ei vastannut, makasi vain huokaillen ja vähän väliä kiroten.
Hetkistä myöhemmin hän vaikeni kokonaan ja minä menin jälleen ulos.
Myrsky oli tauonnut ja tähtiä näkyi siellä täällä, mutta tuuli
oli vielä kova ja pilvet kiitivät nopeasti. Tähystelin laivaa,
mutta en voinut nähdä mitään. Päivä alkoi sarastaa ja istuuduin
odottamaan auringon nousua. Toverini oli nähtävästi nukkunut,
sillä hän makasi hiljaa ja liikkumatta. Olin vakuutettu siitä,
että oli tapahtunut joku onnettomuus, mutta en tiennyt, mikä, ja
koetin kauan aikaa arvailla, kohdistaen ajatukseni milloin häneen,
milloin laivaan. Vihdoinkin selkeni päivä, tuuli tyyntyi, vaikkakin
aallot vielä raivoisasti pieksivät kallioista rantaa. Laivasta ei
näkynyt jälkeäkään, ja läksin laskeutumaan polkua, joka oli liukas
ja vaarallinen sateen jälkeen, lähestyäkseni kallion reunaa niin
lähelle kuin laineet vain sallisivat. Menin eteenpäin, saaden joskus
ryöpyn niskaani, kunnes pääsin paikalle, josta olin viimeksi nähnyt
laivan. Aallot vyöryivät rannalle, heitellen ikäänkuin leikillä
laudan kappaleita, tynnyreitä ja riukuja sinne tänne. Muuan masto
taklinkeineen näyttäytyi joskus kallioiden juurella, aaltojen sitä
heitellessä ylös ja alas. Olisin mielelläni kurkistanut kallion
reunan yli, mutta en uskaltanut.
-- Kyllä laiva taitaa nyt olla palasina, arvelin. Mitenkähän se
mahtoi olla rakennettu?
Viivyin noin tunnin ajan kallioilla, palaten sitten majaan, jossa
toverini näkyi jo valvovan, huokaillen raskaasti.
-- Laiva on tipotiessään. Siellä ei ole muuta kuin uiskentelevia
laudankappaleita.
-- Tiedän sen, sanoi hän, mutta en nyt siitä enää välitä.
-- Luulin niin, koska laitoitte semmoisen savuavan valkean.
-- Se oli silloin, mutta nyt olen sokea, en saa enää milloinkaan
nähdä mitään laivaa tahi muutakaan. Jumala auttakoon minua! Minun
täytyy kuolla ja maatua tässä kirotussa saaressa.
-- Sokea, mitä on sokea? kysyin.
-- Salama on huikaissut silmäni, niin etten voi nähdä mitään. En voi
auttaa itseäni, en mennä mihinkään, suoraan sanoen, en voi tehdä
mitään, ja minä otaksun, että sinä jätät minut tänne kuolemaan kuin
koiran.
-- Ettekö voi nähdä minua?
-- Ei, kaikki on pimeää ja mustaa kuin yöllä, ja tulee aina
olemaankin niin kauan kuin elän, vastasi hän ja käänteleikse
vaikeroiden vuoteellaan. -- Minä toivoin minä elin siinä ja se oli
se, joka pysytti minut elämässä näinä monina vaikeina vuosina, mutta
nyt olen kadottanut toivoni ja minua ei sureta ollenkaan, vaikkapa jo
huomenna kuolisin.
Hän nousi samalla ylös, kääntäen kasvonsa minuun päin ja silloin
näin, että hän oli sokea.
-- Nouda minulle vähän enemmän vettä, kuuletkos, sanoi hän äkäisesti.
Kiiruhda, kuhnus!
Mutta nyt selveni minulle täydellisesti hänen avuton tilansa ja
voimattomuutensa. Niinkuin olen kertonut, tunsin häntä kohtaan
kaikkea muuta kuin ystävyyttä, ja nyt uudistunut kiivaus teki
tehtävänsä. Olin nyt, luullakseni, noin kahden- tahi kolmentoista
ikäinen, vankka ja vikkelä poika. Olin jo monta kertaa ennenkin
mielinyt tehdä kapinan ja koettaa voimiani hänen kanssaan.
Kiukustuneena hänen kovista sanoistaan, vastasin sentähden:
-- Mene itse hakemaan vettä.
-- Ah, huokasi hän, vaiettuaan muutamia sekunteja, tuohan minun
olisi pitänyt tietää. Mutta auta armias, jos vielä joskus saan sinut
käsiini; silloin saat muistaa tämän.
-- Minä en ollenkaan pelkää, jos joudunkin kynsiinne, sillä olen yhtä
väkevä kuin tekin. Olin nimittäin ajatellut sitä niin monena päivänä
ja aikonut sen todistaa.
-- Todellako? No tule tänne sitten ja koettakaamme.
-- Älkää luulko, vastasin, en ole niin tyhmä kuin näytte otaksuvan;
pidän aina kirvestä varalta kädessäni ja koettakaapas, onnistutteko
löytämään toista.
-- Toivon, että olisin nakannut sinut lapsena kallioilta mereen, sen
sijaan että olen ruokkinut ja kasvattanut sinua, sanoi hän katkerasti.
-- Miksi ette ole ollut ystävällinen minulle? Niinkauan kuin muistan,
olette aina ollut minulle paha; olette teettänyt minulla työtä
hyödyksenne, ettekä ole suonut minulle ystävällistä sanaakaan. Olen
tahtonut tietää kaikenlaista, mutta ette ole koskaan vastannut
kysymyksiini, vaan kutsunut minua aasiksi ja käskenyt pitää suuni
kiinni. Olette saanut minut vihaamaan itseänne ja olette usein
sanonut kuinka vihaatte minua. Tiedätte, että puhun totta.
-- Se on totta, liiankin totta, vastasi hän, puhuen kuin itsekseen.
Olen tehnyt kaiken, mitä hän sanoo, ja olen vihannut häntä. Mutta on
minulla ollut siihen syynikin. Tule tänne, poika.
-- En, sanoin, tulkaa te tänne. Te olette ollut herra ja minä olen
saanut olla poikana tarpeeksi kauan. Nyt olen minä herra ja te saatte
olla poikana, sen te kyllä tulette huomaamaan.
Sanottuani tämän läksin majasta ja jätin hänet. Hän huusi, etten
jättäisi häntä, mutta en ollut kuulevinanikaan, istahdin vain
majan edessä olevalle sileälle paadelle, kuunnellen laineiden
liplatusta ja mietiskellen miten häneen tästälähtien suhtautuisin.
En toivonut hänen kuolemaansa ja siksi en aikonutkaan häntä jättää
oman onnensa nojaan. Hän ei voinut ottaa vettä purosta, olematta
vaarassa suistua alas jyrkänteeltä. Tulin täydellisesti vakuutetuksi
hänen avuttomuudestaan, ja varmuudeksi ummistin vielä silmänikin
ja koetin, uskaltaisinko liikkua niin vaarallisella paikalla.
Totesin mielihyvällä, että se oli minulle mahdotonta. Hän oli siis
vallassani, eikä voinut tehdä mitään turvaamatta minuun kaikessa.
Olin sanonut, seurauksista välittämättä, että minusta tulisi herra
ja hänestä poika, mutta kuinka se tapahtuisi, en ollut vielä oikein
selvillä, sillä täytyihän minun auttaa häntä, ettei hän kuolisi.
Mutta äkkiä se sitten minulle selveni.
"Minusta tulee sittenkin herra", sanoin itsekseni, "sillä nyt täytyy
hänen vastata kaikkiin kysymyksiini, sanoa minulle kaikki, mitä hän
tietää, tai saa hän kuolla nälkään. Hän on vallassani. Nyt täytyy
hänen tehdä, mitä minä tahdon, ja koettakoonpas kieltäytyä." Kun olin
saanut suunnitelmani valmiiksi, palasin majaan ja sanoin hänelle:
-- Kuulkaa, mitä sanon. Tahdon olla teille ystävällinen, enkä anna
teidän nähdä nälkää, jos teette, mitä tahdon.
-- Ja mitä se olisi? kysyi hän.
-- Olisin usein kysellyt teiltä kaikenlaista, jota en tiedä,
mutta olette kieltäytynyt vastaamasta. Sen sijaan, että olisitte
täyttänyt pyyntöni, olette lyönyt minua, tahi nakellut minua kivillä,
nimitellyt minua ja uhannut. Nyt saatte valita: Joko vastaatte joka
kysymykseen, jonka teille teen, tahi vastaisessa tapauksessa saatte
tulla toimeen omin neuvoin, miten osaatte. Jos suostutte pyyntööni,
niin koetan tehdä kaikkeni auttaakseni teitä, mutta jos ette tahdo,
niin syyttäkää itseänne seurauksista. Muistakaa, että olen herra nyt
ja valitkaa.
-- Hyvä, vastasi hän hiljaa, se on kosto ja minun täytyy suostua
siihen. Tahdon tehdä, mitä pyydät.
-- No sepä hyvä, sanoin ja nyt aluksi sanokaa: Mikä on nimenne ja
miksi minua kutsutaan? Minun täytyy kutsua teitä joksikin ja herraksi
en enää tahdo sanoa, sillä nyt olen itse herra. Mikä on nimenne?
Hän huokasi ja vastasi sitten, purren hampaitansa:
-- Edvard Jackson.
-- Edvard Jackson! No hyvä, ja minun nimeni?
-- Ei, minä en voi sietää sitä nimeä, en voi sanoa sitä, vastasi hän
kärttyisästi.
-- Olkoon sitten, sanoin. Minä jätän teidät.
-- Etkö tahdo antaa minulle vähän vettä, hautoakseni silmiäni, kun
niitä niin kovasti polttaa?
-- En, en missään tapauksessa, enkä myös muutakaan, jollette sano
minulle nimeäni.
-- Frank Henniker... kirottu olkoon hän.
-- Frank Henniker. Hyvä, nyt tuon minä teille vettä. Menin ulos,
täyttääkseni astian ja asetin sen sitten hänen viereensä.
-- Siinä on vettä, Jackson, ja jos tarvitsette jotakin, niin
huutakaa, sillä jään tänne ulos.
Nyt on minulla valta, ajattelin, ja nyt on minun vuoroni. Hän ei
vastaisi mielellään, mutta hänen täytyy, muussa tapauksessa saa hän
kuolla nälkään. Minkätähden hän mahtaneekaan vihata nimeäni niin?
Henniker! Mitähän Henniker oikein merkitseekään? Hänen täytyy sanoa
se minulle, niin, hänen täytyy kertoa minulle kaikki.
Minun täytyy tunnustaa, että mitään hellyyttä tahi sääliä en voinut
osoittaa hänelle. Minua oli kohdeltu niin huonosti, että luulin
ainoastaan vallan olevan oikeutta ja olin lujasti päättänyt käyttää
tätä oikeuttani viimeiseen asti. Nautin sanomattomasti siitä, että
tiesin nyt olevani herra ja että hän oli poika. Rakastin valtaa ja
olin ylpeä etevämmyydestäni. Punnitsin mielessäni jokapäiväistä
tehtävää, jonka hänelle antaisin, ennenkuin hän saisi juotavaa. Nyt
oli hänen puhuttava niin paljon kuin minä vain tahdoin. Minua oli
kohdeltu kuin orjaa ja minusta oli tullut hirmuvaltias. En tuntenut
sääliä enkä armoa. En ollut saanut kokea semmoista, enkä siis
tiennyt, mitä se oli.
Siinä sileällä kivellä istuessani juolahti mieleeni, että voisin
johtaa veden pois kuopasta, ettei hän voisi saada mitään, jos hän
koettaisi ryömiä sinne. Tein niin ja tyhjensin kuopan. Vettä ei
nyt voinut saada muuten kuin kiipeämällä kalliolle, ja hän ei niin
ollen voinut saada tippaakaan. Ruokaa hän kylläkin voi saada, koska
kaikki kuivatut lintumme olivat pinottuina majan perällä ja koska en
voinut niitä juuri siirtää muuallekaan, mutta mitä teki ruoalla ilman
juomaa? Tuumailin juuri mielessäni, mitä häneltä ensin kysyisinkään,
ja olin päättänyt hankkia itselleni täydelliset tiedot siitä, miten
laiva oli joutunut haaksirikkoon, kutka isäni ja äitini olivat, miksi
nimeni oli Henniker, kun havahduin Jackson'in huudosta: Poika, poika!
Vai niin, vai poika, ajattelin, mikä poika minä enää olen, enkä
vastannut. Hän huusi uudestaan ja karjasi lopuksi "Henniker", mutta
minua suututti vielä se, että hän oli kutsunut minua pojaksi,
enkä sen vuoksi vastannut. Vihdoin huusi hän koko nimeni ja
vaikeni sitten. Huomasin hänen hetkistä myöhemmin ryömineen pois
vuoteeltaan ja koettavan käsin ja jaloin, majan seinää pitkin
päästä vesikuopalle. Minua nauratti, kun tiesin hänen pettymyksensä
sinne kerran päästyään. Vihdoinkin oli hän perillä ja ojensi
kätensä tunnusteluksensa ensin kuopan reunoja ja sitten syvemmälle
saadaksensa vettä. Huomatessaan silloin kuopan tyhjäksi kirosi hän
sydämensä pohjasta, ja sekös vasta saattoi minua naurattaa. Hän
tunnusteli sitten edelleen alempaa ja huomatessaan kuopan kuivaksi,
ei hän uskaltanut mennä etemmäksi, vaan löi vihoissaan nyrkkinsä
kallioon.
-- Oi, jos saisin hänet käsiini yhdeksikään hetkeksi, niin en
välittäisi, vaikka seuraavana kuolisin.
-- En sitä epäilekään, vastasin ylhäältä, mutta ette ole vielä saanut
minua käsiinne, ettekä tule saamaankaan. Menkää heti vuoteellenne,
kiiruhtakaa, huusin ja heitin häntä kivellä. Ryömikää takaisin, niin
pian, kuin voitte, tyhmeliini, muuten saatte toisen suoraan päähänne.
Rupean kesyttämään teitä, kuten tekin sanoitte tekevänne minulle.
Hän ei vastannut mitään, ryömi vain vähän myöhemmin takaisin
vuoteelleen, paneutuen siihen makaamaan ja huokaisten syvään.