Lukija huomatkoon, että edelliset muistelmani arvosteltakoon
asemani ja tietojeni perusteella, sillä olinhan silloin vain noin
seitsemän- tahi kahdeksanvuotias. Herrani, joksi häntä sanoin,
oli pienikasvuinen, tanakka, noin viisikymmenvuotias. -- Sain
hänen ikänsä selville muistelemalla ja vertailemalla. Hänen
paksu, kiharainen tumma tukkansa oli vielä säilyttänyt värinsä ja
partansa oli pitkä ja hyvin tuuhea. Muutenkin oli hänen ruumiinsa
melkein yltäyleensä karvainen. Voin vakuuttaa, että hän olisi
ollut hyvin voimakas, jos hänellä vain olisi ollut tilaisuutta
harjoittelemiseen, mutta lukuunottamatta aikaa, jolloin kokosimme
lintuja ja joskus kiipesimme rotkoihin hakemaan puita, poistui hän
harvoin majasta, jollei käydäkseen uimassa. Rannalla oli nimittäin
noin seitsemän neliömetrin suuruinen, matalan kalliokielekkeen
erottama suolavesilammikko, johon aallot vyöryivät ainoastaan veden
ollessa korkealla ja tuulen puhaltaessa siltä puolelta. Melkein joka
aamu kävimme uimassa lammikossa, johon eivät lukuisat haikalatkaan
päässeet. Niin kauan kuin muistan osasin uida kuin kala, mutta en
voi sanoa, oliko minua milloinkaan kukaan opettanut, vai olinko
oppinut taidon itsekseni. Niin kului elämäni; velvollisuuteni
olivat vähäiset, ei ollut paljon mitään tekemistä, koska välineitä
puuttui. Kuulin harvoin ihmisääniä, tulin yhtä hiljaiseksi kuin
seuralaisenikin. Huvituksenikin olivat yhtä rajoitettuja. Katselin
meren syvyyteen, makaillen kallion harjanteella, joka suurimmaksi
osaksi ympäröi saarta, tarkastellen kalaparvien temmellystä, ihaillen
öistä tähtitaivasta, söin ja nukuin. Niin vietin aikaani, iloitta
ja suruitta. Mitä ajattelin, voin tuskin sanoa, koska tietoni ja
käsitykseni kaikesta olivat liian rajoitettuja synnyttääkseen
ajatuksia. Olin tuskin eläintä parempi, joka syötyään itsensä
kylläiseksi paneutuu makaamaan laitumella. Kuitenkin oli seuralaiseni
unissapuhuminen hyvin mielenkiintoista ja odotin aina kärsimättömästi
hetkeä, jolloin yön tullessa paneutuisimme nukkumaan. Voin valvoa
tuntikausia, kuunnellen hänen huudahduksiaan ja lause-katkelmiaan,
turhaan koettaen selittää hänen puhettaan, sillä ymmärsin siitä hyvin
vähän. Hän puhui jostakin naisesta, oli olevinaan aina muiden miesten
seurassa ja mumisi jostakin, jonka hän oli kätkenyt. Muutamana yönä,
kuun kirkkaasti loistaessa, nousi hän istumaan vuoteellaan, joka,
kuten ennen olen kertonut, oli tuvan lattialla, siirsi syrjään
höyhenet, joilla hän makasi ja kaivoi maasta erään lankunkappaleen.
Hetkisen perästä laittoi hän taasen kaikki entiselleen ja rupesi
uudestaan makaamaan, ja luullakseni tekikin hän kaiken tuon unissaan.
-- Vihdoinkin siis sain jotakin ajattelemista. Olin kuullut hänen
kertovan unissaan, että hän oli kätkenyt jotakin, ja tuossa siis oli
kätköpaikka. Mutta mitä siinä oli?
Minun täytyy kai nyt tässä tunnustaa, etten välittänyt tuosta
miehestä vähääkään, luulenpa melkein, että vihasin häntä, sillä
en muistanut, oliko hän milloinkaan suonut minulle ystävällistä
sanaakaan. Hän kohteli minua ankarasti ja tunteettomasti, suoraan
sanoen vihamielisesti, ja salli minun elää ainoastaan sen vuoksi,
että voin olla hänelle joksikin hyödyksi. Ja olisiko sekin ehkä ollut
syynä, että hän tahtoi ainakin jonkun elävän olennon seurakseen. --
Kumpikaan siis meistä ei pitänyt juuri toisestaan.
En tiedä, kuinka vanha olin, kun äitini kuoli, mutta muistan
hämärästi jonkun, joka minua helli ja hyväili ja varsinkin
unissani näin usein seuralaistani paljon somemman olennon, naisen,
kumartuneena ylitseni, tahi taluttavan minua. Kuinka koetinkaan
jatkaa näitä uniani, sulkemalla uudestaan silmäni, sittenkuin olin
herännyt! En voinut aavistaa, että ne olivat lapsuuteni aikuisia
hämäriä muistoja; en voinut tietää, että kasvot, jotka näyttäytyivät
minulle, olivat äitini, mutta kuinka rakastinkaan noita uniani, sillä
kohdeltiinhan minua niissä ystävällisesti!
Mutta muutos tuli kumminkin Jumalan sallimuksesta. Muutamana päivänä,
juuri kun olimme saaneet vuotuisen lintuvarastomme säilyyn, olin
ulkona kentällä järjestämässä linnunnahkoja vaatteikseni, jotka,
sivumennen sanoen, ommeltiin kuin säkki, reiät päätä ja käsiä varten
-- silloin, kun sattumalta katsahdin merelle, näin äkkiä suuren,
valkoisen esineen.
-- Katso herra, sanoin, viitaten sinne.
-- Laiva, laiva! huudahti seuralaiseni.
-- Niinkö, ajattelin, tuommoinen on siis laiva. Muistin hänen
sanoneen, että he tulivat tänne laivalla. Seurasin sitä katseillani
ja näin sen pysähtyvän.
-- Onko se elävä? kysyin.
-- Olet houkkio, sanoi mies. Tule tänne avukseni pinoamaan nämä
halot, että voimme antaa merkin. Mene hakemaan vähän vettä,
kastellakseni niitä, että tulisi paljon savua. Jumalalle kiitos, että
vihdoinkin saan lähteä tästä kirotusta paikasta.
Ymmärsin tuskin häntä, mutta menin hakemaan vettä ja toin sitä
ruoka-astialla.
-- Tarvitsen vielä enemmän halkoja, sanoi hän. Se purjehtii tänne
päin ja tulee lähemmäksi.
-- Silloin se elää, sanoin.
-- Pois, hullu, sanoi hän, tuupaten minua päähän. -- Mene hakemaan
enemmän vettä ja valele sillä halkoja.
Sitten meni hän majaan, sytyttääkseen tulen ja sen hän teki
muutamalla teräskappaleella, piillä ja kuivilla sammalilla. Hänen
puuhatessaan siinä katselin minä laivaa. Ihmettelin, mikä se
oikeastaan oli. Se liikkui vedessä, kääntyen sinne ja tänne. Sen
täytyi olla elävä, ajattelin, lieköhän sitten kala vai lintu.
Siinä sitä välitiessäni alkoi aurinko laskeutua ja tunnin kuluttua
tulisi jo pimeä. Tuuli oli heikko ja pyörivä, josta syystä laivan
täytyi aina vähän väliä muuttaa suuntaansa. Toverini tuli ulos,
kädessään savuava sammaltukko, jonka hän pisti halkojen väliin ja
puhalsi täyteen liekkiin. Halot syttyivät melkein heti ja savu nousi
korkealle ilmaan.
-- Ne näkevät sen kyllä, sanoi hän.
-- Kuinka niin, onko sillä silmät? Kai se sitten on elävä? Tunteeko
se tuulta? kysyin, kun en saanut vastausta ensimmäiseen kysymykseeni.
Äkkiä nousi taivaanrannalle muutamia pieniä pilviä ja minä viittasin
niihin, sillä tiesin kokemuksesta ja alituisesta ilmastosuhteitten
tarkkaamisesta, että ne olivat lyhyen, mutta hirveän ankaran
hirmumyrskyn enteitä, jollaiset raivosivat täällä tähän aikaan
vuodesta parikin kertaa.
-- Niin, kirottua, vastasi toverini, purren hampaitansa; myrsky on
karkoittava laivan. -- Se on tavallinen onneni.
Sillä välin nousi savu korkeammalle ja laiva lähestyi lähestymistään
noin kahden penikulman päähän saaresta, jolloin tuuli kokonaan
tyyntyi. Toverini valoi nuotioon enemmän vettä lisätäkseen savua ja
kun laivassa samalla käärittiin alipurjeita, näin siellä väkeä, joka
pani minut yhä enemmän ihmettelemään, mikä otus laiva oikeastaan
olikaan. -- Samalla huusi toverini.
-- Ne näkevät meidät, ne näkevät meidät, nyt voimme toivoa! Minä
olen, jumal'auta, ollut täällä tarpeeksi kauan. Eläköön vanha
Englanti! Ja hän alkoi hyppiä ja tanssia kuin hullu. Vihdoin sanoi
hän:
-- Tähystä ja pidä vaaria, lähettävätkö ne tänne veneen; menen sillä
aikaa käymään tuvassa.
-- Mikä on vene? kysyin.
-- Vaiti, pöllö! Sano, näkyykö jotakin.
-- Kyllä näenkin jotakin, vastasin. Näen myrskyn, joka pieksää vettä
ja on pian täällä. Katsokaa, miten pilvet taajenevat! Saamme yhtä
paljon myrskyä ja sadetta, kuin viimeksikin lintujen tullessa.
-- Kirottua, vastasi hän; toivoisin kumminkin, että ne joka
tapauksessa laskisivat veneen vesille. Sanottuaan tämän meni hän
majaan, jossa näin hänen hommaavan makuusijansa luona.
Silmäilin vielä merelle. Näin veden pinnasta, että myrsky lähestyi
kauhealla voimalla. Ensin näkyi synkän musta juova taivaanrannalla,
mutta se muuttui sitä myöten valkoisemmaksi kuta lähemmäksi laivaa
se tuli. Meri pysyi vielä rauhallisena. Pilvet olivat noin kymmenen
astetta taivaanrannasta -- mustia ja synkkiä. Tähän aikaan vuodesta
saimme tavallisesti kestää näitä hirmumyrskyjä, tornadoja, niinkuin
niitä nimitettiin. Joskus pääsimme yhdellä, mutta useimmin niitä
seurasi monta peräkkäin, ja ainoastaan näiden myrskyjen aikana saimme
vähän sadetta. Laivasta -- puhun nyt myöhemmin saatujen tietojeni
perusteella -- ei näytty huomaavan vaaraa, purjeet olivat vielä
korjaamatta ja pieksivät mastoja. Vihdoin huomasin pienen esineen
laivan vieressä ja otaksuin sen olevan veneen, jota toverini odotti.
Se näytti laivan poikaselta vanhan rinnalla, mutta en puhunut
sanaakaan, sillä odotin jännityksellä, minkä vaikutuksen kiihtyvä
tuuli tekisi laivalle. Olin nimittäin toverini puheista huomannut,
että jotakin tulisi tapahtumaan. Hetken perästä huomasinkin, että
valkeat purjeet katosivat, ihmisten häärätessä hikipäissään ja että
vene kääntyi takaisin laivan sivuun. Oli sattunut, että he eivät
olleet ajoissa huomanneet hirmumyrskyä, sillä hetkeä myöhemmin näin
laivan kallistuvan sen voimasta ja sitten sakeni ilma niin, etten
enää voinut nähdä mitään.
Tuleeko vene, poika? huusi toverini.
-- En voi nähdä sitä, vastasin, kaikki peittyi sumuun.
Saatuani tämän juuri sanotuksi, saapui myrskykin, paiskaten minut
kumoon ja heittäen minut aina tuvan ovelle asti. Se toi tullessaan
sateen, joka oli melkein hukuttaa meidät; taivas peittyi paksuihin
pilviin, salamat leimahtelivat kaikkiin suuntiin ukkosen hirmuisesti
jyrähdellessä. Ryömin majaan, minne sadekin tunkeutui, juosten sitten
pois pienenä purona.
Toverini istui vieressäni hiljaa ja synkkänä. Myrsky raivosi kaksi
tuntia keskeytymättä, aurinko oli mennyt mailleen ja oli aivan pimeä.
Oli mahdotonta ponnistella myrskyä vastaan rankkasateenkin vuoksi,
joka muistutti vedenpaisumusta. Emme puhuneet mitään, ummistimme vain
silmämme salamoilta, pitäen sormia korvissamme kauhean ukkosenjyrinän
vuoksi. Toverini vaikeroi tämän tästä, pelostako, en tiedä. Itse
en pelännyt ollenkaan, sillä en tuntenut vaaraa, enkä tiennyt
Jumalaakaan olevan olemassa meitä tuomitakseen.
Vähitellen lakkasi myrsky raivoamasta, sade ryöpsähteli enää vain
silloin tällöin ja voimme jo kuulla aaltojenkin pauhun, kun ne
pieksivät kallioita. Taivas selkeni vähäisen ja voimme hämärästi
erottaa hyökylaineitten valkoiset harjat. Ryömin majasta ja koetin
etsiä katseillani laivaa. Salaman leimahtaessa sain sen hetkeksi
näkyviini noin neljännespenikulman päässä rannasta. Se oli menettänyt
mastonsa ja keikkui hirveissä hyökyaalloissa, jotka nakkelivat sitä
kallioita kohti.
-- Tuossa se on! huudahdin ja samalla jäin taasen pimeään.
-- Se on mennyttä kalua, mutisi toverini, joka seisoi vieressäni,
vaikka en ollut huomannut hänen tuloaan. -- Meillä ei ole enää mitään
toivoa; kirottua!
Hän kiroili sitten kauheasti vähän aikaa -- sain sen myöhemmin
selville, sillä silloin en tiennyt, mitä kiroileminen ja
sadatteleminen oli.
-- Tuossa se on taasen, sanoin, kun salaman valossa äkkäsin laivan.
-- Ja siinä se ei kauvan pysy. Viidessä minuutissa on se palasina ja
joka sorkka hukkuu.
-- Mikä on sorkka? kysyin. Toverini ei vastannut.
-- Menen alas kallioille katsomaan, mitä tapahtuu.
-- Mene, sanoi hän, tekemään heille seuraa.