Olen aikeissa kirjoittaa hyvin kummallisen kertomuksen, jollaisena
sen lukijakin varmaan pitää, luettuansa kirjan loppuun. Meillähän on
useita kertomuksia ihmisistä, jotka ovat joutuneet autioille saarille
ja saaneet tulla toimeen omin neuvoinsa -- eikä luullakseni moniakaan
kertomuksia lueta niin suurella mielenkiinnolla. Luulen kumminkin
olevani ensimmäinen sellainen poika, joka on jäänyt yksikseen
asumattomalle saarelle. -- Niin kumminkin kävi ja nyt aloitan
kertomukseni.
Muistan varhaisimmasta lapsuudestani sen, että asuin erään miehen
kanssa muutamalla saarella ja että usein kävelimme meren rannalla. Se
oli kallioista ja vaikeasti kiivettävää, mutta miehellä oli tapana
riuhtaisemalla tai nostamalla auttaa minua vaarallisissa paikoissa.
Hän oli hyvin tyly minulle, joka ehkä näyttää kummalliselta, koska
olin hänen ainoa seuralaisensa, mutta hän oli hyvin kärtyisä ja
synkkämielinen. Hän voi istua tuntikausia kyyristyneenä tupamme
nurkkaan, puhumatta sanaakaan, tahi istui hän päiväkaudet katsellen
merta, ikäänkuin jotakin vakoillen, mutta mitä, en kyennyt
milloinkaan saamaan selville, sillä jos kysyin, ei hän vastannut ja
jos satuin olemaan hänen lähellänsä, niin sain olla varma siitä, että
hän pukkaisi tahi lyödä läimäytti minua. Oletan, että olin siihen
aikaan, jolloin aloin selvästi kaikki muistaa, noin viisivuotias,
mutta ehken olin nuorempikin. Voin tässä mielelläni kertoa, mitä eri
aikoina sain häneltä tietää jäämisestämme tälle autiolle paikalle.
Vaikeata se oli, sillä totta, puhuen voi hän nakata minua kivellä,
semminkin, jos uudistin kysymyksiä, joihin hän oli kieltäytynyt
vastaamasta. Ainoastaan kerran, kun hän makasi sairaana, sain tietää
jotakin, kieltäytymällä muussa tapauksessa häntä palvelemasta, tahi
antamasta hänelle ruokaa ja juomaa. Hän suuttui väliin kovasti,
ja uhkasi näyttää minulle, tultuansa terveeksi, mutta siitä en
välittänyt, koska aloin voimistua, kun hän sitä vastoin päivä
päivältä yhä vaan heikkeni ja koska en rakastanut häntä ollenkaan,
syystä ettei hän ollut koskaan semmoista minulle osoittanut, vaan
aina kohdellut minua pahasti.
Hän kertoi minulle, että noin kaksitoista vuotta sitten -- en
ymmärtänyt mitä hän tarkoitti vuodella, sillä en ollut milloinkaan
kuullut sitä sanaa ennen -- eräs englantilainen laiva -- tiesin yhtä
vähän mikä laiva on, -- tuhoutui kovassa myrskyssä lähellä saarta ja
että seitsemän miestä ja yksi nainen olivat pelastuneet, kun sitä
vastoin kaikki muut olivat hukkuneet. Laiva oli mennyt palasiksi ja
muuta he eivät olleet saaneet pelastetuksi, kuin laivan kappaleita,
joista he olivat rakentaneet tämän majan, missä nyt asuimme. Kaikki
olivat kuolleet, yksi toisensa perään ja sitä myöten haudattu. --
Mitä kuolleilla ja haudoilla tarkoitettiin, siitä ei minulla silloin
ollut aavistustakaan. -- Olin syntynyt saarella, ja kaikki muut,
paitsi äitini ja hän olivat kuolleet, ennenkuin olin kahden vuoden
vanhakaan. Muutamia kuukausia myöhemmin oli myös äitini kuollut.
Ymmärtääkseni kaiken tämän, täytyi minun tehdä hänelle useita
kysymyksiä, ja oikeastaan en ymmärtänytkään, ennenkuin vasta paljon
myöhemmin, vaikka silloin vähän aavistinkin, mitä hän tarkoitti. Jos
olisin joutunut yksikseni jonkun toisen henkilön kanssa, niin olisin
tietysti puhelemalla oppinut paljon, mutta hän ei ruvennut koskaan
keskustelemaan, vielä vähemmän selittämään jotakin. Hän kutsui minua
pojaksi ja minä häntä herraksi. Sanavarastoni oli hyvin pieni, hänen
itsepäisen vaikenemisensa vuoksi, sillä lukuunottamatta käskyjä
-- tehdä sitä tahi sitä, tahi hankkia hänelle semmoista, jota hän
tarvitsi -- ei hän puhunut koskaan. Hän mumisi itsekseen ja puhui
unissaan. Tapanani oli valvoa ja kuunnella, saadakseni tietoja,
mutta kumminkaan en ymmärtänyt sitä nuorempana, vaan vasta tultuani
vanhemmaksi. Useinkin huusi hän unissaan: "Tuomio, tuomio minulle
synneistäni, suurista synneistäni! Jumala minua armahtakoon!" Mitä
hän tarkoitti tuomiolla, synnillä ja Jumalalla, en silloin tietänyt,
vaikka usein mietiskelinkin, mitä hän tarkoitti usein mainitsemillaan
sanoilla.
Nyt alan kertoa saaresta ja elämäntavoistamme.
Saari oli hyvin pieni, tuskin kolmeakaan penikulmaa [tässä ja
vast'edes tarkoitetaan englanninpenikulmia] ympäriinsä. Se oli
vuorista ja mitään sileää rantaa tahi maihinnousupaikkaa ei ollut,
syvä meri vaan huuhteli sen kylkiä. Se kuului, niinkuin sittemmin
huomasin, niihin saariryhmiin, joista perulaiset laivat vuosittain
hakevat vesilintujen lantaa eli guanoa, mutta ollen niin pieni
ja kaukana muista, joilla guanoa oli enemmän kuin riittävästi,
oli se jäänyt huomioon ottamatta tähän asti, ja yksikään laiva ei
ollut siellä vielä käynyt. Ainoastaan hyvin kirkkaina päivinä voi
nähdä toisiin saariin ja silloinkin näyttivät ne enemmän pilviltä
tahi sumulta taivaanrannalla. Saaren rannat olivat sitäpaitsi
niin jyrkät, ettei ollut yhtään maihinnousupaikkaa ja valtameren
ikuinen hyöky olisi tehnyt laivojen lastauksen mahdottomaksi.
Semmoinen oli saari, jolla asuin tämän miehen kanssa. Majamme oli
rakennettu laivasta saaduista lankuista ja laudoista muutaman kallion
juurelle, noin kolmekymmentä metriä rannasta. Sen edessä oli noin
neljänsadan neliömetrin suuruinen kenttä ja kallioilta lirisi pieni
puronen, jonka vesi, kokoontuneena ensin pieneen kuoppaan ja sen
täytettyään, putosi sitten alempana oleville kallioille. Maja oli
suuri ja siihen olisi mahtunut asumaan useampiakin ihmisiä kuin siinä
koskaan oli ollut, mutta täyteen se silti tuli, koska meidän täytyi
siinä myöskin säilyttää monikuukautiset ruokavarastomme. Lattialla
sijaitsivat meidän höyhenillä täytetyt, pehmeät makuulavitsamme.
Mitään talouskaluja ei meillä ollut, jos ei oteta lukuun paria
kolmea, pitkästä käytöstä tylsynyttä kirvestä, muuatta tinapannua,
ruoka-astiaa ja muutamaa suurta vesiastiaa. Saaren huipulla oli pieni
metsä pensasmaisia kasveja, jotka vähän matkaa kiemurtelivat rannalle
menevissä rotkoissa. Vaikeimpia tehtäviäni oli kiipeillä noissa
rotkoissa puita hakemassa, mutta onneksi tarvittiin vain harvoin
tulta. Koko vuoden pysyi ilma lämpimänä ja harvoin satoi. Määrättynä
aikana vuodesta tulivat linnut saarelle pesimään ja niiden suosituin
olinpaikka oli levinneen guanon tasoittama kenttä, jonka syvä rotko
erotti majamme alueesta. Tällä paikalla, joka suuruudeltaan oli noin
kahdeksan hehtaaria, hautoivat vesilinnut muniaan, ollen niin kiinni
toinen toisessaan, että koko kenttä peittyi. Ne pysyivät saarella
munimisesta aina siihen asti, kunnes poikaset olivat valmiita
lentämään pois vanhempiensa mukana. Se aika, jolloin linnut olivat
saarella, oli ainoata hauskuutta, riehumista ja meteliä, mutta
sittenkuin ne olivat lähteneet, muuttui olo taasen hiljaiseksi ja
yksinäiseksi. Ikävöin aina niiden tuloa ja ihastuneena katselin
uroita, jotka kaikkialla sukelsivat kaloja etsimässä ja kiepahtivat
taasen ilmaan kovasti kirkuen, johon naaraat vastasivat.
Tämä olikin meidän ravinnon korjuu-aikamme. Harvoin tapoimme vanhoja
lintuja, koska ne olivat laihoja; mutta viimeisinä päivinä, vähää
ennen kuin pojat lähtivät pesistään, oli meillä tarpeeksi työtä.
Huolimatta vanhojen lintujen huudoista ja siipien lyönneistä
kasvoihimme ja niiden nokkain iskuista silmiimme, ottaessamme niiden
poikasia, saimme me satoja joka päivä ja teimme niin raskaita
kuormia, kuin vain ikinä voimme kantaa rotkoa myöten tupamme edessä
olevalle kentälle, missä meillä oli täysi työ nylkeä, paloitella ja
ripustaa ne auringon paisteeseen kuivamaan. Saaren ilma oli niin
puhdasta, ettei milloinkaan mistään pilaantunut, ja viimeisenä
neljänätoista päivänä lintujen oloajasta saarella olimme koonneet
tarpeeksi, elääksemme niiden takaisintuloon asti seuraavana vuotena.
-- Kun ne olivat täydellisesti kuivuneet, pinosimme ne tuvan
nurkkaan, vähitellen ruokana käytettäväksi.
Nämä linnut olivat saaren ainoana tuotteena, paitsi kaloja ja munia,
joita kokosimme heti lintujen tultua saarelle. Kaloja saatiin vaikka
kuinka paljon. Ei tarvinnut muuta kuin heittää siiman mereen ja
ennenkuin se oli ennättänyt vajota kahtakaan metriä, oli jotakin
koukussa. Meidän keinomme saada kaloja oli yhtä yksinkertainen
kuin niiden saaliinhimo oli suuri. Siimamme olivat valmistetut
fregattilinnun jalkojen jänteistä -- sain vasta myöhemmin tietää
linnun nimen -- ja koska jänteet olivat ainoastaan noin jalan
pituisia, tarvittiin niitä suuri määrä semmoiseen siimaan. Syötti
kiinnitettiin siiman päähän sidottuun vahvaan kalanruotoon.
Juoksusolmu ruodon toisessa päässä piti sitä yhdensuuntaisena siiman
kanssa, siksi kunnes kala oli syönyt syötin, jolloin siima pingottui,
solmu löysäsi, ruoto tarttui poikittain kalan kitaan ja kala voitiin
vetää maalle. Niin yksinkertainen kuin tämä keksintö olikin, täytti
se kuitenkin tehtävänsä kuin paraskin koukku, ja semmoista en ollut
vielä siihen aikaan koskaan nähnyt. Kalat olivat niin voimakkaita
ja suuria, että mies ei antanut minun koettaakaan pyytää yksinäni,
ne kun olisivat voineet kiskaista minut veteen, mutta tultuani
suuremmaksi kyllä.
Semmoinen oli ruokamme vuodesta toiseen. Vaihteluksi paistoimme
joskus kuivattuja lintuja ja kaloja tuhassa, sen sijaan, että
olisimme syöneet niitä semmoisenaan. Myöskin vaatetuksestamme,
semmoinen kuin se nyt olikaan, oli meidän kiittäminen höyhenjoukkoa.
Linnut nyljettiin höyhenineen ja nahat ommeltiin sitten yhteen
jänteillä, käyttäen kalanruotoa neulana. Vaatteet eivät kyllä olleet
lujat, mutta ilmanala oli niin lauhkeaa, ettei meillä ollut kylmä
minään vuodenaikana. Joka vuosi, kun linnut palasivat, tein itselleni
aina uuden puvun, sillä entinen oli kulunut melkein olemattomiin,
ryömiessäni rotkojen louhikoissa ja jyrkänteissä puita kokoamassa.
Semmoisessa elämässä, niin vähillä vaatimuksilla, jotka helposti
sai tyydytetyksi, ja niin vähillä vuotuisilla muutoksilla, ymmärtää
kai jokainen, että käsitteeni olivat hyvin rajoitetut. Olisivat
ne voineet olla laajemmatkin, jollei toverini olisi ollut niin
hiljainen ja juro. Näin ollen katselin ihmetellen ja hämmentyneenä
aavaa merta ja tähtiä, aurinkoa, kuuta ja pilviä -- peläten kysellä,
ja seurauksena oli, että nukuin hukkaan suuren osan elämästäni.
Meillä ei ollut minkäänlaisia työkaluja, paitsi noita vanhoja, jotka
olivat kelvottomia, eikä minkäänlaista tekemistä. Oli eräs kirjakin.
--; Kysyin sen käytäntöä ja mihin sitä tarvittiin, mutta en saanut
vastausta. Se sai olla laudakolla ja kun sitä katselin, käskettiin
minut pois, niin että vihdoin aloin pelätä sitä, niinkuin jotakin
käsittämätöntä eläintä. Päivät kuluivat toimettomuudessa ja melkein
hiljaisuudessa, tuskinpa vaihdoimme vuorokaudessa tusinaakaan
lauseita. Seuralaiseni oli aina samanlainen; hän mietiskeli jotakin,
joka näytti alituisesti täyttävän hänen ajatuksensa ja suuttui, jos
satuin herättämään hänet unelmistaan.