AKKA (joka on silläaikaa siepannut naulasta Reetan hameen ja
piilottanut saalinsa alle). Hyi, kirottu talo! (Syleksii.) Hyi, phyi,
phyi! Tuollainen isäntä ei ole tupakkinaulan arvoinen. (Väistyy ympäri
pöydän Kallen edellä, joka lähestyy häntä uhkaavan näköisenä.)
Karvakuontalo! Maailman-Matti! Tuli talosi polttakoon, klinkkukinttu!
Karhu karjasi kaatakoon, syntisäkki! Havukka lapsesi vieköön,
pellonpeljätin! Kyllä minä sinut vielä noidun, senkin piikkiäes!
KALLE (akkaa tavottaen). No jopahan on pahus, ellen sinua ulos saa!
AKKA (poistuu kiireesti, työntäen tyttärensä edellään ja vielä
mennessään haukkuen). Visukinttu, mörökölli!
KALLE. Sai siinä nyt kuulla kaikki nimet, mitä on mustalaisen
almanakassa. -- Kaikellaisten kaupoissa minäkin olen ollut.
(Ulkoa kuuluu lasten parkumista: nälkä -- ruokaa!)
KALLE (itsekseen). Alkakaapas tekin, mukulat, nyt siellä vielä parkua,
suuret lapset. (Huutaa ikkunasta.) Anna ja Eemeli, suunne kiinni ja
paikalla! Leikkikää siellä vain siivosti!
(Parkuna ulkona lakkaa, mutta sen sijaan alkaa
pikkulapsi huutaa kamarissa.)
KALLE. Ainako se Veikkokin jaksaa huutaa! (Puhuu ikkunasta pihalle.)
Olkaa te nyt edes siellä siunaaman aikaa ääneti. Pian saatte ruokaa.
(Menee kamariin.)
(Lapset alkavat ulkona taas itkeä ja huutaa
kurkun täydeltä: nälkä -- ruokaa!)
KALLE (tupaan tullen). Joko se rääkyminen pihalla taas alkoi!
(Ikkunasta.) Hävetkää vähän! -- Jos olette hiljaa, niin saatte heti
syötävää. (Menee ottamaan hyllyltä piimäpyttyä, jolloin hylly
astioineen tulee alas ja piimää räiskyy Kallen päälle.)
KALLE (suuttuneena). Kylläpä nuo mukulatkin osaavat kiusata! Kaikkea
heidän tähtensä saakin päälleen. (Ikkunasta.) Menkää siitä etemmäs
huutamaan! Ette siinä nyt nälkään kuole, vaikkei ruoka tässä
silmänräpäyksessä olekaan suussanne.
(Pikkulapsi itkee).
KALLE. On se tuokin koko maanvaiva. Aina rääkyy. (Menee kamariin ja
tulee hetken päästä kantaen kehtoa, jonka vie pihalle.)
(Tupaan tullen).
Olkoot nyt siellä, koko komppania, ja huutakoot, niin että kylä kaikuu.
Mahtuuhan ääntä maailmaan. Ja nyt en minä enää välitä päivällisistä
enkä muistakaan akkaväen hökötyksistä. On tämäkin nyt siivoa, olla
tällainen piimäankka, miehinen mies. On onni, ettei kukaan ole
näkemässä tätä sekamelskaa. Täytyy nyt vähän siivota edes --
MATKUSTAJA (tulee). Päivää! Kuljin tästä ohi ja kuulin pihaltanne niin
kovaa lasten kirkunaa, etten voinut olla poikkeamatta katsomaan, mikä
täällä on hätänä. Näytti siltä, että täällä ei olisi ketään kotona, kun
lapset sellaista elämää saavat pitää.
KALLE (kädet puuskassa). Kuten näette, täällä nyt kumminkin ollaan
kotona, ja hyvä kotimies onkin.
MATKUSTAJA. Kyllähän minä näen, että te mies olette, ja siksi juuri
elämä ja huushollin pito täällä taitaakin olla sellaista, kun on.
KALLE. Mikä tällä elämällä on hätänä?
MATKUSTAJA. Kuulkaahan, teidän pitäisi mennä uudelleen naimisiin tai
hommata tänne joku muu naisihminen. Ymmärtäähän sen, ettei miesten
pitämä talous aina niin hääviä ole.
KALLE. Kiitoksia neuvoista, joita en ole pyytänyt. Mutta kyllä minä
luullakseni tehtäväni itsekin tiedän. Sitäpaitsi olen tästälähtien
tyytyväinen omaan vaimooni. Ei tarvitse neuvoa toista ottamaan.
MATKUSTAJA (itsekseen). Tuo mieshän taitaa olla vähän höperö. Parasta
mennä pois ennenkuin hän saa raivokohtauksen. (Peräytyy ovelle.) Tästä
täytyy käydä ilmoittamassa naapureille. (Kallelle.) Tietysti te itse
asianne parhaiten tiedätte. Hyvästi! (Menee.)
KALLE. Kun hyvin menet, niin paremmin pääset. -- Tuota vielä puuttui!
Nyt se tietysti juoruaa näkemistään pitkin kylää. -- Jaa-ah! On tämäkin
elämää! En jaksa enää ajatella enkä tehdä yhtään mitään. Tämä päivä on
ollut elämäni raskain. Väsyttää niin armottomasti. (Käy penkille
makaamaan.)
Väliverho.
Kolmas näytös.
Sama huone ja samassa kunnossa. Kalle nukkuu penkillä, torjuen unissaan
kärpäsiä. Alkaa sitte ensin kuorsata ja sen jälkeen puhua unissaan.
KALLE. Ooh -- ooh! Tänne -- tänne! Ei -- ei -- hyvät ihmiset --
pelastakaa Reeta ensin! (Herää ja nousee nopeasti istualleen, hieroo
silmiään ja katselee ympärilleen.) Kah! Untahan se taisi ollakin koko
tulipalo! Mutta perin selvä uneksi. Koko tämä talo oli olevinaan
ilmiliekeissä, joku tuli minua pelastamaan, mutta minä tahdoin, että
hän pelastaisi ensin vaimoni. -- (On hetken ääneti ajatuksissaan.)
Missähän ihmeessä se Reeta viipyy, kun ei tule jo kotia. Täytyy tässä
kiireesti siivota huone, ennenkuin hän saapuu, ja parasta lienee ottaa
lapsetkin sisälle ihmisten silmistä. Jokohan ne ovat nukkuneet, kun ei
kuulu porua pihalta enää? (Katsoo ikkunasta.) Eihän niitä näy missään!
(Menee ulos ja tulee hetken päästä takaisin.) Herra varjele, nehän ovat
kaikki kadonneet! Jokohan kävi mustalaisen kirous toteen? Mitä ihmettä
Reeta nyt sanoo? Enkä minä tässä kunnossa ollen voi niitä etsimäänkään
mennä. On parasta, että ensin siistin itseni ja pirtin. Ja siihen
saakin tämä homma minun puolestani loppua. Missähän niiden räsyt ja
luudat ovat? (Menee ulos.)
REETA (tulee). Kuinkahan uskallan Kallelle kaikki ilmoittaa? (Itkee.)
Paljasta vahinkoa vain olen saanut aikaan, enkä osaa edes arvioida
vahinkojen suuruutta. (Katselee ympäri pirttiä.) Mutta eipä taida
täälläkään olla asiat kovin hyvässä kunnossa, näkeehän sen kaikesta.
(Menee hellan luo.) Hellakin kylmänä eikä tietoa päivällisestä, vaikka
pian on ilta käsissä. Jaa-hah! Kyllä minäkin nyt puoleni pidän. --
Missähän lapset ovat ja kuinka Veikkoparka voinee? (Menee kamariin.)
(Antti ja Kaisa tulevat sisään puhellen.)
ANTTI. Ei täällä näy olevan ketään kotona. Ja sen näköinen siivo kun
täällä on?
KAISA. Jo toki minä olen monta kertaa sanonut, että mistä sillä
Kallella riittää kärsivällisyyttä, kun sillä on niin huono emäntä, joka
ei tee tehtäviään ja vielä kaikesta turhasta suutansa soittaa. Jos minä
olisin ollut samallainen ja miesvainajalleni aina saarnannut, niin
johan se olisi pannut minut matalaan hirteen. On se tämä Reeta aika
risti miehelleen. Myötäänsä pärmänttää. Onko sitten kummaa, että mies
on usein kotoa poissa? Ja tiedättekös, että aina on Reetalla sillä
aikaa kahvikekkereitä ja vieraita tupa täynnä, porstua puolillaan. Jo
toki me olemme Alitalon emännän kanssa monta kertaa sanoneet, että
kuinkahan kauvan se talo tuollaista elämää kestää, kun tekee
kuperkeikan.
ANTTI. Mutta ettekös te, sinä ja Alitalon emäntä, ole juuri parhaita
Reetan kahviystäviä?
KAISA. No heh, sen takia minä juuri tiedänkin tämän talon asiat kuin
viisi sormeani. Minullehan se Reeta aina kaikki salaisuutensa uskoo.
Tässä kerrankin hän kertoi että -- --
REETA (kamarista tullen). Kerro pois vain, Kaisa. Kyllä minä olen
kuullut kaikki juttusi.
KAISA (yskii hämillään). Tuota -- enhän minä muuta -- sanoin vain, että
se Alitalon emäntä -- -- --
REETA. Parasta on, ettet puhu mitään. Kyllä sinut nyt tunnen.
KAISA. Niin, eihän minulla mitään asiaa tainnut ollakaan, muuten vain
poikkesin pikimältään, kun olin tästä ohi kulkemassa Alitaloon. Eikä
minulla nyt ole aikaa viipyäkään. Hyvästi! (Menee.)
ANTTI. Eikö Kalle ole kotona?
REETA. Ei häntä sisällä kumminkaan näy, jos ei ulkona liene.