REETA (yksin). Sellaistako se Alitalon emännän ystävyys on ollutkin?
Hyvä tietää! (Istuu ja miettii.) Nyt minulle selkenee paljon asioita.
Kun oikein ajattelen, niin eiköhän tuon Kaisan puheessa ollut paljon
perääkin. Eihän Kalle ensiaikoina sellainen ollut kuin nyt, mutta minä
olen aina tahtonut pitää oman pääni, vaikka olisi ollut nuppineulasta
puhe. Aina minä toruin ja morkkasin, ja vihdoin hän tuli sellaiseksi,
ett'ei piitannut puheistani mitään. Tuhlari minä olen myöskin ollut.
Niin että kyllä minussakin syitä on. Kun nyt saisin Kallen kanssa
oikein asiat puhutuksi, niin ehkäpä kaikki tulisi hyväksi jälleen.
Mutta se vanha Aatami, se ei tahtoisi mitenkään alistua myöntämään
olleensa väärässä. Jospa Kalle ottaisi asian ensin puheeksi, niin olisi
minunkin helpompi vikani myöntää.
KALLE (tulee luuta kädessä). En löytänyt niitä lattiariepuja. (Ottaa
esiliinan edestään ja alkaa pyyhkiä piimää lattialta.) On tämäkin
peliä. En vain enään toista kertaa rupeaisi -- -- (Huomaa Reetan,
yskii.)
(Kumpikaan ei puhu vähään aikaan mitään,
katselevat vain noloina toisiaan.)
KALLE. Onko suoniitty jo niitetty?
REETA (nolona). Ei ole alotettukaan.
KALLE. Mitäs sinä sitten olet tehnyt?
REETA. Enpä ole tehnyt juuri mitään, kun en niitä työkalujakaan osannut
teroittaa. Vein viikatteet pajaan ja käskin yksin tein niitä vähän
lyhentää, kun ne minusta tuntuivat niin hankaloilta käsitellä.
Sill'aikaa menin Toiskan muorin luo kahville ja kytkin ruunan maantien
viereen aitaan ohjasten peristä. Mutta se ei malttanutkaan seisoa
paikoillaan, vaan rupesi ruohoa haparoidessaan vänkäämään taaksepäin,
tempoen ohjakset kireämmälle ja riuhtoen itsensä viimein nurin maantien
ojaan. Siinä se sitten rikkoi valjaat ja taittoi aisan, niin että minun
täytyi ilman ajopelejä taluttaa se kotiin, kun selässäkään en osannut
istua. Niin että siihen se minun heinäntekoni päättyi.
KALLE. Voi sinua vaivaista! Ja vielä viikatteetkin pilasit! Taisi
lisäksi ruunakin loukata itsensä?
REETA. Kolmella jalallahan tuo sitte kompuroi. Ja haava sillä on
kupeessa. Mutta miksi sinäkin aivan kiusaksi annoit sen minun
ajettavakseni, kun tiesit, että se on sellainen hullu, ettei voi pysyä
alallaan.
KALLE. Sellaista se sinun isännöimisesi on! Turkanen, että ruunakin
parhaalla työajalla -- --
REETA. Mutta minkälaista sinä itse olet saanut aikaan? Ensiksikin olet
itse tuon siivoinen ja entä tupa sitten? Ei täällä ennen tuollaista
sekamelskaa ole ollut. Ja missäs on päivällinen?
KALLE. Minä viis päivällisistä! Hoida itse sellaiset tehtävät!
REETA. Ja minä viis hevosista! Hoida itse konisi!
KALLE. Kuka käski sinun ruveta kuvattelemaan?
REETA. Kukas sinun käski? Itsehän tuota aina rähiset, että naisilla ei
ole paljonkaan huolta ja hommaa.
KALLE. Pahempaa porua sinä minun työttömyydestäni pidit.
REETA (tyyntyen). Taitaa olla syytä sysissä, jos sepissäkin.
KALLE Hm!
REETA. Missä lapset ovat?
KALLE. En minä tiedä.
REETA. Etkö sinä tiedä, missä lapset ovat?
KALLE (kävelee lattialla ääneti).
REETA. Missä Veikon kehto on, kun ei sisällä ole?
KALLE. Se on pihalla.