REETA. Vai vielä sinä siinä ilkut! Tuosta saat! (Lyö luudalla
Kustaata.)
KUSTAA (torjuen). Kah, kun onkin räähkässä sappea! Mokoma saituri,
sappirakko, ruisrääkkä!
REETA (äksysti). Ulos, ulos, ulos! (Pieksää luudalla Kustaata, joka
niska kyyryssä peräytyy ovelle.)
KUSTAA. Susi syököön lampaasi karvan kantamattomiin, karhu karjasi
kaatakoon! (Ovessa.) Senkin räkättirastas!
KALLE. Mutta, Reeta, sinähän olet aika sotasankari.
MANU (nauraen). Jaa-ah, kun olisi nuijasodassakin ollut akat mukana
matkassa, niin paremmin olisi käynyt.
REETA. Suunne kiinni siinä molemmat, tai saatte samasta luudasta.
MANU. Mistähän minäkin saisin noin remsseen eukon. (Menee kiireesti
ulos.)
KALLE. Niinhän sinä ennen tyttönä olit kuin Herran enkeli, kiltti ja
suloinen. En ymmärrä, mistä sitä sisua nyt niin paljon on tullut, että
riittää joka päivälle.
REETA (itkien). En minäkään sinua tuollaiseksi arvannut. Ja luuletko,
ettei sydän tällaisessa elämässä kovetu. Aina vain retkiä ja matkoja,
juomista ja kauppoja. Mitä talo tuollaisella isännällä tekee?
KALLE. Jos totta puhutaan, niin kyllä minä siinä isännän työt teen,
missä sinäkin emännän, sillä eivät ne sinunkaan hommasi niin
mallikelpoisia ole, sen paremmin ruoanlaiton kun lastenhoidonkaan
suhteen. Ja sitten sinä pidät senpäiväistä marinaa kaikista turhista,
niin ettei oikeallekaan puheellesi tule pannuksi mitään arvoa.
Paremmaksi minäkin sinut ottaissani luulin.
REETA. Kunhan olisit itse naisen asemassa, niin näkisit minkälaista on,
kun on kymmenen työtä yht'aikaa tehtävänä.
KALLE. On ne työnsä ja huolensa miehilläkin.
REETA. Hätäkö miesten on. Kun saavat määrätyt työnsä ja tehtävänsä
suoritetuksi, niin väliajat vetelehtivät. Naiset saavat olla aina
valjaissa.
KALLE. Miesten työ on siksi paljon raskaampaa, että pitääkin saada
levätä. Vähälläpä nuo nyt tuollaiset työt suorittaisi, kun naisilla on.
REETA. Kyllä naiset paremmin ominensa aikaan tulisivat kun miehet.
KALLE. Vielä mitä! Mutta miehet sentään elelisivät että hurisisi,
vaikk'ei olisi yhtään hameniekkaa koko kylässä. (Kävelee hellan luo.)
Eikö sinulla tosiaankaan ole kahvia valmiina?
REETA. Koeta nyt näyttää taitoasi ja keitä itse. Minun pitää mennä
juottamaan vasikoita.
KALLE. Mitäs minä kahvinkeittoon rupean, kun mulla akkakin on. Keitä
ensin kahvi ja juota sitten vasikat.
REETA. Enkä keitä.
KALLE. No ollaan ilman sitten. Mutta tästä lähtien minä en myöskään
osta yhtään kahvipapua sinulle. (Menee kamariin, josta tulee hetken
päästä saali käsivarrella.)
REETA. Mihin sinä sitä saalia viet?
KALLE. Panen nurmelle alleni, kun menen pihalle nukkumaan.
REETA. En minä anna parasta saaliani sinne tuhrittavaksi. (Tarttuu
saaliin.)
KALLE (vetää saalia). Mutta minä otan sen!
REETA. Etkä ota! (Nykäsee saalin Kallelta ja aikoo juosta pihalle,
mutta Kalle saa hänet ovessa kiinni.)
KALLE. Anna se hyvällä!
(Molemmat kiskovat saalia puoleensa. Kalle nykäsee
sen äkkiä Reetalta, jolloin Reeta kaatuu.)
REETA (pystyyn ponnahtaen). Nyt et sitä ota, et hyvällä etkä pahalla.
(Juoksevat ympäri huonetta. Kalle edellä, Reeta jäljessä.)
REETA. Annatko sen pois, annatko, annatko!
KALLE. En, en! (Kompastuu jakkaraan, jolloin Reeta saa siepatuksi
saalin.)
REETA. Ähä, Sitä sinulle piti!
KALLE. Älä vielä ähättele!
(Alkavat taas juosta ja Kalle on saamaisillaan Reetan kiinni,
mutta tämä painaa saalin huoneen nurkassa olevaan vesisaaviin.)
REETA (vahingoniloisena). Ota nyt sieltä, jos mielesi tekee!
KALLE. Osaan minä nukkua ilman sitäkin. Mutta ei se kirkkosaalisi minun
allani olisi tuollaisen siivoiseksi tullut kuin nyt tuossa saavissa
(Menee ulos.)
REETA (perään huutaen). Se on pieni asia, kunhan sinä vain et sitä
saanut. (Laittaa kahvipannun tulelle).
(Lapsi äännähtelee).
REETA. Veikkokin heräsi tähän meteliin. (Alkaa soudatella lasta ja
puhelee puoleksi laulaen.) Sellaista se on aina tämä elämä meillä. En
tiedä mikä on syynä. Kalle löytää aina moittimista minussa ja minä
hänessä. Ikäväähän se tällainen on, mutta miten se paranisi, -- niin,
miten?
MAIJA (tulee). Päivää!
REETA. Päivää! Käy peremmälle.
MAIJA (istuu). Täytyi tänne juosta pakoon, kun tuli Antin kanssa riita.
Hän moitti minun velliäni pohjaanpalaneeksi ja heitti siansankoon koko
vadillisen. Olipa hyvä, ettei päälleni nakannut. (Itkee.) Vaikka minä
kuinka koettaisin laittaa, niin mikään minun työni ei kelpaa.
REETA. Samahan se on asia meilläkin. Aina vain tulee kinastusta
kaikesta. Ajattelin tässä juuri, miten saisi asiat parannetuksi, sillä
ikäväähän tämä tällainen on.
MAIJA. Niin se tahtoo olla ihmisten kesken aina, että kun välit kerran
alkavat mennä vinoon, niin ei niitä ole niinkään helppo suoristaa. Aina
vain tuntuu niinkuin toinen pistelisi ja tahallaan hakisi syitä
moitteeseen.
REETA. Niin se on, niinhän se on. Mutta minkä sille mahtaa?
MAIJA. Niin juuri, minkä sille mahtaa? Ehkä on syytä meissä
vaimoihmisissäkin, mutta kyllä nuo miehet sentään liian vähäksi
arvioivat meidän työmme ja huolemme. Koettaisivatpa joskus itse ruveta
emännöimään, laittamaan ruuat, hoitamaan lapset, vasikat ja porsaat,
niin saisivat nähdä, ettei sekään homma niin leikinasia ole, kuin
syrjästä katsoen luulisi.
REETA. Ei ole, ei. Mutta kunhan saisi jollakin keinolla nuo miehet sen
ymmärtämään.
MAIJA (elostuen). Mitähän jos koettaisimme saada nuo ukot joksikin
aikaa rupeamaan emänniksi, niin eivätköhän osaisi antaa meille ja
töillemme parempaa arvoa, kun näkisivät, ettei naistenkaan työ niin
helppoa ole.
REETA (naurahtaen). Tosiaankin! -- Tuo ei taitaisi olla hullumpi tuuma.
MAIJA. Lykättäisiin jo ensiviikolla emännyys ukoille. Onhan hauska
nähdä, kuinka siinä suoriutuvat.
REETA. Tehdään niin! No voi toki! Olen jo näkevinäni Kallen touhut. Ei
niitä nauramatta katso, se nyt on varma se! Hän kun ei elämässään ole
tottunut naisten hommiin.
MAIJA. En luule, että on parempaa Antinkaan touhu.
REETA. Selvähän se.
MAIJA. Minäpä laitan Antille taikinan. Hän moitti viime leipomustani
huonoksi. Tehköön nyt itse paremmin.
REETA. Kyllä Kallella on hikoilemista, kun saa edes tavallisetkaan
askareet toimitetuksi.
MAIJA. Niin, tästä voi tulla vielä hauskaakin.
REETA. Kyllä kai siitä soppa syntyy! Kunhan nyt saisimme nuo ukot
suostumaan. (Nauravat.)
REETA. Jahah! Kahvi jo kiehuu. (Nostaa pannun hellan reunalle.) Olkoon
nyt tuossa selkenemässä, käyn sillä välin juottamassa vasikat. Tule
sinäkin katsomaan sitä uutta rotuvasikkaa. Palataan sitten kahville.
(Menevät.)
Antti ja Kalle (tulevat puhellen sisään).
KALLE. Niin, kyllä nuo akat alkavat vaatia vähän liian paljon.
ANTTI. Siitä täytyy tehdä loppu, ennenkuin ne panevat meidät hameissa
käymään.
KALLE. Niin, mutta millä keinolla? Eihän sitä nyt heikompaa astiaansa
viitsisi kuranssaamaankaan ruveta, ja suunsoittamisessa ei mies koskaan
naiselle piisaa.
ANTTI. Ties hänet. Minä puolestani olen jo koettanut sekä toista että
toista, mutta ei kumpikaan näy auttavan.
KALLE. Siitähän se riita on parhaastansa, että me muka huonosti
isännöimme. Mutta koettaisivatpa kerrankin itse isännän työt toimittaa,
niin näkisivät mitä siitä syntyisi. Hyvähän sitä on toisen töitä ja
toimia mestaroida, kun ei ole tarvis niistä itsensä huolehtia. Mutta
jos nyt panisimmekin akat aisoihin ja koetteeksi antaisimme heille
isännyyden joksikin aikaa. Eiköhän se temppu hiukan auttaisi.
ANTTI. Heh-heh! No jaa, voisihan tuota vaikka koettaa. Eihän se nyt
ojaan viene. Tuohon käteen!
(Lyövät kättä.)
KALLE. Ja heti, kun akat alkavat ensikerran ärhennellä, tehdään tästä
tosi meiningit.
ANTTI. No tehdään niin!
KUSTAA (tulee kiireesti). Nyt, isäntäkulta, päätetään kaupat. Näin
emännän menevän pois ja juoksin tänne heti sitä hevoskauppaa
lopettamaan.
KALLE. Mennään sitten tuonne kamarin puolelle juttelemaan, jos sattuisi
emäntä tulemaan. (Menevät.)
Eeva ja Manu (tulevat käsitysten sisään).
EEVA. En minä nyt jouda opettelemaan sitä uudenaikaista tanssia. Tulin
vain hakemaan Anttia ja Maijaa, kun saimme pitkämatkaisen vieraan.
MANU. Minä näytän sinulle kuitenkin mihin tapaan se olisi menevä.
Katsohan nyt. (Viheltää jonkin uudenaikaisen tanssin säveltä ja tanssii
jonkun askeleen.) Tällä tavalla, näin, näin.
EEVA. Joko ne Rintakylän tytöt sitä osasivat.
MANU. Jo kyllä, ja opettivat vielä minullekin.
EEVA. Oliko siellä somia tyttöjä?
MANU. Olihan niitä, mutta älä pelkää, kyllä minä sinut sielläkin
muistin.
EEVA (ujona). Enhän minä sitä senvuoksi kysynytkään, muuten vain.
MANU. Et tietysti. Mutta tule nyt, niin koetetaan yhdessä. (Tanssivat
vähäsen, Manu rallattaa.)
MANU. Niinhän sinä olet hyväoppinen, kuin Toiskan Mikin varsa. Sehän
meni jo.
(Antin ääni kuuluu kamarista.)
EEVA. Voi, voi! Veli on siellä. Mitä ihmettä hän sanoo, jos näkee minut
sinun kanssasi. Hän kun ei tiedä mitään meidän väleistämme. Ja nyt hän
on varmaan kuullut kaikki.
MANU. Ne taitavat tulla tänne tupapuolelle.
EEVA. Voi toki! Mihin minä nyt menen?
MANU. Käy vaikka tänne minun selkäni taakse piiloon.
EEVA. Ei, ei, minun täytyy juosta aika kyytiä kotia. Hyvästi! (Juoksee
pois.)
MANU. Hyvästi!
(Miehet tulevat kamarista.)
KALLE. Istukaa nyt siihen pöydän ympärille, niin otetaan pienet
hevoskauppa-harjakaiset. Käy sinäkin, Manu, samaan joukkoon. (Noutaa
kamarista pullon ja asettaa pöydälle.) Olisipa nyt vähän kuumaa vettä.
(Menee hellan luo.) Voi helkutti! Täällähän on aivan täysinäinen, kuuma
kahvipannu. (Asettaa kahvivehkeet pöydälle ja kaataa kuppeihin.)
Pankaahan nyt sekaan sen mukaan, kuin tuosta tilkasta riittää. Mutta
pidetään kiirettä, että saadaan nämä pois, ennenkuin eukko tulee.
(Tekevät puolikupposia ja hörppivät ne kiireesti.)
ANTTI. Aah, sepäs maistui! Kiitos, naapuri!
KUSTAA. Suuret kiitokset ja siunaukset, hertta isäntäkulta!
KALLE. Ei kiittelemistä. (Korjaa astiat ja pullon pöydältä.) Mutta
mitähän eukko nyt sanoo kun kahvipannua on tullattu? Pitää kai lisätä
se taas täyteen. (Ottaa pöydältä kaljatuopin.) Pannaan vaikka tätä
kaljaa, niin ei tule liian laihaksi kahvi. Ja suolaa kai pitää myös
vähän lisätä. Kas noin! Olkoon nyt siinä hellalla edelleen, että
kuumenee.
MANU. Mitähän tästä lystistä seuraa, kun Reeta palaa.
KALLE. Noo, ei merkitse mitään, jos vähän rähistään; siihen on meillä
jo niin totuttu.
ANTTI. Niin on meilläkin, jotta sellaisia ei kannata ajatella. Eikä
niiden naisväkien mekastamisia ylipäänsä pidä ottaa vakavalta kannalta.
Häijyyttään mitä ärisevätkin.
KALLE. Mutta on se kumma paikka, että on niin paljon pahoja akkoja,
vaikka minun tietääkseni ei ylimalkaan pahoja tyttöjä ole olemassakaan.
MANU. Niinkuin laulussakin sanotaan (laulaa):
Hyväthän tytöt kaikki on
sulosilmät, simakielet.
Mistäs tulee pahat akat,
mikä muuttaa mielet!
KAIKKI (remahtavat nauruun).
REETA (tulee Maijan kanssa). Mitä maailmanlopun elämää täällä pidetään?
KALLE. Kuulimme tässä vain lystikkään laulun akkaväestä.
REETA. Kyllä teillä on teidän lystinne.
KUSTAA. Missäs emännät kävivät?
(Reeta ja Maija eivät puhu mitään. Seuraa hetken hiljaisuus,
jolla ajalla Reeta asettaa kahvivehkeet pöydälle.)
REETA. Tule nyt, Maija, kahville.
MAIJA. Kiitoksia!
(Miehet vilkuilevat ja kuiskailevat keskenään virnistellen.
Naiset asettuvat pöytään ja puhelevat aivan niinkuin ei
miehiä olisikaan.)
REETA. Ota nyt, ennenkun jäähtyy. Minkälaista se lienee? Näytti
kaataissa vähän laihalta.
MAIJA. Hyväähän kahvia sinä aina keität. (Ryyppää kahvia, vetää suunsa
väärään ja alkaa yskiä.)
REETA. No, mikä nyt tuli?
MAIJA. Taisi mennä väärään kurkkuun.
REETA. En minä ainakaan kadehtinut.
KALLE. Enkä minäkään.
REETA (ryyppää kahvia, juoksee likaämpärin luo ja sylkee yskien kahvin
suustansa).
Miehet (nauravat).
KALLE (tekeytyen viattomaksi). No, mikäs kahviin on tullut?
REETA. Jahah, kyllä minä yskän ymmärrän. Sinä, kelvoton, olet ollut
pannun sotkemassa. Tuoss' on sulle! (Vanuuttaa Kallea korvista.) Noin,
noin! Tekeekö vielä toiste mielesi pilan tekoon, mullikka?
KALLE (kumartuu nauraen). Älähän vain korvia vie!
ANTTI. Mutta Reeta! Mitä tuo nyt on tuollainen?
MANU. Etkö sinä sitä tiedä jo kokemuksesta, vanha, naimisissa oleva
mies, että rakkautta se on. Rakkaushan jaetaan kahteen pääkappaleeseen:
ensimäinen on ennen avioliittoa, ja silloin ollaan näin (halaa Maijaa);
toinen on aviollinen rakkaus, ja siitä antoi Reeta juuri näytteen.
ANTTI. Mutta ei sitä sentään sovi ilmaista ihmisten aikana, niinkuin
Reeta teki.
MAIJA. Mitäs sinä muiden asioihin tuppaudut, ole kotona kuinka häijy
tahansa.
ANTTI. Nainen vaietkoon seurakunnassa, sanoi Paavali. Mene kotiin
hoitamaan taloutta, äläkä lentele pitkin kylää koko päivää.
MAIJA. Kyllä minä askareeni aina paremmin hoidan, kuin sinä
isännyytesi, tollikka.
ANTTI (matkien). Paremmin, paremmin, -- tuota nuottia olen kuullut jo
vuosikausia. Rupeaisit itse isännäksi ja toimittaisit sen viran
paremmin kuin minä, etkä siinä yhtenään lörpöttäisi. -- Oikeastaan me
olemmekin päättäneet -- -- --