REETA. Jo sillä naisella pitäisi olla villainen sydän, joka ei
tällaisesta elämästä suuttuisi. Kun se nyt sieltä tulee, niin minä
annan, että on kylki mustana. Puolen viikkoa on taas viipynyt
kaupunkimatkallaan, ja talo saa olla isännättä.
MANU (ivallisesti). Mitäs isännästä, kun on reilu ja etevä emäntä.
REETA. Älä sinäkään siinä ivaile, ei tämä ole leikin asia.
MANU. Ei, ei tietenkään. Ollaan totisia kun tohvelin alla.
REETA. Saapas nähdä, minkälaisia kauppoja siellä taas tehdään. Olisi
parempi, että itse tekisin kaupunkimatkat, niin säästyisivät monet
harmit.
MANU. Niin, taikka ehkäpä olisi kaikkein parasta, kun kerrassaan olisit
isäntänä ja emäntänä saman tien.
REETA. No, kyllä minä kykenisin kumpaankin.
MANU. Ihme vain, miksi ollenkaan menit naimisiin, noin reima ja etevä
vaimoihminen!
REETA (kuunnellen). Olepas hiljaa! Olin kuulevinani rattaitten ratinaa.
Jokohan ne vihdoinkin tulevat? (Menee ikkunaan.) Ne ne ovat, Kalle ja
naapurin Antti. Mutta kuka niillä on kolmantena?
MANU (menee ikkunaan). Sehän tuo on hyvänpäiväinen mustalais-Kustaa.
Niillä on kai taas hevoskauppoja tekeillä.
REETA (pontevasti). Ei tässä talossa noin vain mustalaisten kanssa
kauppoja tehdä. On siinä sanomista minullakin. -- Antti näkyykin
menevän kotia, mutta Kustaan se aikoo tuoda sisälle. Odotappas! (Alkaa
hääräillä huoneessa.)
Kalle ja Kustaa (tulevat rallattaen ja hieman hutikassa.
Kallella kädessä naisen villahuivi).
KALLE. Hei, pojat! Isäntä tulee kotia. -- Morjesta, eukko! Tuleppas
lyömään kättä, kun näin monen ajan päästä tavataan.
REETA (kääntyy kiukkuisena selin eikä puhu mitään).
KALLE. No, no, mitäs siinä nyt ujostelet. Katsoppas, kuinka korean
huivin minä toin sinulle tuliaisiksi. (Levittelee huivia.)
KUSTAA. Kovinpa se emäntä on vähäpuheinen. Taitaa olla suuttunut.
REETA (alkaa hääräillä hellan luona).
KALLE. Eikö sinulla ole siellä edes kahvia valmiina?
REETA (pesee kiukkuisesti astioita).
KALLE. Ohoh! Jokohan meidän akasta on tullut kuuromykkä sillä aikaa?
Koitetaanpas! (Huutaa Reetan korvaan.) Reeta!
REETA (lyö pesurievulla Kallea suulle). Ole kiljumatta, mokomakin
reisusälli.
KALLE. Ai turkale! On sillä sisu ainakin tallella, ja sehän se onkin
paras osa koko eukossa. Mutta olkoon nyt. Joka syyttä suuttuu, se
lahjatta leppyy. (Panee huivin taskuunsa.) Tule nyt, Kustaa, tänne
pöydän luokse istumaan, niin saadaan päättää se hevoskauppa.
KUSTAA (innostuen). Hei, isäntä-kulta! Anna satanen väliä, niin
paikalla tuli kaupat. Ja sitten saatkin semmoisen hevosen, ettei toista
koko maailmassa.
REETA (topakkana). Ei tässä nyt ruveta mitään kauppoja tekemään, se on
varma se. Parasta on, että menette nukkumaan päänne selviksi.
MANU. Jahah, jopa se Reetalta juttu sujuu entiseen malliin. Minä jo
pelkäsin, että oli koko hyvän puhelahjansa kadottanut.
REETA. Kyllä sitä silloin on kun tarvitaankin.
KALLE. Mutta tässä ei sitä nyt tarvita, sillä me olemme siksi selviä,
että tehtävämme tiedämme. Hoida sinä vain omat askareesi, äläkä kajoa
miesten hommiin. Pidä mielessäsi, että minä tämän talon perämies olen.
REETA. Mutta minä kajoan ja sanon, että nyt ei tule mitään kauppoja.
(Ottaa luudan nurkasta ja alkaa lakaista lattiaa.)
KUSTAA. Hei, herttakulta emäntä, älkää nyt suuttuko! Tämä on isännälle
hyvä kauppa.
REETA. Ja sinulle kai huono. Kyllä minä mustalaisten kaupat tiedän.
Petos on aina mielessä. Sellaisia herttakultia te olette.
KALLE (Kustaalle). Ei siitä nyt huoli piitata, mitä Reeta sanoo.
KUSTAA (mielistellen). Heh, niin, ainahan ne emännät ovat sellaisia.
No, annatko sen sata -- --
REETA (äkäisesti). Johan minä sanoin, että kauppoja ei tehdä. Laita
itsesi ulos, mustalainen, taikka -- -- (uhkaa Kustaata luudalla.)