puhumaan. Mutta hänellä ei ollut mitään kerrottavaa yksitoikkoisesta
elämästään ja toimeentulon ansaitsemisen vaivasta, hän ei tuhlannut
siihen monta sanaa: työ ei häntä peloittanut, se oli hänelle tarve,
melkeinpä nautinto. Hän ei puhunut mitään siitä, mikä oli hänelle
raskainta: ikävästä. Mutta Christophe aavisti sen. Hän luki vähitellen
hänen ajatuksiaan suuren myötätuntoisuuden intuitsioonilla, jota
sairaus oli teroittanut ja jonka teki vielä läpitunkevammaksi muisto
niistä koettelemuksista, joita hänen äitinsä samanlaisissa olosuhteissa
oli saanut kestää. Hän näki, aivan kuin hän itse olisi saanut sitä
kokea, tämän kolkon, epäterveellisen, luonnonvastaisen elämän, johon
porvarillinen yhteiskunta tavallisesti pakottaa palvelijan: --
isäntäväki ei suinkaan ollut ilkeätä, mutta välinpitämätöntä, se ei
usein moneen päivään puhunut hänelle sanaakaan muusta kuin palvelusta
koskevista seikoista. Hän vietti pitkät tunnit tukahuttavassa
keittiössä, jonka ikkuna, osaksi vielä ruokakaapin peittämänä, oli
likaisenharmaata seinää vasten. Hänen ainoa ilonsa oli, kun hänelle
välinpitämättömästi sanottiin, että kastike oli hyvää tai että paisti
oli hyvin valmistettu. Se oli aivan suljettua elämää, vailla ilmaa,
vailla tulevaisuutta, vailla kaipuun tai toivon välähdystä, vailla
mielenkiintoa mihinkään. -- Pahinta oli hänelle se aika, jolloin hänen
isäntäväkensä matkusti maaseudulle. He eivät ottaneet häntä mukaansa
säästäväisyyssyistä; he maksoivat hänelle palkan, mutta eivät antaneet
hänelle rahoja matkaa varten kotiseudulle; hänellä oli kyllä vapaus
matkustaa sinne omilla varoillaan. Hän ei voinut eikä tahtonut sitä
tehdä. Niinpä hän jäi miltei autioon taloon. Häntä ei haluttanut lähteä
ulos, hän ei edes jutellut toisten palvelijattarien kanssa, joita hän
hieman halveksi heidän karkeutensa ja siveettömyytensä tähden. Hän ei
lähtenyt huvittelemaan: hän oli luonteeltaan vakava ja säästäväinen
ja hän pelkäsi huonoja tuttavuuksia. Hän istui keittiössään tai
kamarissaan, josta hän savutorvien ylitse näki jonkun puunlatvan
pistävän esiin jostakin sairaalan puistosta. Hän ei lukenut, hän
koetti tehdä työtä, hän kävi untuneeksi, hänen oli ikävä, hän itki
ikävissään; hänellä oli harvinainen kyky itkeä pitkät ajat: se oli
hänen nautintonsa. Mutta milloin hänellä oli liian ikävä, ei hän voinut
edes itkeä, hän oli kuin jäätynyt, hänen sydämensä kuin kuollut. Sitte
hän ravistihe, tai palasi elämä häneen takaisin itsestään. Hän ajatteli
sisartaan, hän kuunteli kaukaista posetiivia, hän haaveili yhtä ja
toista, hän laski pitkän aikaa kuinka monta päivää hän tarvitsisi
johonkin työhön tai ansaitakseen jonkun summan; hän laski väärin; hän
laski uudelleen; hän nukahti. Päivät kuluivat...
Näitä alakuloisuuden puuskia seurasi lapsellisen ja veitikkamaisen ilon
herääminen. Hän teki pilaa muista ja itsestään. Hän ei ollut tekemättä
huomioita ja arvostelematta isäntäväkeään, heidän joutilaisuutensa
luomia huolia, rouvan oikkuja ja surumielisyyttä, niinsanotun
parahiston niinsanottuja harrastuksia, heidän mielenkiintoansa jotakin
taulua, jotakin musiikkikappaletta, jotakin runokirjaa kohtaan. Omaten
tavallisen ihmisjärjen, joka oli yhtä kaukana liiaksi pariisilaisten
palvelijattarien keikarimaisuudesta ja liiaksi maalaisten
palvelijattarien paksusta typeryydestä, jotka eivät ihaile muuta, kuin
mitä he eivät ymmärrä, hän tunsi kunnioittavaa halveksumista tätä
pianonrimputusta, tätä typerää lörpöttelyä, kaikkia näitä älyllisiä,
täysin tarpeettomia ja päälle päätteeksi ikäviä asioita kohtaan,
joilla on niin suuri sija heidän valheellisessa elämässään. Hän ei
voinut pidättyä vertailemasta hiljaisuudessa sitä todellista elämää,
jonka kanssa hän oli tekemisessä, tämän yleisen elämän luuloteltuihin
nautintoihin ja huoliin, elämän, jossa kaikki tuntui olevan ikävän
tuottamaa. Se ei muuten häntä lainkaan kuohuttanut. Niin oli: niin oli
oleva. Hän suvaitsi kaikkia, sekä ilkeitä että tyhmiä ihmisiä. Hän
sanoi:
-- Maailmassa täytyy olla kaikkea.
Christophe luulotteli, että hänellä oli uskonto tukenaan; mutta eräänä
päivänä hän sanoi, kun oli puhe rikkaammista ja onnellisemmista:
-- Loppujen lopuksi ovat kaikki kerran samanlaisia.
-- Milloin sitten? kysyi Christophe. Sosiaalisen vallankumouksenko
jälkeen?
-- Vallankumouksen? sanoi Sidonie. Oh! sitä ennen virtaa vielä paljon
vettä sillan alitse. Minä en usko niihin tyhmyyksiin. Kaikki jää aina
entiselleen.
-- No, milloinka tulevat sitte kaikki samanlaisiksi?
-- Kuoleman jälkeen, tietysti! Ei jää mitään jäljelle kenestäkään.
Christophe'ia hämmästytti suuresti tämä levollinen materialismi. Hän ei
rohjennut sanoa:
-- Eikö ole kauheata siinä tapauksessa, jollei ole kuin yksi elämä,
että se muodostuu sellaiseksi kuin teidän, samalla kuin on toisia,
joiden elämä on onnellinen?
Mutta Sidonie näytti arvaavan, mitä hän ajatteli; hän jatkoi
alistuvalla ja hieman iroonisella tyyneydellä:
-- Täytyy malttaa mielensä. Kaikki eivät voi saada suurta voittoa
arpajaisissa. On ollut huono onni: väliäpä sillä!
Hän ei liioin ajatellut hankkia itselleen tuottavampaa paikkaa Ranskan
ulkopuolelta (hänelle oli tarjottu sellaista Amerikassa). Hänelle ei
johtunut mieleen lähteä omasta maasta. Hän sanoi:
-- Kivi on kaikkialla kovaa.
Hänessä oli pohjalla epäilevää ja ivallista fatalismia. Hän oli tuota
rotua, joka on hyvin vähän tai ei ensinkään uskonnollista, jolla on
hyvin vähän älyllistä elämisen perustaa ja joka on kuitenkin tavattoman
elinvoimaista, -- tuota ranskalaista työteliästä ja apaattista,
tyytymätöntä ja nöyrää maalaiskansaa, joka ei suurestikaan rakasta
elämää, mutta on siinä kuitenkin lujasti kiinni, eikä tarvitse
keinotekoista rohkaisua säilyttääkseen rohkeutensa.
Christophe, joka ei vielä ollut tullut sitä tuntemaan, hämmästyi
havaitessaan, millä välinpitämättömyydellä tämä yksinkertainen tyttö
suhtautui kaikkeen uskoon; hän ihaili hänen kiintymystään elämään
vailla nautintoa ja vailla päämäärää ja ennen kaikkea hänen lujaa
moraalista katsantokantaansa, joka ei nojautunut mihinkään. Hän
ei ollut siihen saakka nähnyt ranskalaista rahvasta muuten kuin
naturalististen romaanien ja nykyaikaisten pienten kirjailijain
teoriojen välityksellä, kirjailijain, jotka päinvastoin kuin
idylli-vuosisatojen ja vallankumouksen kirjailijat, mielellään
esittivät luonnonihmisen paheellisena eläimenä, tehdäkseen siten
omat paheensa oikeutetuiksi... Hän hämmästyi havaitessaan Sidonie'n
tinkimättömän kunniallisuuden. Se ei ollut hänessä moraalia; se
oli vaistoa ja ylpeyttä. Hänessä oli jonkinlaista aristokraattista
ylpeyttä. On typerää luulla, että kansa on sama kuin alhaiso. Kansassa
on myös ylimyksiä, samoin kuin porvaristossa on alhaisosieluja.
Ylimyksiä ovat ne, joilla on puhtaammat vaistot, ehkä puhtaampi veri
kuin muilla, ja jotka ovat tietoisia omasta itsestään ja ylpeitä
siitä, etteivät sorru. He ovat vähemmistönä, mutta tiedetään,
että he syrjään sysättyinäkin ovat ensimäisiä; ja heidän pelkkä
läsnäolonsa hillitsee muita. Toiset ovat pakotettuja pitämään heitä
esikuvinaan tai ainakin näyttämään siltä, kuin niin tekisivät.
Jokainen maakunta, jokainen kylä, jokainen ihmisten yhtymä on jossain
määrin sen ylimysten kaltainen; ja sen mukaan, millaisia he ovat, on
mielipide toisaalla äärimmäisen ankara, toisaalla höltynyt. Enemmistön
anarkistinen tulvinta yli äyräittensä nykyään ei lainkaan muuta tämän
mykän vähemmistön sisäistä auktoriteettia. Vaarallisempaa niille
on, että ne irtautuvat kotoisesta maaperästä ja hajaantuvat kauas
suuriin kaupunkeihin. Mutta myöskin siten, hävinneinä vieraisiin
ympäristöihin, eristettyinä toisistaan, pysyvät hyvän rodun yksilöt
järkähtämättöminä, sekaantumatta ympäristöönsä. -- Sidonie ei tiennyt
juuri mitään kaikesta siitä, mitä Christophe oli Pariisissa nähnyt,
eikä halunnutkaan tietää. Sanomalehtien tunteilevat, siivottomat
kertomukset eivät vaikuttaneet häneen enempää kuin poliittiset uutiset.
Hän ei edes tiennyt, että Pariisissa oli työväenopistoja; ja jos hän
olisi tiennytkin, on luultavaa, ettei hän olisi piitannut niistä sen
enempää kuin saarnoistakaan. Hän teki työtänsä, ajatteli ajatuksiansa;
hän ei antanut toisten ajatusten häiritä itseään. Christophe kiitteli
häntä sen johdosta.
-- Mitäpä merkillistä siinä on? sanoi Sidonie. Minä olen samanlainen
kuin kaikki muutkin. Ettekö sitten ole nähnyt ranskalaisia?
-- Olen asunut kokonaisen vuoden heidän keskuudessaan, sanoi
Christophe; enkä ole tavannut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt
ajattelevan muuta kuin huvittelua tai huvittelijoiden apinoimista.
-- Niin, te olette nähnyt ainoastaan rikkaita, sanoi Sidonie. Rikkaat
ovat kaikkialla samanlaisia. Ette ole nähnyt vielä mitään.
-- Kyllä! sanoi Christophe. Minä alan nähdä.
Hän näki ensi vilauksen siitä ranskalaisesta kansasta, josta saa sen
vaikutelman, että se kestää iäti, joka on ruumiillisesti yhtä maansa
kanssa, joka on nähnyt, samoin kuin se, niin monien valloittajarotujen,
niin monien päivänsankarien tulevan ja menevän, ja joka ei koskaan
häviä.
Hän oli jo paremmissa voimissa ja alkoi olla ylhäällä.
Ensimäkien seikka, joka häntä huolestutti, oli niiden menojen takaisin
maksaminen, joita Sidonie'lla oli ollut hänen sairautensa takia. Kun
hän ei voinut juosta ympäri Pariisia työn haussa, täytyi hänen taipua
kirjoittamaan Hechtille: hän pyysi tätä hyväntahtoisesti lähettämään
hänelle etukäteen rahaa seuraavaa työtä vastaan. Hecht, jossa oli
omituinen sekoitus välinpitämättömyyttä ja hyväntahtoisuutta, antoi
hänen odottaa puolisen kuukautta vastausta, -- puolisen kuukautta,
jonka aikana Christophe kärsi hirveästi ja melkein kieltäytyi
koskemasta ruokaan, jota Sidonie hänelle kantoi. Hän ei ottanut vastaan
kuin vähän maitoa ja leipää, joita Sidonie hänelle väkisin antoi, ja
sitte hän soimasi itseään, koska hän ei ollut itse sitä ansainnut.
Vihdoin hän sai Hechtiltä pyytämänsä summan, mutta ainoatakaan sanaa
ei tullut sen mukana. Eikä Hecht ainoatakaan kertaa niiden kuukausien
aikana, jotka Christophe oli sairaana, koettanut tiedustaa hänen
vointiaan. Hänellä oli kyky tehdä hyvää herättämättä myötätuntoa. Ja
oikeastaan tehdessään hyvää ei hän ollut myötätuntoinen.
Sidonie saapui hetkiseksi iltapäivisin ja iltaisin. Hän valmisti
Christophe'ille ruokaa. Hän ei pitänyt mitään touhua, hän teki
tehtävänsä hillitysti; ja huomatessaan, että Christophe'in
liinavaatteet olivat huonossa kunnossa, otti hän sanaakaan virkkamatta
ne mukaansa korjatakseen ne. Heidän välinsä olivat huomaamatta
muodostuneet ystävällisemmiksi. Christophe puhui paljon vanhasta
äidistään. Sidonie tuli liikutetuksi; hän asettui yksinäisen, kaukana
olevan Louisan asemaan; ja hän osoitti Christophe'ille äidillistä
hellyyttä. Christophe'kin koetti keskustellessaan hänen kanssaan kaikin
voimin unohtaa perhehellyyden kaipuunsa, josta kärsii sitäkin enemmän,
kun on heikkona ja sairaana. Hän tunsi Sidonie'n keralla olevansa
lähempänä Louisaa kuin kenenkään muun keralla. Hän uskoi hänelle joskus
joitakin taiteellisia huoliaan. Sidonie säälitteli häntä lempeästi,
suhtautuen kuitenkin hieman iroonisesti näihin älyllisiin suruihin.
Sekin muistutti hänen äitiään ja tuntui hyvältä.
Hän koetti kiihoittaa Sidonie'ta ilmaisemaan salaisuuksiaan; mutta
tämä oli paljoa suljetumpi kuin hän. Hän kysyi Sidonie'ltä leikillään,
aikoiko hän mennä naimisiin. Tämä vastasi tavalliseen alistuvaan,
leikkisään tapaansa, että "se ei ollut sallittua palvelijalle: se
mutkistuttaisi asiat liiaksi. Ja sitte piti valinnan onnistua hyvin,
eikä se ollut suinkaan helppo asia. Miehet ovat suuria lurjuksia. He
pitävät teerenpeliään, kun toisella on rahaa; he ahmivat rahat ja
lähtevät jättäen puille paljaille. Hän oli nähnyt liiaksi sellaisia
esimerkkejä ympärillään. Häntä ei houkutellut sellainen kohtalo." --
Hän ei sanonut, että hän oli ollut menemäisillään naimisiin: hänen
"tulevansa" oli hänet jättänyt huomattuaan, että hän antoi kaikki
ansaitsemansa rahat omaisilleen. -- Christophe näki hänen leikkivän
äidillisesti erään samassa talossa asuvan perheen lasten kanssa. Kun
hän tapasi ne yksinään portaassa, saattoi hän intohimoisesti syleillä
niitä. Christophe kuvitteli hänet jonkun sijalle niistä naisista, jotka
hän tunsi: hän ei ollut mikään tyhmä, hän ei ollut sen rumempi kuin
muutkaan;, hänen mielestään hän olisi sopinut heidän sijalleen paremmin
kuin he. Niin suuri elinvoima haudattuna, ilman että kukaan siitä
valitti! Ja toisaalla kaikki nuo kuolleet eläjät, jotka täyttävät maan
ja jotka valtaavat toisten onnen ja oikeuden aurinkoon!...
Christophe ei epäillyt mitään. Hän oli erittäin ystävällinen, liian
ystävällinen hänelle; hän antoi hyväillä itseään niinkuin suuri lapsi.
Eräinä päivinä näytti Sidonie alakuloiselta; mutta Christophe arveli
sen johtuvan työstä. Kerran hän kesken puhetta äkkiä nousi ja jätti
Christophe'in sillä tekosyyllä, että hänellä oli työtä. Vihdoin hän
erään päivän jälkeen, jolloin Christophe oli osoittanut hänelle
tavallista suurempaa luottamusta, keskeytti käyntinsä muutamiksi
päiviksi; ja kun hän tuli jälleen, oli hänen puheensa väkinäistä.
Christophe kysyi itseltään, millä hän olisi häntä loukannut. Hän kysyi
sitä myös Sidonie'ltä. Tämä vastasi vilkkaasti, ettei hän ollut häntä
millään loukannut; mutta hän etääntyi hänestä yhä. Jonkun päivän
päästä hän ilmoitti Christophe'ille, että hän muutti: hän oli jättänyt
paikkansa ja lähti talosta. Kylmin ja kankean juhlallisin lausein
kiitti hän Christophe'ia siitä hyvyydestä, jota tämä oli hänelle
osoittanut, toivotti terveyttä hänelle ja hänen äidilleen ja sanoi
hänelle hyvästit. Christophe hämmästyi niin tästä äkillisestä lähdöstä,
ettei tiennyt mitä sanoa; hän koetti saada selville mistä syystä
Sidonie muutti: tämä vastasi vältellen. Christophe kysyi minne hän
muutti: hän vältti vastausta, ja katkaistakseen lyhyeen kysymykset hän
lähti. Kynnyksellä Christophe ojensi hänelle kättä; hän puristi sitä
voimakkaasti; mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään; ja loppuun
saakka hän säilytti jäykän ja kylmän ilmeensä. Hän lähti.
Christophe ei koskaan ymmärtänyt miksi.
Talvea kesti loppumattomiin, kosteata, sumuista, lokaista talvea.
Pitkiä viikkoja vailla aurinkoa. Vaikka Christophe'in vointi olikin
jo parempi, ei hän vielä ollut terve. Hänellä oli yhä kipeä kohta
oikeassa keuhkossa, hitaasti arpeutuva vika, ja ankaria yskänpuuskia,
jotka estivät häntä öisin saamasta unta. Lääkäri oli kieltänyt häntä
menemästä ulos. Hän olisi yhtä hyvin voinut määrätä hänet matkustamaan
Rivieralle tai Kanaria-saarille. Täytyihän hänen mennä ulos! Jollei hän
olisi mennyt noutamaan ateriaansa, ei ateria totisesti olisi itsestään
tullut hänen luokseen. -- Hänelle määrättiin myöskin lääkkeitä, joita
hänellä ei ollut varaa maksaa. Hän ei enää kysynytkään lääkäreiltä
neuvoa: se oli vain rahan hukkaa; ja lisäksi tuntui hänestä aina
ilkeältä käydä heidän luonaan; he eivät voineet ymmärtää toisiaan: he
olivat kaksi aivan vastakkaista maailmaa. He osoittivat iroonista ja
hieman ylenkatseellista sääliä tuota köyhää taiteilijaraukkaa kohtaan,
joka luuli itsessään olevan kokonaisen maailman ja jonka elämän virta
lakaisi pois aivankuin jonkun oljenkorren. Häntä nöyryytti se, että
nämä miehet tarkastelivat, tunnustelivat ja kääntelivät häntä. Häntä
hävetti sairas ruumiinsa. Hän ajatteli:
-- Miten tyytyväinen olisin, jos se kuolisi!
Huolimatta yksinäisyydestä, sairaudesta, kurjuudesta, niin monesta
kärsimyksen aiheesta, alistui Christophe kärsivällisesti kohtaloonsa.
Hän ei ollut koskaan ollut niin kärsivällinen. Hän ihmetteli sitä
itsekin. Sairaus on toisinaan hyvää tekevä. Murtaessaan ruumiinvoimat
se vapauttaa sielun; se puhdistaa sen: pakollisen toimettomuuden öinä
ja päivinä heräävät ne ajatukset, jotka pelkäävät liian räikeätä valoa
ja jotka terveyden aurinko polttaa. Ken ei koskaan ole ollut sairaana,
ei vielä täysin tunne itseään.
Sairaus oli tehnyt Christophe'in ihmeellisen levolliseksi. Se oli
riistänyt hänen olennostaan kaiken karkeamman. Hän tunsi hienontuneilla
vaistoillaan sen salaperäisten voimien maailman, joka on meissä
kaikissa ja jota elämän telme estää meitä kuulemasta. Siitä lähtien,
kun hän kuumesairaana oli kulkenut Louvre'issa, jolloin pienimmätkin
muistot olivat syöpyneet hänen mieleensä, eli hän Rembrandtin taulun
tapaisessa lämpimässä, syvässä ja lempeässä ilmapiirissä. Hänkin tunsi
sielussaan näkymättömän auringon maagillisen heijastuksen. Ja vaikka
hän ei enää uskonutkaan, tiesi hän, ettei hän ollut yksin: joku Jumala
piti häntä kädestä ja kuljetti häntä sinne, minne hänen tuli mennä. Hän
luotti häneen aivankuin pieni lapsi.
Ensi kerran moneen vuoteen hän oli pakotettu lepäämään. Toipumista
seuraava väsymyskin oli hänelle lepoa sen tavattoman henkisen
jännityksen jälkeen, jossa hän oli ollut sairauden edellä ja joka
häntä yhä vieläkin uuvutti. Christophe, joka useampien kuukausien
aikana oli jäykistynyt alituisen levottomuuden tilassa, tunsi katseensa
kiinteyden vähitellen höltyvän. Hän oli silti yhtä voimakas, mutta hän
oli inhimillisempi. Neron valtava, mutta hieman kummallinen elämä oli
siirtynyt taka-alalle; hän huomasi olevansa samanlainen ihminen kuin
muutkin; hänestä oli hävinnyt kaikki hengen fanaattisuus ja kaikki
se, mikä toiminnassa on kovaa ja säälimätöntä. Hän ei enää vihannut
ketään; hän ei enää ajatellut harmistuttavia asioita tai sivuutti hän
ne vain olkapäitten kohautuksella; hän ajatteli vähemmän omia vaivojaan
ja enemmän toisten vaivoja. Siitä lähtien, kun Sidonie oli johtanut
hänen mieleensä niiden vaatimattomien sielujen hiljaisen kärsimyksen,
jotka valittamatta taistelivat kaikkialla maan päällä, unohti hän
itsensä niiden vuoksi. Hän ei tavallisesti ollut tunteileva, mutta
nyt hän sai tuon mystillisen hellyyden puuskia, joka on heikkouden ja
sairauden kukka. Nojatessaan illalla ikkunaansa korkealla pihan yllä,
kuunnellen yön salaperäisiä ääniä,... naapuritalosta kuuluvaa laulua,
joka etäältä tuntui liikuttavammalta, jonkun pienen tytön naivia
Mozart-rimputusta,... hän ajatteli:
-- Kaikki te, joita rakastan ja joita en tunne! Te, joita elämä ei
vielä ole surkastuttanut, jotka uneksitte suurista asioista, jotka te
tiedätte mahdottomiksi, ja jotka taistelette vihamielistä maailmaa
vastaan, -- tahdon, että saavuttaisitte onnen -- on niin hyvä olla
onnellinen!... Oi ystäväni, tiedän että olette lähellä, ja minä ojennan
teille käteni... Meidän välillämme on muuri. Kivi kiveltä minä sen
kulutan pois, mutta minä kulutan samalla myös itseni. Kohtaammeko me
milloinkaan? Ehdinkö luoksenne, ennenkuin välillemme kohoaa toinen
muuri: kuolema?... -- Mitäpä merkitsee se, että saan olla koko elämäni
yksin, kunhan vain teen työtä teidän hyväksenne, kunhan teen teille
hyvää, ja kunhan te rakastatte minua vähän, myöhemmin, kuolemani
jälkeen!...
Niin joi toipuva Christophe noiden kahden hyvän imettäjän rintoja:
_"Liebe und Noth"_ (Rakkaus ja kurjuus).
Kun hänen tahtonsa näin oli lauennut jännityksestään, hän tunsi
tarvetta lähestyä muita. Ja vaikka hän vielä oli varsin heikko,
ja vaikka ei ollutkaan järkevää, läksi hän ulos aikaiseen aamulla
siihen aikaan, jolloin kadut olivat tulvillaan kansaa, joka vaelsi
kaukaisiin työpaikkoihinsa, tai iltaisin silloin, kun he palasivat.
Hän tahtoi sukeltautua inhimillisen myötätunnon virkistävään kylpyyn.
Hän ei kylläkään puhunut kenenkään kanssa. Hän ei edes pyrkinytkään
puheisiin. Hän tyytyi katselemaan heidän kulkuaan, vaistoamaan heitä
ja rakastamaan heitä. Hän tarkasteli sydämellisellä säälillä noita
kiirehtiviä työmiehiä, joita jo edeltäpäin näytti painavan työpäivän
uuvutus, -- noiden nuorten miesten ja nuorten tyttöjen kasvoja,
joiden hipiä oli kalpea, joiden ilme oli terävä, ja joilla väreili
omituinen hymy, -- noita läpikuultavia, liikkuvia kasvoja, joiden
alla näki himojen, huolien ja vaihtelevan ironian virtojen vierivän
ohi, -- tuota suurkaupungin järkevää, liiankin järkevää ja hieman
sairaalloista kansaa. Kaikilla oli kiire; miehet lukivat kulkiessaan
sanomalehteä, naiset pureskelivat vehnästä. Christophe olisi mielellään
antanut kuukauden elämästään, jotta pörröinen, vaaleaverinen tyttö,
jonka kasvojenpiirteet vielä olivat uniset ja joka juuri kiirehti
hänen ohitsensa astellen lyhyin, hermostunein, kuivin askelin kuin
vuohi, olisi saanut nukkua tunnin tai pari lisää. Oh! hän ei olisi
suinkaan pannut vastaan, jos Christophe olisi tehnyt hänelle sellaisen
tarjouksen! Hän olisi tahtonut herättää kaikki ne rikkaat, joutilaat
naiset, jotka tähän aikaan nukkuivat ilmanpitävästi suljetuissa
huoneustoissaan ja ikävystyneinä nauttivat hyvinvoinnistaan, ja asettaa
heidän sijalleen, heidän vuoteisiinsa, heidän mukavaan elämäänsä
nämä pienet, hehkuvat, väsyneet ruumiit, nämä sielut, jotka eivät
olleet blaseerattuja eivätkä liioin rikkaita, mutta pirteitä ja
elämänjanoisia. Hänen sydämensä oli täynnä säälittelyä heitä kohtaan;
hän hymyili noille vilkkaille ja väsähtäneille kasvoille, joissa
oli koiruutta ja viattomuutta, julkeata ja naivia nautinnonhalua ja
pohjalla kelpo pieni sielu, vilpitön ja työteliäs. Hän ei pahastunut,
vaikka jotkut heistä nauroivat hänelle vasten silmiä tai tönäisivät
toisiaan kylkeen osoittaen tuota suurta poikaa, jonka silmät hehkuivat.
Hän kuljeskeli myös rantakaduilla ja uneksi. Se oli hänen
mielikävelyään. Se viihdytti hieman tuon suuren virran kaipausta,
joka oli tuudittanut hänen lapsuuttaan. Ah! se ei ollut suinkaan
_Vater Rhein_. Siinä ei ollut sen valtavata voimaa, ei sen avaroita
näköaloja, sen laajoja lakeuksia, joilla ajatus leijaa ja joihin se
häipyy. Harmaasilmäinen virta, hieno- ja tarkkapiirteiset rannat
kalpeanvehreässä puvussa, rannat, joissa oli suloa ja notkeutta, jotka
henkevän välinpitämättöminä kaareilivat synkän ja komean kaupungin
keskellä; sillat olivat sen rannerenkaita, muistomerkit sen koristeita
ja se hymyili kauneudestaan tietoisena ikäänkuin kaunis, vetelehtivä
tyttö... Pariisin oivallinen valo. Se oli ensimäinen, jota Christophe
oli tässä kaupungissa ihaillut; vähitellen se muutti hänen sydämensä,
ilman että hän sitä itsekään huomasi. Se oli hänestä Pariisin
kauneinta musiikkia, sen ainoata musiikkia. Hän vietti tuntikausia
iltaisin rantakaduilla tai vanhan Ranskan puistoissa, nauttien päivän
harmonioista, jotka verhosivat suuret puut sinipunervaan utuun
ja ympäröivät muistopatsaat, harmaat maljakot ja kuninkaallisten
muistomerkkien ruostuneet kivimassat, jotka olivat imeneet itseensä
vuosisatojen valon, -- tuo autereinen ilmapiiri, joka syntyi hienoista
auringonsäteistä ja maidonvalkeasta udusta ja jonka hopeahohteisessa
vihmassa kansakunnan hymyilevä henki leijaa.
Eräänä iltana hän seisoi lähellä Saint-Michel-siltaa nojaten
aitaukseen ja katsellen alas veteen; samalla hän selaili joutessaan
erään kaupustelijan kirjoja, joita oli levällään kivikaiteella. Hän
avasi sattumalta erään Michelet'n teoksen. Hän oli jo ennen lukenut
muutaman sivun jostakin tämän historioitsijan teoksesta, eikä häntä
ollut suurestikaan miellyttänyt hänen ranskalainen sanakoreilunsa,
hänen kykynsä päihtyä sanoista ja järkyttävä esityksensä. Mutta tänä
iltana tempasi kirja hänet mukaansa heti ensi lauseista: se käsitteli
Jeanne d'Arc'in tuomitsemista. Hän tunsi Schillerin välityksellä
Orleansin neitsyen; mutta näihin saakka oli tämä ollut hänelle vain
romaanisankaritar, jolle suuri runoilija oli antanut kuvitellun elämän.
Äkkiä selvisi hänelle todellisuus, ja se valtasi hänet. Hän luki, luki,
ja hänen sydäntään kouristi ylevän kertomuksen traagillinen kauheus;
ja kun hän ehti siihen kohtaan, jossa Jeanne saa tietää, että häntä
odottaa illalla kuolema, ja hän lysähtää kauhusta aivan tajuttomaksi,
alkoivat hänen kätensä vapista, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hänen
täytyi keskeyttää. Sairaus oli heikontanut hänet: hän oli tullut
naurettavan tunteelliseksi, mikä häntä itseäänkin harmitti. -- Kun hän
aikoi jatkaa lukemista, oli jo myöhä, ja kaupustelija oli sulkemassa
laatikoltaan. Hän päätti ostaa kirjan; hän kaivoi taskujaan: hänellä
oli vain kolmekymmentä centimeä. Hän oli usein näin vähissä rahoissa,
mutta se ei häntä huolestuttanut. Hän oli juuri ostanut ruokaa, ja
seuraavana päivänä toivoi hän saavansa Hechtiltä vähän rahaa eräästä
musiikkikopiosta. Mutta odottaa seuraavaan päivään, se oli kovaa! Miksi
olikaan hän äsken tuhlannut ruokaan sen vähän mitä hänellä oli? Ah!
jospa hän olisi voinut tarjota kirjankaupustelijalle maksuksi leivän ja
makkaran, jotka hänellä olivat taskussaan!