kulkiessaan sillan ohi, joka kantaa sodan arkkienkelin -- Jeanne'in
"taivaallisen veljen" -- nimeä, ei hänellä ollutkaan rohkeutta jatkaa
matkaa. Hän pysähtyi ja etsi tuon arvokkaan kirjan kaupustelijan
laatikosta; hän luki sen lävitse, hän vietti lähes kaksi tuntia
sen ääressä; Hechtin kohtausaika meni ohitse; ja tavatakseen häntä
myöhemmin sai hän kuluttaa melkein koko päivänsä. Vihdoin onnistui hän
saamaan uuden työmääräyksen ja maksun. Hän juoksi heti ostamaan kirjan,
vaikka hän oli jo lukenut sen lävitse. Hän pelkäsi, että joku toinen
ostaja olisi sen vienyt. Vahinko ei suinkaan olisi ollut suuri: hän
olisi helposti voinut saada toisen kappaleen; mutta hän ei tiennyt,
oliko kirja harvinainen vai ei, ja hän halusi muuten juuri saman
kappaleen, sen eikä muuta. Ne, jotka rakastavat kirjoja, ovat kernaasti
fetishin palvelijoita. Ne lehdet, vaikkapa ne olisivat likaisia ja
tahraisiakin, joista unelmat ovat lähtöisin, ovat heille pyhiä.
Christoph e luki uudelleen kotona yön hiljaisuudessa Jeanne d'Arc'in
kärsimyksen historian; eikä mikään inhimillinen arvokkuuden vaatimus
enää estänyt häntä päästämästä tunteitaan valloilleen. Hän tunsi
hellyyttä, sääliä ja ääretöntä tuskaa ajatellessaan tuota pientä
paimenetarraukkaa karkeissa, punaisissa talonpoikaisvaatteissaan.
Hän oli kookas, arka, lempeä-ääninen, ja hän uneksi kuullessaan
kirkonkellojen soivan, -- hän rakasti niitä samoin kuin Christophe'kin.
Hänen hymyilynsä oli kaunista, täynnä hienoutta ja hyvyyttä, hänen
kyyneleensä olivat aina valmiit vuotamaan, -- rakkauden kyyneleet,
säälin kyyneleet, heikkouden kyyneleet, sillä hän oli samalla
miehekkään rohkea ja täysin naisellinen, puhdas, urhoollinen tyttö,
joka kesytti rosvoarmeijan villiyden ja rauhallisesti pelottomalla
terveellä järjellään, naisellisella teräväjärkisyydellään ja lempeällä
itsepintaisuudellaan teki kuukausien aikana yksinään ja kaikkien
hylkäämänä tyhjäksi kirkon ja lain kätyrien uhkan ja tekopyhät
juonet, noiden susien ja kettujen, jotka veristävin silmin ja verisin
raateluhampain kiertelivät hänen ympärillään.
Eniten liikutti Christophe'ia hänen hyvyytensä, hänen sydämensä
hellyys: -- hän itki voittojen jälkeen, hän itki kuolleita vihollisia,
itki niitä, jotka olivat häntä herjanneet, lohduttaen heitä kun he
olivat haavoittuneita, tukien heitä kuoleman hetkellä. Hän ei ollut
lainkaan katkera niille, jotka hänet luovuttivat viholliselle, eikä
edes pyövelillekään kun liekit kohosivat häntä kohden; hän ei ajatellut
itseään, hän ajatteli vain munkkia, joka valmisti hänet kuolemaan
ja jonka hän pakotti poistumaan. Hän säilyi "lempeänä kamppailuista
katkerimmassa, hyvänä pahojen keskellä, rauhaa rakastavana itse
sodassakin. Hän toi tuulahduksen Herran henkeä sotaan, tähän pirun
riemujuhlaan".
Ja Christophe ajatteli tarkastaessaan itseään:
-- Minä en ole säilyttänyt Herran henkeä itsessäni.
Hän luki uudelleen Jeanne'in evankelistan kauniit sanat:
"Olla hyvä, pysyä hyvänä keskellä ihmisten harjoittamaa vääryyttä ja
kohtalon kovuutta... Säilyä lempeänä ja hyväsydämisenä keskellä kaikkia
katkeria riitoja, kestää kaikki kokemukset antamatta niiden kajota
tähän sisäiseen aarteeseen..."
Ja hän toisti:
-- Olen tehnyt syntiä. En ole ollut hyvä. Minulta on puuttunut
hyväntahtoisuutta. Olen ollut liian ankara. -- Suokaa minulle anteeksi!
Älkää luulko, että olen teidän vihollisenne, te, joita vastaan
taistelen! Tahtoisin tehdä teille hyvää, teillekin... Mutta täytyyhän
teitä estää tekemästä pahaa...
Ja kun hän ei ollut mikään pyhimys, heräsi hänessä viha heti kun hän
ajatteli heitä. Kaikkein vähimmin saattoi hän antaa heille anteeksi
sitä, että nähdessään heidät, ollessaan pakotettu katselemaan Ranskaa
heidän kauttansa, oli mahdotonta kuvitella, että sellainen puhtauden
ja sankarirunouden kukka oli milloinkaan saattanut puhjeta tästä
maaperästä. Ja niin oli kuitenkin laita. Kuka saattoi sanoa, eikö
sellaista voisi tapahtua toisenkin kerran? Nykyinen Ranska ei voinut
olla huonompi Kaarle VII:n Ranskaa, tuota siveetöntä kansakuntaa,
josta syntyi Orleansin neitsyt. Nyt oli temppeli autiona, hävitettynä,
puoleksi raunioina. Mitäpä siitä! Kerran oli siellä Jumala puhunut.
Sen rakkauden tähden, jota Christophe tunsi Ranskaa kohtaan, etsi hän
ranskalaista, jota voisi rakastaa.
Oltiin maaliskuun loppupuolella. Useaan kuukauteen ei Christophe
ollut puhunut kenenkään kanssa, ei saanut ainoatakaan kirjettä,
lukuunottamatta joitakuita sanoja vanhalta äidiltään, joka ei tiennyt,
että hän oli sairaana, ja joka ei hänelle ilmoittanut, että hän
itsekin oli sairas. Hänen suhteensa ulkomaailmaan supistuivat hänen
käynteihinsä musiikkiliikkeessä noutamassa tai viemässä töitä. Hän kävi
siellä niihin aikoihin, jolloin hän tiesi, että Hecht oli poissa; --
hän ei halunnut tavata häntä. Se oli turhaa varovaisuutta: sillä sen
ainoan kerran, jolloin hän oli kohdannut Hechtin, oli tämä sanonut
hänelle vain muutaman välinpitämättömän sanan, kysyen hänen vointiaan.
Hän oli siis suljettuna hiljaisuuden vankilaan, kun hän eräänä aamuna
sai rva Roussin'iltä kutsun musikaaliseen illanviettoon: erään tunnetun
kvartetin piti siellä esiintyä. Kirje oli sangen herttainen, ja Roussin
oli siihen lisännyt jonkun ystävällisen rivin. Hän ei ollut suinkaan
ylpeä väliensä rikkoutumisesta Christophe'in kanssa. Hän oli siitä
sitäkin vähemmän ylpeä sen jälkeen, kun hän oli katkaissut välinsä
laulajattareensa ja tuomitsi häntä armottomasti. Hän oli hyväluontoinen
mies; hän ei koskaan kantanut kaunaa niitä kohtaan, joita hän oli
vahingoittanut. Hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hänen uhrinsa
olisivat olleet häntä arkatuntoisempia. Ja kun hänellä oli onni tavata
heitä, ei hän epäröinnyt ojentaa heille kättään.
Ensi töikseen Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, ettei mene.
Mutta sitä mukaa kuin konserttipäivä läheni, väheni hänen varmuutensa.
Hän tunsi aivan tukahtuvansa, kun ei kuullut ainoatakaan ihmisääntä
ja varsinkaan säveleitä. Kuitenkin hän yhä uudelleen vakuutti, ettei
astuisi jalkaansa noiden ihmisten suojiin. Mutta kun tuli määrä-ilta,
meni hän sinne sittenkin, häpeissään heikkoudestaan.
Hän katuikin heti kauppojaan. Tuskin oli hän tullut tähän poliitikkojen
ja keikarien seuraan, kun hänet valtasi voimakkaampi vastenmielisyys
heitä kohtaan kuin milloinkaan ennen: sillä näinä yksinäisinä
kuukausina oli tämä eläinnäyttely tullut hänelle aivan vieraaksi.
Oli mahdotonta kuunnella musiikkia täällä: se oli taiteen häpäisyä.
Christophe päätti lähteä heti ensimäisen kappaleen jälkeen.
Hän silmäili tätä vastenmielisten kasvojen ja vartaloiden piiriä.
Hän kohtasi salin vastaisessa päässä silmät, jotka katselivat häntä
ja heti kääntyivät pois. Niissä oli omituista vilpittömyyttä, joka
herätti hänen huomiotaan näiden blaseerattujen katseiden keskellä. Ne
olivat kainot, mutta kirkkaat ja varmat silmät, tuollaiset ranskalaiset
siimat, jotka kerta kiinnyttyään teihin katsovat teitä ehdottomasti
tosissaan, jotka eivät salaa mitään ja joilta ei ehkä mikään teissä jää
salaan. Hän tunsi nuo silmät. Mutta hän ei tuntenut kasvoja, joita ne
valaisivat. Ne olivat nuoren, kaksikymmen-, kaksikymmenviisi-vuotiaan,
pienikokoisen miehen. Hän oli hieman kumarainen, parraton ja heikon
ja kärsivän näköinen. Hänellä oli kastanjanruskea tukka, hänen
kasvojenpiirteensä olivat säännöttömät ja hienot, niissä oli jotakin
epäsymmetristä, joka teki ilmeen, jollei juuri levottomaksi, niin
ainakin hieman häirityksi; siinä oli oma viehätyksensä ja se näytti
olevan ristiriidassa silmien rauhallisuuden kanssa. Hän seisoi eräässä
oviaukossa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Christophe
katsahti häneen uudelleen; ja taas hän kohtasi samat silmät, jotka
kääntyivät arkoina ja herttaisen saamattomina pois; ja joka kerta
Christophe "tunsi jälleen" hänet: hänellä oli se tunne, että hän oli jo
nähnyt ne joissakin toisissa kasvoissa. Voimatta tapansa mukaan salata
tuntemuksiaan, suuntasi Christophe askeleensa tuota nuorta miestä
kohden. Mutta lähestyessään häntä, hän mietti mitä voisi hänelle sanoa.
Hän pysähtyi epätietoisena katsellen oikealle ja vasemmalle, aivankuin
olisi astellut sattumalta. Toista ei vedetty nenästä, ja hän arvasi,
että Christophe oli tulossa hänen luokseen; hän kävi niin araksi,
ajatellessaan joutuvansa keskusteluun Christophe'in kanssa, että
aikoi pujahtaa viereiseen huoneeseen; mutta kömpelyys naulitsi hänet
paikalleen. Niin joutuivat he vastatusten. Kului hetkinen, ennenkuin
heidän onnistui keksiä puheenaihetta. Tämän kestäessä luuli kumpikin
heistä näyttävänsä naurettavalta toisen silmissä. Vihdoin Christophe
katsoi nuorta miestä suoraan silmiin ja sanoi ilman muuta johdantoa
äreällä äänellä:
-- Te ette ole pariisilainen?
Tämän odottamattoman kysymyksen kuullessaan hymyili nuori mies, vaikka
olikin hämillään, ja vastasi: -- En.
Hänen heikko ja hillityn sointuva äänensä muistutti haurasta säveltä.
-- Niinpä arvelin, sanoi Christophe, ja nähdessään hänen käyvän hieman
hämilleen tästä merkillisestä huomautuksesta, lisäsi hän:
-- Se ei ole mikään moite.
Mutta toinen kävi yhä enemmän hämilleen.
Syntyi jälleen hiljaisuus. Nuori mies teki ponnistuksia puhuakseen;
hänen huulensa vapisivat; huomasi, että hänellä oli lause huulillaan,
mutta hän ei saanut sitä lausutuksi. Christophe tutki uteliaana
noita liikkuvia kasvoja, joiden läpikuultavan ihon alla näkyi pientä
värähtelyä; hän ei näyttänyt olevan samaa olemusta kuin ne, jotka
häntä salongissa ympäröivät, nuo täyteläiset kasvot, nuo raskaat päät,
jotka eivät olleet muuta kuin kaulan jatkoa, vain osa ruumista. Näiden
kasvojen pinnalla asusti sielu; jokaisessa lihan hiukkasessa oli
moraalista elämää.
Hän ei saanut mitään sanotuksi. Christophe jatkoi hyväntahtoisesti:
-- Mitä te teette täällä näiden olentojen keskellä?
Hän puhui kovalla äänellä ja tuolla omituisella vapaudella, joka
suututti kaikkia. Hämillään oleva nuori mies ei voinut olla
katsahtamatta ympärilleen nähdäkseen kuunneltiinko heitä; tämä liike ei
miellyttänyt Christophe'ia. Ja sensijaan, että olisi vastannut, kysyi
hän avuttoman kohteliaasti:
-- Entä te?
Christophe nauroi hieman kömpelöä nauruaan:
-- Niin. Ja minä? sanoi hän hyvätuulisena. Nuori mies sanoi äkkiä
päättävästi ahtaalla äänellä:
-- Miten ihailenkaan teidän musiikkianne!
Sitte hän keskeytti koettaen turhaan voittaa arkuuttaan. Hän punastui;
hän tunsi sen; ja siitä hänen punastuksensa yhä lisääntyi leviten
ohimoille ja korviin saakka. Christophe katseli häntä hymyillen, ja
hänen teki mieli syleillä häntä. Nuori mies kohotti katseensa häneen
masentuneena.
-- Ei, sanoi hän, en todellakaan voi... en voi puhua siitä... täällä...
Christophe tarttui häntä kädestä, ja hänen leveillä, suljetuilla
huulillaan väreili sanaton hymy. Hän tunsi vieraan laihojen sormien
hieman vapisevan hänen kourassaan ja puristavan sitä tahtomattaan
lämpimästi; ja nuori mies tunsi Christophe'in suuren kouran
sydämellisesti rusentavan hänen kättään. Salongin hälinä häipyi heidän
kuuluviltaan. He olivat kahden, ja he ymmärsivät olevansa ystäviä.
Sitä kesti vain hetken, minkä jälkeen rva Roussin kosketti kevyesti
Christophe'ia käsivarteen viuhkallaan ja sanoi hänelle:
-- Huomaan, että olette tehneet tuttavuutta, ja että on turha teitä
esittää. Tämä suuri poika on tullut tänne yksinomaan teidän tähtenne.
Tällöin ystävykset hieman etääntyivät toisistaan kainostellen.
Christophe kysyi rva Roussin'ilta:
-- Kuka hän on?
-- Mitä! sanoi tämä, ettekö tunne häntä? Hän on pieni runoilija, joka
kirjoittaa aika somasti. Teidän ihailijoitanne. Hän on hyvä muusikko
ja soittaa hyvästi pianoa. Ei ole hyvä puhua teistä hänen kuultensa:
hän on teihin rakastunut. Tässä eräänä päivänä oli hän vähällä joutua
riitaan teidän tähtenne Lucien Lévy-Coeur'in kanssa.
-- Ah! tuota kelpo poikaa! sanoi Christophe.
-- Niin, tiedän, te tuomitsette väärin Lucien raukkaa. Mutta hänkin
pitää teistä.
-- Ah! älkää sanoko minulle niin! Silloin minä vihaisin itseäni.
-- Vakuutan teille.
-- Ei koskaan, ei koskaan! Kiellän häntä pitämästä minusta.
-- Samaa juuri sanoi teidän ihailijanne. Te olette yhtä hupsuja
kumpikin. Lucien selitti parhaillaan erästä teidän kappalettanne. Tuo
arka poika, jonka juuri näitte, nousi vihasta vavisten ja kielsi häntä
puhumasta teistä. Mikä vaatimus!... Onneksi olin lähellä. Minä löin
nauruksi koko asian; Lucien teki samoin; ja poika vaikeni hämmentyneenä
ja esitti lopuksi anteeksipyynnön.
-- Poika parka! sanoi Christophe. Hän oli liikutettu.
-- Minne hän on mennyt? jatkoi hän kuuntelematta rva Roussin'iä, joka
jo puhui hänelle muista asioista.
Hän kääntyi etsimään häntä, mutta tuo tuntematon ystävä oli hävinnyt.
Christophe palasi rva Roussin'in luo:
-- Sanokaa minulle hänen nimensä.
-- Kenen? kysyi tämä.
-- Hänen, josta äsken puhuitte minulle,
-- Tuon pienen runoilijanneko? sanoi hän. Hänen nimensä on Olivier
Jeannin.
Tämä nimi kaikui Christophe'in korvissa aivankuin tutulta musiikilta.
Nuoren tytön siluetti häilähti hänen sielunsilmäinsä ohi. Mutta uusi
kuva, ystävän kuva, syrjäytti sen heti.
Christophe palasi kotia. Hän vaelsi pitkin Pariisin katuja keskellä
väentungosta. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, hänen aistiensa yhteys
ulkomaailmaan oli katkennut. Hän oli kuin järvi, jonka vuoristovyö
eroittaa muusta, maailmasta. Ei tuulenhenkäystä, ei melua, ei
levottomuutta. Rauha vain. Hän toisteli:
-- Minulla on ystävä!
End of Project Gutenberg's Jean-Christophe Pariisissa I, by Romain Rolland