rinnakkain. Hetken epäröityään ja hymyiltyään he ryhtyivät kaikessa
ystävyydessä juttelemaan. Tytöllä oli hauska ääni, ja hän puheli
paljon tyhmyyksiä musiikista, josta hän ei tiennyt mitään, vaikka
tahtoi näyttää tietävänsä; mutta hän rakasti sitä intohimoisesti.
Hän rakasti huonointa ja parasta, Massenet'a ja Wagneria; ainoastaan
keskinkertainen häntä ikävystytti. Musiikki oli hänelle hekumaa; hän
imi sitä ruumiinsa joka huokosella aivankuin Danae kultasadetta.
_Tristanin_ alkusoitto antoi hänelle ikäänkuin kuolettavan piston;
ja _Eroica_ sinfoniaa kuunnellessaan nautti hän tuntiessaan
musiikin tempaavan hänet kuin sotasaaliina mukaansa. -- Hän kertoi
Christophe'ille, että Beethoven oli ollut kuuromykkä, ja että hän siitä
huolimatta, jos olisi hänet tuntenut, olisi suuresti rakastanut häntä,
vaikka hän olikin ollut tavattoman ruma. Christophe vakuutti, ettei
Beethoven ollut niinkään ruma; sitte he keskustelivat siitä, mikä oli
kaunista, mikä rumaa; ja tyttö tunnusti, että kaikki riippui mausta;
se mikä oli toisesta kaunista, oli toisesta rumaa: "ihminen ei ollut
mikään kultaraha, hän ei voinut miellyttää kaikkia". -- Christophe'ista
oli mieluisempaa, kun hän ei puhunut mitään: siten kuuli hän paremmin
häntä. _Isolden kuoleman_ aikana ojensi tyttö Christophe'ille kätensä;
käsi oli aivan nahkea; Christophe piteli sitä kappaleen loppuun saakka;
hän tunsi heidän yhteenliittyneiden sormiensa lävitse kulkevan saman
elämänvirran.
He poistuivat yhdessä; kello oli lähes kaksitoista. He kulkivat
jutellen _Quartier latin'iin_; tyttö oli käynyt Christophe'in
käsipuoleen, ja tämä saattoi häntä melkein hänen asuntoonsa. Mutta
kun he olivat tulleet ovelle ja tyttö oli aikeissa näyttää hänelle
tietä, jätti Christophe hänet, välittämättä hänen hymystään ja hänen
houkuttelevasta katseestaan. Aluksi tyttö hämmästyi, sitte hän
raivostui; sitte hän nauroi katketakseen muistellessaan tyhmyyttään;
tultuaan huoneeseensa ja riisuutuessaan harmistui hän uudelleen
ja alkoi lopuksi hiljaa itkeä. Kun hän näki Christophe'in jälleen
konsertissa, tahtoi hän näyttää loukkaantuneelta, välinpitämättömältä,
hieman tylyltä. Mutta Christophe oli niin hyvätuulinen, ettei
hän voinutkaan pysyä päätöksessään. He alkoivat jutella; tyttö
suhtautui häneen nyt vain pidättyvämmin. Christophe jutteli hänelle
sydämellisesti, mutta erittäin kohteliaasti vakavista ja kauniista
asioista, musiikista, jota he kuuntelivat, siitä, mitä se merkitsi
hänelle. Tyttö kuunteli tarkkaavaisena ja koetti ajatella samoin
kuin hän. Hän ei useinkaan käsittänyt hänen sanojensa tarkoitusta,
mutta hän uskoi niihin kuitenkin. Hän tunsi Christophe'ia kohtaan
kiitollista kunnioitusta, jota hän ei kuitenkaan juuri nimeksikään
osoittanut hänelle. Salaisesta sopimuksesta he eivät puhelleet
toistensa kanssa muualla kuin konserteissa. Christophe kohtasi tytön
kerran ylioppilaiden seurassa. He tervehtivät toisiansa vakavina. Tyttö
ei puhunut hänestä kenellekään. Hänellä oli sydämensä pohjalla pieni
pyhitetty sopukka, jotakin kaunista, puhdasta ja lohdullista.
Siten alkoi Christophe pelkällä läsnäolollaan, pelkällä
olemassaolollaan vaikuttaa viihdyttävästi ja vahvistavasta Hän
jätti tietämättään kaikkialle, missä hän liikkui, jälkiä sisäisestä
valostaan. Hänellä ei ollut siitä aavistustakaan. Hänen lähistössään,
samassa talossa oli ihmisiä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja
jotka hekin, sitä lainkaan aavistamatta, joutuivat saman hyväätekevän
säteilyn alaisiksi.
Christophe'illa ei enää ollut muutamaan viikkoon ollut rahaa käydä
konserteissa, vaikka hän paastosikin. Huoneessaan räystään alla
tunsi hän nyt talven tullen aivan kohmettuvansa; hän ei voinut istua
liikkumatonna pöytänsä ääressä. Silloin hän laskeutui alas kadulle ja
kuljeskeli ympäri Pariisia lämpimikseen. Hänellä oli kyky hetkittäin
unohtaa häntä ympäröivä kuhiseva kaupunki ja paeta avaruuteen ja
ajattomuuteen. Hänen tarvitsi vain nähdä meluavan kadun yläpuolella
kuollut, jäinen kuu, joka riippui taivaan pohjattomassa syvyydessä,
tai auringon kehrä vaaleiden usvien keskellä, jotta kadun hälinä
vaimeni, jotta Pariisi hävisi rajattomaan tyhjyyteen, jotta koko tämä
elämä näytti hänestä vain kauan, kauan... vuosisatoja sitten olleen
elämän haavekuvalta. Pieninkin merkki -- jota muut ihmiset eivät
huomanneetkaan -- suuresta, villistä luonnosta, jonka sivistyksen
vaippa miten kuten peittää, riitti herättämään hänen silmissään
henkiin sen kokonaisuudessaan. Katukivien raoissa kasvava ruoho,
puu, joka työnsi muutamia vehreitä oksia rautasuojuksessaan kuivalla
bulevardilla, vailla ilmaa ja vailla maata; koira, ohi lentävä lintu,
viimeiset jäännökset siitä eläimistöstä, joka täytti primitiivisen
maailman, ja jonka ihminen on hävittänyt; sääskiparvi; näkymätön
kulkutauti, joka teki tuhoaan jossakin korttelissa: -- enempää ei
tarvittu, jotta tässä tukehduttavassa inhimillisessä kasvitarhassa maan
henki tuulahti hänen kasvoilleen ja kannusti hänen tarmoaan.
Pitkillä kävelyretkillään, useimmiten tyhjin vatsoin ja oltuaan
useita päiviä vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa, hän uneksi
loppumattomiin. Kieltäymykset ja vaitiolo kiihoittivat ylenmäärin
tätä sairaalloista sieluntilaa. Hän nukkui öisin levottomasti ja näki
uuvuttavia unia: hän näki alati vanhan talon ja huoneen, jossa hän oli
elänyt lapsuutensa ajan; myöskin musikaaliset ahdistukset vaivasivat
häntä. Päivisin hän keskusteli olentojen kanssa, jotka asustivat hänen
sielussaan, ja niiden poissaolevien ja kuolleiden kanssa, joita hän
rakasti.
Eräänä kosteana syyskuunpäivänä, jolloin kangistuneet ruohokentät
olivat huurteessa, jolloin talojen katot ja harmaat kupoolit
sulautuivat usvaan, ja jolloin puiden paljaat, heiveröiset,
vääristyneet, sumun keskellä törröttävät oksat muistuttivat
kasvullisuutta valtameren pohjalla, -- astui Christophe, jota eilisestä
saakka oli viluttanut ja joka ei vielä ollut saanut lämmintään,
Louvre'iin, jota hän ei juuri lainkaan tuntenut.
Maalaus ei ollut häntä näihin saakka suurestikaan liikuttanut. Hän oli
liiaksi vajonnut omaan sisäiseen maailmankaikkeuteensa käsittääkseen
värien ja muotojen maailmaa. Se vaikutti häneen vain musikaalisella
jälkisoinnullaan, joka tuntui hänestä muodottomalta kaiulta. Hänen
vaistonsa tajusi epäilemättä hämärästi, että samat lait hallitsevat
näkyväisten muotojen ja soinnullisten muotojen harmoniaa sekä sielun
syviä lähteitä, joista kumpuaa värien ja sointujen kaksi virtaa
kastellen elämän kahta vastakkaista rinnettä. Mutta hän ei tuntenut
muuta kuin toisen näistä kahdesta rinteestä ja hän eksyi silmän
valtakunnassa, joka ei ollut hänen omansa. Niinpä hän ei tiennyt mitään
siitä hienonhienosta, ehkä luonnollisimmasta tenhosta, joka säteili
Ranskan, valon valtakunnan kuningattaren kirkkaasta katseesta.
Vaikkapa Christophe muuten olisi tuntenutkin suurempaa mielenkiintoa
maalausta kohtaan, oli hän liiaksi saksalainen voidakseen ilman
muuta omaksua niin erilaisten seikkojen näkemyksen. Hän ei ollut
niitä viimeisen muodin mukaisia saksalaisia, jotka kieltävät
germaanisen tuntemistavan ja jotka luulottelevat olevansa
hullautuneita impressionismiin tai kahdeksannentoista vuosisadan
ranskalaiseen taiteeseen, -- jolleivät sattumalta vakaasti usko,
että ymmärtävät niitä paremmin kuin itse ranskalaiset. Christophe
oli ehkä barbaari, mutta hän oli vilpitön. Boucher'n pienet,
ruusunpunaiset pyllyt, Watteau'n lihavat leuat, ikävystyneet paimenet
ja pyylevät, kureliiveillä kireälle nyörätyt paimenettaret, Greuze'in
kermavaahto-sielut ja siveät silmäykset, Fragonard'in käärityt paidat,
koko tämä paljaspakarainen runollisuus ei herättänyt hänessä sen
suurempaa mielenkiintoa kuin joku komea, rivonsekainen pilalehti.
Hän ei lainkaan käsittänyt sen rikasta ja loistavaa harmoniaa;
tämän vanhan, Euroopan hienostuneimman sivistyksen hekumalliset,
toisinaan melankooliset unelmat olivat hänelle vieraita. Mitä tuli
seitsemännentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, ei häntä juuri
miellyttänyt sen seremoniallinen hurskaus ja sen prameat muotokuvat;
tärkeimpien sen aikuisten mestarien hieman kylmä pidättyväisyys,
Nicolas Poussin'in ylevissä teoksissa ja Philippe de Champaigne'in
kalpeissa kasvoissa asustava eräänlainen sielun harmaus vieroitti
Christophe'ia vanhasta ranskalaisesta taiteesta. Ja uudempaa hän ei
tuntenut lainkaan. Jos hän olisi sitä tuntenutkin, ei hän olisi antanut
sille tunnustusta. Ainoa uudenaikainen maalari, joka hänet Saksassa oli
lumonnut, baselilainen Böcklin, ei ollut omiaan herättämään hänessä
latinalaisen taiteen tajua. Christophe tunsi vielä vereksenä tämän
väkivaltaisen neron sysäyksen, joka tuoksui maalta ja maasta esille
loihtimansa satumaisen eläimistön hallavan tympeältä hajulta. Hänen
silmiensä, jotka olivat tuon räikeän valon polttamat ja tottuneet
tämän päihtyneen villin raivoisaan väritykseen, oli vaikea tottua
ranskalaisen taiteen puolisointuihin ja paloiteltuihin, pehmeisiin
harmonioihin.
Mutta ihminen ei elä rankaisematta vieraassa ympäristössä; se painaa
huomaamatta leimansa häneen. Vaikka kuinka koettaisi muurautua omaan
itseensä, huomaa kuitenkin jonakin päivänä, että jotakin on muuttunut.
Tuona iltana, jolloin Christophe harhaili Louvre'in saleissa, oli
hänessä jo tapahtunut osittainen muutos. Hän oli väsynyt, viluinen,
nälkäinen ja yksinäinen. Hänen ympärillään laskeutui hämärä noihin
autioihin taulukokoelmiin, uinuvat muodot heräsivät eloon. Christophe
kulki hiljaisena ja jääkylmänä Egyptin sfinksien, assyyrialaisten
hirviöiden, Persepoliin härkien ja Palissyn limaisten käärmeiden
keskellä. Hän tunsi liikkuvansa haltijatarsatujen ilmapiirissä; hänen
sydämensä valtasi mystillinen levottomuus. Ihmiskunnan unelma ympäröi
hänet, -- sielun oudot kukat...
Keskellä maalauskokoelmien umpi-ilmaista kullankarvaista hämyä,
loistavien ja kypsien värien puutarhoja ja taulujen aroja tunsi
kuumeinen, sairauden partaalla oleva Christophe ikäänkuin salaman
iskevän häneen. -- Hän kulki näkemättä juuri mitään ympärillään, häntä
huimasi nälkä, salien haaleus ja tuo kuvien paljous: hänen päänsä oli
aivan pyörällä. Tultuaan virranpuoleisen gallerian päähän, Rembrandtin
_Laupiaan samarialaisen_ ääreen hän nojautui molemmin käsin tauluja
suojaaviin rautakaiteisiin, ettei kaatuisi; hän sulki silmänsä
hetkiseksi. Kun hän ne jälleen avasi ja katsoi tauluun, joka oli aivan
hänen edessään, joutui hän lumouksen valtaan...
Päivä sammui. Päivä oli jo kaukana, jo kuollut. Näkymätön aurinko
sortui yöhön. Oli tuo lumouksen hetki, jolloin päivän vaivoista
kipeässä, liikkumattomassa, untuneessa sielussa herää kaikenlaisia
harha-aistimuksia. Kaikkialla vallitsee äänettömyys, kuulee vain
valtimoidensa kohinan. Ei ole voimaa liikahtaa, tuskin hengittää,
on murheellinen ja hyljätty, tuntee ainoastaan ääretöntä tarvetta
painautua ystävän rinnoille, rukoilee ihmettä, tuntee sen lähestyvän...
Kas tuossa se on! Kultainen aalto liekehtii hämärässä, valaisee majan
seinää, puolikuollutta kantavan miehen olkapäätä, luo hohdettaan
kaikenlaisiin vähäisiin esineihin ja halpoihin ihmisiin, ja kaikki
saa suloa, jumalallista loistetta. Itse Jumala syleilee peljättävillä
käsivarsillaan hellästi näitä kurjia, heikkoja, rumia, köyhiä, likaisia
olennoita, tätä siivotonta, kyyröttävää palvelijaa, näitä vääntyneitä,
pelästyneitä, ikkunan ruutuja vasten painautuneita kasvoja, näitä
apaattisia olennoita, jotka vaikenevat kauhun ahdistamina, -- koko tämä
Rembrandtin surkea ihmiskunta, tämä lauma hämäriä, sidottuja sieluja,
jotka eivät tiedä mitään, jotka eivät voi mitään muuta kuin odottaa,
vapista, itkeä, rukoilla. -- Mutta Mestari on lähellä. Hän saapuu
pian, tiedetään, että Hän saapuu. Häntä itseään ei vielä näy; mutta
Hänen sädekehänsä nähdään ja sen valon varjo, joka Hänestä säteilee
ihmisiin...
Christophe lähti Louvre'ista horjuvin askelin. Hänen päätänsä särki.
Hän ei nähnyt enää mitään. Kulkiessaan kadulla sateessa hän tuskin
huomasi vesilätäköitä katukivien välissä ja veden pursuamista
kengissään. Kellervää, Seine'in yllä kaartuvaa taivasta valaisi päivän
laskiessa sisäinen liekki, -- ikäänkuin lampun valo. Christophe'in
silmissä asusti erään katseen lumous. Hänestä ei näyttänyt mitään
olevan olemassa: ajopelit eivät tärisyttäneet katukivitystä
säälimättömällä jyrinällä; ohikulkijat eivät tönäisseet häntä märillä
sateenvarjoillaan; hän ei lainkaan astellut kadulla; hän ehkä istui
kotonaan ja uneksi; ehkä ei hän enää ollut olemassakaan... Ja äkkiä,
-- (niin heikko hän oli!) -- tunsi hän pyörtyvänsä ja kaatuvansa suin
päin... Se oli vain lyhyt leimaus; hän puristi nyrkkejä, jännitti
jalkojaan ja sai säilytetyksi tasapainonsa.
Juuri samana hetkenä, jona hänen tietoisuutensa sukeltautui esiin
syvyyden kuilusta, kohtasi hänen katseensa toiselta puolelta katua
katseen, jonka hän hyvin tunsi, ja joka näytti kutsuvan häntä. Hän
pysähtyi hämmästyneenä koettaen muistella, missä hän oli sen ennen
nähnyt. Vasta hetken kuluttua hän muisti nämä surulliset, lempeät
silmät: ne olivat tuon pienen ranskalaisen opettajattaren, joka hänen
tähtensä, vaikkakin hänen tahtomattaan oli menettänyt paikkansa
Saksassa, ja jota hän siitä lähtien oli uutterasti etsinyt pyytääkseen
häneltä anteeksi. Tämä oli myöskin pysähtynyt keskellä ihmisvilinää ja
katseli häntä. Äkkiä hän näki hänen koettavan ponnistella ihmisvirtaa
vastaan ja pyrkivän ajotielle tullakseen hänen luokseen. Christophe
ryntäsi häntä vastaan; mutta heidät eroitti sekava ajopelien tungos;
hetkisen näki hän hänen vielä taistelevan tuon elävän muurin toisella
puolella; hän aikoi pyrkiä sen lävitse, joku hevonen puukkasi häntä,
hän luiskahti, kaatui niljaisella asfaltilla ja oli vähällä jäädä
hevosten jalkoihin. Kun hän loan ryvettämänä nousi jalkeille ja vihdoin
pääsi toiselle puolelle, oli tyttö jo kadonnut.
Hän aikoi seurata hänen jälkiään, mutta pyörrytys yhä lisääntyi, ja
hänen täytyi luopua aikeestaan. Sairaus läheni: hän tunsi sen, mutta
ei tahtonut sitä tunnustaa. Itsepäisyydessään hän ei heti mennyt
kotia, vaan lähti pisintä tietä. Se oli turhaa rääkkäystä: hänen
täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi; hänen jalkansa eivät tahtoneet
enää kannattaa, hän hoippui eteenpäin ja pääsi vaivoin asunnolleen.
Portaissa hän läkähtyi ja hänen oli pakko istuutua askelmalle. Tultuaan
jääkylmään huoneeseensa, ei hän itsepäisyydessään käynyt levolle,
vaan istuutui tuolille läpimärkänä sateesta, pää raskaana ja rinta
läähättävänä, vaipuen kohmettuneena säveliin, jotka olivat yhtä
raukeita kuin hän. Hän kuuli katkelmia Schubertin _Keskeneräisestä
sinfoniasta_. Pieni Schubert raukka! Kun hän kirjoitti sen, oli
hänkin yksinäinen, kuumesairas ja unelias, tuossa puolihorroksessa,
joka on suuren unen edelläkävijä; hän uneksi tulennoksen ääressä;
untuneita sävelmiä liiteli hänen ympärillään niinkuin järven usvia;
hän viivähti niissä aivankuin nukahtamaisillaan oleva lapsi, joka
huvikseen kertailee mielessään jotakin tapausta, toistellen sitä
kymmeniä kertoja; uni lähestyy: kuolema lähestyy... -- Ja Christophe
kuuli myöskin noita toisia sävelmiä: polttavien käsien, suljettujen
silmien, raukean hymyilyn ja huokauksia tulvivan, kuoleman vapahdusta
uneksivan sydämen sävelmiä: -- ensimäinen kuoro J. S. Bachin
kantaatista: _"Jumalani, koska kuolla saan?"_... Tuntui hyvältä vaipua
näihin pehmeihin säveliin, jotka vyöryivät loivina aaltoina, joissa
kaikui kaukainen, salaperäinen kellojen soitto... Kuolla ja vaipua maan
rauhaan!... _Und dann selber Erde werden_... "Ja sitten itse muuttua
mullaksi..."
Christophe ravisti mielestään nämä sairaaloiset ajatukset,
heikontuneita sieluja vaanivan seireenin hymyn. Hän nousi ja koetti
kävellä huoneessaan; mutta hän ei pysynyt pystyssä. Hän värisi
kuumeessa. Hänen täytyi paneutua vuoteelle. Hän tunsi, että oli tosi
kysymyksessä; mutta hän ei masentunut; hän ei ollut niitä, jotka
sairastuttuaan antautuvat sairaudelle; hän taisteli, hän ei tahtonut
olla sairas ja hän oli päättänyt lujasti, ettei kuole. Hänellä oli
äiti raukkansa, joka odotti häntä kaukana, ja hänellä oli työnsä
suoritettavana: hän ei antaisi tappaa itseään. Hän puri yhteen
kalisevat hampaansa, hän jännitti heikontuvaa tahtoaan aivankuin
hyvä uimari, joka yhä ponnistelee, vaikka aallot jo peittävät hänet.
Joka hetki painui hän pinnan alle: hänet peitti sekavien kuvien
tulva, muistot kotimaasta ja Pariisin salongeista, ahdistavat rytmit
ja sävelmät, jotka kiersivät, lakkaamatta kiersivät aivan kuin
sirkushevoset; sitte seurasi äkkiä _Laupiaan samarialaisen_ kultaisen
valon sysäys, sitte pohjattomat syvyydet, yön pimeys. Sen jälkeen
sukeltautui hän jälleen pinnalle, hän repäisi rikki virnistelevät
synkät pilvet, hän puristi nyrkkejään ja kiristeli hampaitaan.
Hän tarrautui kiinni kaikkiin, joita hän rakasti nykyisyydessä ja
menneisyydessä, niihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hän äsken
oli nähnyt, rakkaaseen äitiin, omaan hävittämättömään olentoonsa,
joka oli kuin kallio: "kuolema ei sitä kalva"... -- Mutta meri
peitti uudelleen kallion; laineiden hyöky irroitti sielun otteen,
ja kuohut kuljettivat sen pyörteisiinsä. Ja Christophe kamppaili
houreissa, lausuen järjettömyyksiä, johtaen kuviteltua orkesteria
ja soittaen pasuunoita, torvia, symbaaleja, vaskirumpuja, fagotteja
ja kontrabassoja,... hän vingutti, puhalsi ja löi raivoisasti. Tuo
onneton aivan kiehui sisäistä, keräytynyttä musiikkia. Hän ei ollut
enää viikkokausiin saanut kuulla musiikkia eikä itse soittaa, ja
hän oli kuin liikapaineessa oleva höyrypannu, joka uhkaa räjähtää.
Eräät itsepintaiset säveleet kiertyivät hänen aivoihinsa kuin kairat,
puhkaisivat hänen rumpukalvonsa ja tuottivat hänelle sellaista tuskaa,
että hänen täytyi parkaista. Nämä huudot päästettyään hän vaipui
takaisin pielukselle aivan menehtyneenä, hiestyneenä, huohottavana ja
hengästyneenä. Hän oli asettanut vuoteensa viereen vesikannun, josta
hän silloin tällöin ryyppäsi. Viereisistä huoneista kuuluva melu ja
ullakkohuoneiden ovien äkillisestä sulkemisesta syntyvä kolina sai
hänet hätkähtämään. Hän tunsi sairaalloista vastenmielisyyttä hänen
ympäristöönsä sulloutuneita ihmisiä kohtaan. Mutta hänen tahtonsa
taisteli yhä, se puhalsi sotaisia fanfaareja, kutsui taisteluun piruja
vastaan... _"Und wenn die Welt voll Teufel wär, und wollten uns
verschlingen, so fürchten wir uns nicht so sehr..."_ ("Ja vaikkapa
maailma olisi täynnä piruja, jotka tahtoisivat meidät niellä, me emme
heitä pelkää...")
Ja hänen olentoansa ympäröivien polttavien pimeyksien valtameri
tyventyi äkkiä: syttyi valon välähdyksiä, kuului viulujen viihdyttävää
huminaa, ja tyyniä, voitonriemuisia torventoitotuksia; ja samalla
kohosi miltei liikkumattomana, aivankuin suurena muurina, sairaasta
sielusta järkähtämätön laulu kuin joku J. S. Bachin koraaleista.
Sillä aikaa kun hän taisteli kuumeen hourekuvia ja ahdistusta vastaan,
joka painoi hänen rintaansa, hän tajusi hämärästi, että hänen huoneensa
ovi avattiin, ja että muuan nainen astui sisään kynttilä kädessä. Hän
luuli taaskin näkevänsä harhanäyn. Hän yritti puhua. Mutta hän ei
voinut ja vaipui takaisin vuoteelleen. Kun tietoisuuden laine silloin
tällöin nosti hänet pinnalle, tunsi hän, että joku oli kohentanut
hänen pielustaan, että hänen jaloilleen oli pantu peite, että, hänen
selkänsä alla oli jotakin, joka kuumotti; toisinaan hän näki vuoteen
jalkopäässä istuvan tuon naisen, jonka kasvot eivät olleet hänelle
aivan tuntemattomat. Sitten tuli toinen henkilö, lääkäri, joka tutki
häntä. Christophe ei kuullut mitä puhuttiin; mutta hän arvasi, että
puhuttiin hänen siirtämisestään sairaalaan. Hän koetti panna vastaan,
huutaa, ettei hän tahtonut, että hän tahtoi kuolla täällä yksinään,
mutta hän sai suustaan esille vain käsittämättömiä äännähdyksiä. Nainen
ymmärsi kuitenkin hänen ajatuksensa, sillä hän ryhtyi pitämään hänen
puoltaan ja rauhoitti häntä. Christophe ponnisteli turhaan muistaakseen
kuka nainen oli. Niin pian kuin hän saattoi sommitella selvän lauseen,
mikä vaati häneltä tavattomia ponnistuksia, kysyi hän naiselta sitä.
Tämä vastasi hänelle, että hän asui viereisessä ullakkohuoneessa,
että hän oli kuullut hänen vaikeroivan seinän takana ja että hän oli
rohjennut tulla sisälle ajatellen, että hän tarvitsi apua. Hän pyysi
kunnioittavasti, ettei Christophe rasittaisi itseään puhumalla. Tämä
totteli. Hän oli muuten aivan nääntynyt näistä ponnistuksistaan;
hän makasi siis liikkumattomana ja vaieten; mutta hänen aivonsa
työskentelivät edelleen kooten vaivalloisesti hajanaisia muistoja.
Missä oli hän siis nähnyt hänet?... Vihdoin hän muisti: hän oli
kohdannut hänet ullakkokäytävässä; hän oli palvelijatar, hänen nimensä
oli Sidonie.
Christophe katseli naista silmät puoli ummessa, tämän sitä huomaamatta.
Hän oli pieni, hänellä oli vakavat kasvot, pyöreä otsa, korkealle
kammatut hiukset, poskipäät ja ohimot laihat ja kalpeat, mutta
lujatekoiset, lyhyt nenä, siniset, kirkkaat silmät, hänen katseensa
oli lempeä ja itsepäinen, huulensa paksut ja yhteen puristetut,
ihonsa kalpea ja ilmeensä nöyrä, umpimielinen ja hieman jäykkä.
Hän hoiti Christophe'ia toimeliaalla ja hiljaisella alttiudella,
ilman tuttavallisuutta ja luopumatta koskaan siitä palvelijan
pidättyväisyydestä, joka aina muistaa luokkaeron.
Kun Christophe'in vointi kävi paremmaksi ja hän saattoi puhella
Sidonie'lle, sai hänen ystävällinen hyvänluontoisuutensa kuitenkin
tämän vähitellen puhumaan hieman vapaammin; mutta hän oli kuitenkin
yhä varuillaan; oli seikkoja, joista hän ei lainkaan puhunut. Hänessä
oli sekoitus nöyryyttä ja ylpeyttä. Christophe sai tietää, että hän
oli bretagnelainen. Häneltä oli jäänyt maalle isä, josta hän puhui
hyvin varovasti; mutta Christophe arvasi helposti, ettei hän tehnyt
muuta kuin joi ja renttuili ja kiristi rahoja tyttäreltään; tämä antoi
kiristää itseltään ylpeydestä, sanaakaan sanomatta; hän lähetti aina
isälleen osan kuukauden palkasta; mutta häntä ei petetty. Hänellä
oli myöskin nuorempi sisar, joka valmistautui opettajatartutkintoon
ja josta hän oli sangen ylpeä. Hän maksoi melkein kokonaan hänen
kasvatuksensa. Hän ahersi työssään itsepintaisesti.
-- "Oliko hänellä hyvä paikka?" -- kysyi Christophe
-- "Oli; mutta hän aikoi sen jättää."
-- "Minkätähden? Oliko isäntäväessä valittamista?"
-- "Oh! ei. He olivat sangen hyviä hänelle."
-- "Eikö hän ansainnut kylliksi?"
-- "Kyllä..."