hirmumyrskyjä, vinkuvia tuulispäitä, elämän kiitäviä pilviä, --
riemusta, tuskasta, raivosta humaltuneita kansoja, Kristus, täynnä
lempeyttä, rauhan ruhtinas, joka liiteli vetten yllä, -- kaupunkeja,
jotka vartian huuto herättää, ja jotka ryntäävät riemuiten taivaallista
sulhoa vastaan, jonka askeleet järisyttävät maata, -- ihmeellinen
kokoelma ajatuksia, intohimoja, musikaalisia muotoja, sankarillista
elämää, shakespearenomaisia hallusinatsiooneja, Savonarolan tapaisia
ennustuksia, idyllisiä, eepillisiä, apokalyptisiä näkyjä suljettuina
pienen thüringiläisen kanttorin ahtaaseen ruumiiseen... -- hän
näki hänet niin selvästi! -- kaksi leukaa, pienet loistavat silmät
ryppyisten luomien ja korkeiden silmäkulmien alla, -- synkkänä,
hilpeänä, hieman naurettavana, aivot täynnä allegorioita ja symbooleja,
gotiikkaa ja rokokoota, suuttumusta, itsepäisyyttä ja rauhallisuutta,
samalla sekä elämän intohimoa että kuoleman kaipuuta... -- hän
näki hänet hänen koulussaan, pedanttisena ja nerokkaana keskellä
oppilaitaan, jotka olivat likaisia, karkeita, rupisia, rämeä-äänisiä
kerjäläisiä, heittiöitä, joiden kanssa hän otteli, joiden kanssa
hän toisinaan tappeli kuin jätkä, ja joista muuan rökitti hänet
pahanpäiväisesti... -- hän näki hänet perheessään kahdenkymmenenyhden
lapsensa keskellä, joista kolmetoista kuoli ennen häntä ja joista yksi
oli idiootti; toiset, jotka olivat hyviä muusikkoja, panivat hänelle
toimeen pieniä konsertteja... Sairautta, hautajaisia, katkeria riitoja,
puutetta, hänen neronsa väheksymistä; -- ja kaiken tuon yläpuolella
hänen musiikkinsa, hänen uskonsa, -- vapautus ja valo, Ilo, jota hän
aavisti, jonka hän näki hengessään, jota hän halusi, johon hän tarttui,
-- Jumala, Jumalan henki, joka poltti häntä luihin ja ytimiin saakka,
nostatti hiukset hänen päälaellaan pystyyn ja salamoi hänen suunsa
kautta... Oi Voima! Voima! Voiman autuas ukkonen!...
Christophe imi pitkin siemauksin tätä voimaa. Hän tunsi tuon musiikin
hyväätekevän voiman, joka virtailee saksalaisista sieluista. Se
on usein keskinkertainen ja myöskin kömpelö, mutta mitäpä siitä?
Oleellisinta on, että se vyöryy äyräitten täydeltä. Ranskassa kootaan
musiikki pisara pisaralta Pasteur'in suodattimien kautta pulloihin,
jotka suljetaan tiiviisti korkilla. Ja tämän mauttoman veden juojat
nirsuilevat saksalaisen musiikin vuolasta virtaa! He seulovat
saksalaisten nerojen virheitä!
-- Pienet raukat! -- ajatteli Christophe muistamatta, että hän itsekin
oli ennen ollut yhtä naurettava, -- he löytävät virheitä Wagnerissa
ja Beethovenissa! He vaativat virheettömiä neroja!... Aivankuin
myrsky välittäisi siitä, järkyttääkö se raivotessaan esineitten hyvää
järjestystä!...
Hän kierteli Pariisia onnellisena voimastaan. Sitä parempi, jos häntä
ei ymmärretty! Hän tunsi itsensä sitä vapaammaksi. Sehän on neron osa:
luodakseen täydellisen, omien sisäisten lakiensa mukaan elimellisesti
laaditun maailman, täytyy hänen elää siinä kokonaan. Taiteilija
ei koskaan ole liiaksi yksin. Pelättävämpää on nähdä ajatustensa
kuvastuvan peilistä, joka ne pienentää ja vääristelee. Ei pidä koskaan
sanoa toisille sitä, mitä aikoo tehdä, ennenkuin on sen tehnyt: muuten
ei ole voimaa suorittaa sitä loppuun saakka; sillä se ei silloin enää
ole hänen ideansa, vaan toisten kurja ajatus, jonka itsessään näkee.
Nyt kun häntä ei mikään häirinnyt, pursuivat hänen unelmansa joka
sielun kolkasta ja jokaisesta kivestä hänen tiellään aivankuin
suihkukaivosta. Hän eli kokonaan näkyjen maailmassa. Kaikki, mitä
hän näki ja kuuli, herätti hänessä eloon olentoja ja asioita, jotka
olivat aivan toisenlaisia, kuin mitä hän näki ja kuuli. Hänen
tarvitsi vain antautua elämän valtoihin nähdäkseen sankariensa elävän
kaikkialla ympärillään. Heidän tunteensa valahtivat aivan itsestään
hänen sieluunsa. Ohikulkijain silmät, tuulen tuoma äänen kaiku, valo
ruohokentällä, Luxembourg-puiston puissa laulavat linnut, kaukana soiva
luostarinkello, kalpea taivas, ikkunasta näkyvä pieni taivaan kaista,
päivän eri hetkien melu ja vivahdukset, -- hän ei tajunnut niitä
itsessään, vaan uneksimissaan olennoissa. -- Christophe oli onnellinen.
Hänen asemansa oli kuitenkin nyt vaikeampi kuin koskaan ennen. Hän
oli menettänyt ne harvat pianotunnit, jotka olivat olleet hänen
ainoana tulolähteenään. Oltiin syyskuussa; pariisilainen hienosto oli
matkoilla; oli vaikeata saada oppilaita. Hänen ainoa oppilaansa oli
muuan älykäs ja huimapäinen insinööri, joka neljänkymmenenvuotiaana
oli saanut päähänsä ruveta suureksi viulunsoittajaksi. Christophe ei
soittanut erikoisen hyvin viulua; mutta hän osasi joka tapauksessa
paremmin kuin oppilaansa; ja hän antoi jonkun aikaa hänelle kolme
opetustuntia viikossa kahdesta frangista tunnilta. Mutta puolentoista
kuukauden kuluttua insinööri väsyi, keksien yhtäkkiä, että maalaus
olikin hänen varsinainen kutsumuksensa. -- Sinä päivänä, jolloin
hän ilmoitti tästä keksinnöstään Christophe'ille, nauroi Christophe
makeasti: mutta naurettuaan kyllikseen, hän laski rahansa ja totesi,
että hänellä oli taskussaan tasan kaksitoista frangia, jotka hänen
oppilaansa oli hänelle juuri maksanut viimeisistä tunneista. Se ei
häntä lainkaan surettanut; hän päätti vain, että hänen oli hankittava
itselleen muita elämisen keinoja: käännyttävä jälleen kustantajien
puoleen. Se ei ollut ilahduttavaa... Pff!... Oli turhaa siitä
edeltäpäin tuskailla. Tänään oli kaunis ilma. Hän lähti Meudon'in
metsään.
Hänet oli vallannut ankara kävelynhalu. Kulkeminen kasvatti hänessä
kokonaisia musiikkisatoja. Hän oli täynnä musiikkia aivankuin
mehiläispesä hunajaa; ja hän nauroi näiden mehiläisten kultaiselle
surinalle. Se oli tavallisesti sangen moduloivaa musiikkia.
Hypähteleviä, itsepintaisia, hallusinoituja rytmejä... Luokaa sitten
rytmejä, kun untuneina istutte huoneessanne! Käy kyllä päinsä
yhdistellessä hienon hienoja liikkumattomia harmonioja, kuten nämä
pariisilaiset!
Kun hän väsyi kävelyyn, heittäytyi hän pitkäkseen metsään. Lehtiä
oli jo varissut puista, taivas oli orvokinsininen. Christophe vaipui
unelmaan, joka pian sai värinsä siitä hillitystä valosta, jota
lokakuinen pilvitaivas valoi yli maiseman. Hänen suonensa sykkivät.
Hän kuuli ajatustensa vuolaan virran rientävän ohi. Niitä tuli joka
ilmansuunnalta: nuoria ja vanhoja maailmoja, jotka taistelivat
keskenään, menneitten sielujen siekaleita, entisiä isäntiä,
parasiitteja, jotka elivät hänessä aivankuin kaupungin asujamisto.
Gottfriedin sanat Melchiorin haudan ääressä [katso _Jean-Christophe,
III_. Nuorukainen] muistuivat taas hänen mieleensä: hän oli elävä
hautapatsas, täynnä liikkuvia kuolleita, -- koko hänen tuntematon
sukunsa. Hän kuunteli tätä elämän paljoutta, hän iloitsi antaessaan
tämän vuosisatojen metsän urkujen soida, metsän, joka oli täynnä
hirviöitä niinkuin Danten metsä. Hän ei enää peljännyt niitä niinkuin
lapsuutensa aikana. Sillä mestari oli läsnä: hänen tahtonsa. Hän
läjäytteli ilokseen piiskaansa, jotta pedot karjuisivat, ja jotta
hän tuntisi sisäisen eläintarhansa rikkauden. Hän ei ollut yksin.
Hänellä ei ollut vaaraa jäädä koskaan yksin. Hänellä oli kokonainen
armeija yksinään, monet vuosisadat iloisia, terveitä Krafft'eja. Hän
oli tasaväkinen taistelussa vihamielistä Pariisia vastaan, kansaa,
kokonaista kansaa vastaan.
Hän oli jättänyt vaatimattoman huoneensa, -- joka oli hänelle liian
kallis, -- ja vuokrannut Montrouge-korttelista ullakkohuoneen, joka
muiden etujen puutteessa oli ilmava: siellä kävi alituinen ilmanveto.
Mutta hän tarvitsikin raitista ilmaa. Ikkunasta oli hänellä laaja
näköala Pariisin savutorvien ylitse; taustalla näkyi Montmartre.
Muutossa ei ollut suurta puuhaa: siihen riitti pienet käsikärryt, joita
hän itse työnsi. Hänen kapineistaan oli vanhan matkalaukun rinnalla
hänelle kallisarvoisin Beethovenin kipsinen kasvojen kuva, yksi noita
kipsikuvia, jotka viime aikoina ovat tulleet niin yleisiksi. Hän oli
käärinyt sen paperiin niin huolellisesti, kuin olisi kysymyksessä ollut
kallis taideteos. Hän ei eronnut siitä. Se oli hänen saarensa keskellä
Pariisia. Se oli hänelle myös moraalisena ilmapuntarina. Kipsikuva
ilmaisi selvemmin kuin hänen omatuntonsa hänen sielunsa lämpötilan,
hänen salaisimmat ajatuksensa: milloin oli taivas pilvessä, milloin
puhalsivat intohimojen tuulispäät, milloin taas vallitsi valtava rauha.
Hänen oli täytynyt supistaa tuntuvasti syömistään. Hän söi vain kerran
päivässä kello yhden aikana. Hän oli ostanut suuren makkaran, jonka
hän oli ripustanut ikkunaan; hän leikkasi siitä aimo viipaleen, jonka
hän söi tukevan leivänpalan kanssa ja joi päälle kupin kahvia, jonka
hän itse valmisti; se maistui hänestä jumalten aterialta. Mutta hän
olisi mielellään syönyt niitä kaksikin päivässä. Häntä harmitti se,
että hänellä oli niin hyvä ruokahalu. Hän sätti itseänsä ankarasti;
hän nimitti itseään syömäriksi, joka ei ajattele muuta kuin vatsaansa.
Vatsaa hänellä ei ollut lainkaan; hän oli laihempi kuin nälkiintynyt
koira. Mutta hänellä oli voimakas, rautainen ruumiinrakenne, ja hänen
henkiset kykynsä pysyivät virkeinä.
Hän ei huolehtinut liikoja huomisesta, vaikka hänellä olisi ollut
kylläkin siihen syytä. Kunhan hänellä vain oli päivän varat, ei hän
tuskaillut. Vasta sitten, kun viimeinenkin lantti oli mennyt, hän
päätti viimein lähteä kiertämään kustantajien luona. Hän ei saanut
mistään työtä. Hän oli alakuloisena palaamassa kotia kohden, kun hän
huomasi musiikkikaupan, jossa Sylvain Kohn oli kerran esittänyt hänet
Daniel Hechtille; hän astui sisälle muistamatta sitä epämieluisaa
kohtausta, joka hänellä siellä oli ollut. Ensimäinen henkilö, jonka
hän näki, oli Hecht. Christophe oli vähällä peräytyä takaisin,
mutta se oli jo myöhäistä: Hecht oli huomannut hänet. Christophe ei
tahtonut näyttää pakenevansa; hän lähestyi Hechtiä tietämättä, mitä
hänelle sanoisi, ja valmiina pitämään oman päänsä, niin ylpeänä kuin
mahdollista: sillä hän oli varma siitä, että Hecht kohtelisi häntä
röyhkeästi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hecht antoi hänelle kylmästi
kättä: joutavalla kohteliaisuudella hän kysyi hänen vointiaan,
ja odottamatta Christophe'in pyyntöä viittasi hän häntä käymään
työhuoneeseensa antaen hänen astua edellä. Hän oli salaa mielissään
tästä käynnistä, jota hän ylpeydessään oli pitänyt varmana, mutta jota
hän ei enää ollut odottanut. Tahtomatta sitä näyttää oli hän sangen
tarkasti seurannut Christophe'ia; hän ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan
tilaisuutta, jossa saattoi tutustua hänen musiikkiinsa; hän oli ollut
läsnä tuossa merkillisessä konsertissa, jossa _David_ esitettiin; ja
se vihamielisyys, jolla yleisö otti sen vastaan, ei ollut lainkaan
häntä hämmästyttänyt, hän kun halveksi yleisöä ja tajusi täydellisesti
teoksen kauneuden. Koko Pariisissa ei luultavastikaan ollut kahtakaan
henkilöä, jotka olisivat paremmin kuin Hecht kyenneet käsittämään
Christophe'in taiteen omaperäisyyttä. Mutta hän ei maininnut siitä
sanallakaan Christophe'ille, mikä ei suinkaan johtunut yksinomaan
siitä, että hän oli loukkaantunut siitä tavasta, jolla Christophe
oli häntä kohdellut, vaan siitä, ettei hän kyennyt osoittamaan
ystävällisyyttä: se oli erikoinen puute hänen luonteessaan. Hän
halusi kyllä vilpittömästi auttaa Christophe'ia, mutta hän ei pannut
kortta ristiin sen hyväksi: hän odotti, että Christophe pyytäisi
hänen apuaan. Ja nyt kun Christophe oli tullut, ei hän käyttänyt
hyväkseen tilaisuutta haihduttaakseen jalomielisesti heidän entisen
kiistansa muistoa, säästämällä Christophe'ilta nöyryyttävät pyynnöt,
vaan tunsi tyydytystä siitä, että Christophe sai perusteellisesti
esittää anomuksensa; ja hän pakotti hänet vielä ainakin aluksi ottamaan
vastaan työn, jonka hän kerran oli hyljännyt. Hän antoi hänelle
seuraavaksi päiväksi viisikymmentä musiikkisivua, transponoitaviksi
mandoliinille ja kitaralle. Nöyryytettyään täten Christophe'ia keksi
hän hänelle sen jälkeen vähemmän vastenmielisiä tehtäviä, mutta
osoittaen aina samaa epäystävällisyyttä, joten oli mahdotonta olla
hänelle kiitollinen; jollei puute olisi ahdistanut Christophe'ia, ei
hän enää olisi palannut hänen luokseen. Joka tapauksessa hän kuitenkin
piti parempana ansaita rahaa näillä töillä, niin harmittavia kuin
ne olivatkin, kuin ottaa sitä Hechtiltä vastaan lahjana, jota tämä
kerran oli hänelle tarjonnut -- ja varmasti hyvästä sydämestä; mutta
Christophe tunsi yhä, että Hechtin tarkoituksena oli aluksi ollut
nöyryyttää häntä; pakotettuna suostumaan hänen ehtoihinsa, kieltäytyi
hän ainakin vastaanottamasta häneltä armopaloja; hän tahtoi kyllä tehdä
hänelle työtä: ansaitessaan saattoi hän olla kuitti; -- mutta hän ei
tahtonut olla hänelle kiitollisuuden velassa. Hän ei muistuttanut
Wagneria, joka julkeasti kerjäsi taiteensa puolesta; hän ei asettanut
taidettaan itsensä yläpuolelle. Hän ei olisi voinut syödä leipää, jota
hän ei ollut ansainnut. -- Kun hän eräänä päivänä toi töitä, joita
hän oli yöllä valmistanut, tapasi hän Hechtin aterioimassa. Hecht
huomasi hänen kalpeutensa ja ne silmäykset, joita hän tahtomattaan loi
ruokiin, arvasi, ettei hän koko päivänä ollut syönyt ja kehoitti häntä
aterioimaan. Tarkoitus oli hyvä; mutta Hecht ilmaisi liian kömpelösti
huomanneensa. Christophe'in köyhyyden, niin että hänen kehoituksensa
muistutti almua: Christophe olisi ennen kuollut nälkään kuin suostunut
noudattamaan kehoitusta. Hän ei voinut kieltäytyä istuutumasta pöytään
-- (Hecht sanoi itsellään olevan puhuttavaa hänelle); -- mutta hän ei
koskenut ruokiin; hän sanoi juuri aterioineensa, vaikka nälkä kurni
hänen suoliaan.
Christophe olisi tahtonut päästä erilleen Hechtistä; mutta muut
kustantajat olivat vielä pahempia. -- Oli myöskin rikkaita
dilettantteja, jotka saivat pinnistetyksi esille jonkun sävelpalasen,
eivätkä kyenneet sitä edes kirjoittamaan. He kutsuivat Christophe'in
luokseen ja lauloivat hänelle tekeleitään: -- Mitä! Eikö se ole
kaunis! He antoivat ne Christophe'in kehitettäviksi, -- (toisin sanoen
kokonaan kirjoitettaviksi); -- ja sitte ne julkaistiin heidän nimissään
suurten liikkeiden kustannuksella. Ja sittemmin he olivat vakuutettuja
siitä, että kappaleet olivat heidän. Christophe tutustui erääseen
heistä, vanhan aatelissuvun jäseneen; hän oli suurikokoinen, liikehti
levottomasti, nimitti Christophe'ia heti "rakkaaksi ystäväksi", tarttui
häntä käsipuoleen, tuhlasi hänelle rajuja suosionosoituksia, nauroi
hänen korvaansa, lörpötteli puita heiniä sekoittaen niihin silloin
tällöin innostuneita huudahduksia: Beethoven, Verlaine, Faure, Yvette
Guilbert... Hän antoi Christophe'in tehdä työtä ja löi laimin maksaa
hänelle. Hän kuittasi kaiken aamiaisilla ja kädenpuristuksilla.
Loppujen lopuksi hän lähetti Christophe'ille kaksikymmentä frangia,
jotka Christophe tyhmän ylellisesti lähetti hänelle takaisin. Sinä
päivänä ei Christophe'illa ollut frangiakaan taskussaan; ja hänen oli
täytynyt ostaa kahdenkymmenenviiden sentin postimerkki lähettääkseen
äidilleen kirjeen. Se oli vanhan Louisan syntymäpäivä; Christophe ei
mistään hinnasta olisi tahtonut jättää kirjoittamatta: tuo kunnon vaimo
odotti niin hartaasti kirjettä pojaltaan, ettei tämä voinut antaa hänen
turhaan odottaa. Muutaman viikon ajan oli äiti kirjoitellut hänelle
hieman useammin, huolimatta siitä vaivasta, minkä kirjoittaminen
hänelle tuotti. Hän kärsi yksinäisyydestään. Mutta hänen lähdöstään
Christophe'in luo Pariisiin ei liioin tullut mitään: hän oli liian
arka, liiaksi kiintynyt pikku kaupunkiinsa, kirkkoonsa, kotiinsa, ja
hän pelkäsi matkustamista. Ja jos hän muuten olisi tahtonutkin tulla,
ei Christophe'ilta olisi riittänyt hänelle rahaa; hänellä ei sitä aina
ollut itselläänkään.
Muuan lähetys oli kerran tuottanut hänelle suurta iloa; se oli
tullut Lorchen'ilta, tuolta nuorelta talonpoikaistytöltä, jonka
vuoksi hän oli joutunut tappeluun preussilaisten sotilaiden kanssa.
[Katso _Jean-Christophe, IV._ Kapinoitsija.] Lorchen kirjoitti,
että hän oli mennyt naimisiin; hän kertoi Christophe'ille vanhasta
äidistä ja lähetti hänelle korillisen omenia ja kakunkimpaleen,
jotka Christophe'in piti syödä hänen kunniakseen. Tämä lähetys tuli
odottamatta hyvään tarpeeseen. Sinä iltana oli Christophe'illa täysi
paasto edessään: makkarasta, joka oli riippunut naulassa ikkunan
edessä, ei ollut jäljellä muuta kuin naru. Christophe vertasi itseään
pyhiin erakkoihin, joille korppi toi ruokaa heidän luoliinsa. Mutta
korpilla oli kai paljon puuhaa ruokkiessaan kaikkia erakoita, sillä se
ei tullut toista kertaa.
Huolimatta näistä kaikista ikävyyksistä Christophe ei kadottanut
hilpeyttään. Hän pesi itse liinavaatteensa pesuvadissaan ja
puhdisti kenkänsä vihellellen kuin rastas. Hän lohdutti itseään
Berlioz'in sanoilla: "Kohottakaamme itsemme elämän kurjuuden
yläpuolelle ja laulakaamme keveällä äänellä tuota tunnettua, iloista
virttä: _Dies irae_..." -- Hän lauloi sitä toisinaan naapuriensa
harmiksi, jotka ällistyivät kuullessaan hänen keskeyttävän laulunsa
naurunpurskahduksiin.
Christophe vietti ankaran puhdasta elämää. Joku on sanonut: "rakastajan
ura on joutilaiden ja rikkaiden ura". Christophe'in kurjuus,
hänen taistelunsa jokapäiväisestä leivästä, hänen ylenmääräinen
kohtuullisuutensa ruokaan ja juomaan nähden ja hänen kuumeinen
luomistyönsä aiheuttivat sen, ettei hänellä ollut aikaa eikä halua
ajatella nautintoa. Hän ei ollut siitä ainoastaan välinpitämätön; hän
oli vastavaikutuksesta Pariisia kohtaan heittäytynyt eräänlaiseen
moraaliseen asketismiin. Hän tunsi intohimoista puhtauden tarvetta
ja kauhua kaikkea saastaa kohtaan. Se ei suinkaan merkinnyt sitä,
ettei hän olisi tuntenut intohimoja. Toisina hetkinä olivat ne
saaneet hänet valtoihinsa. Mutta hänen intohimonsa säilyivät puhtaina
silloinkin, kun hän antautui niille: sillä hän ei etsinyt niistä
nautintoa, vaan täydellistä antaumusta ja elämän täyteläisyyttä. Ja
kun hän huomasi pettyneensä, hän heitti ne raivolla. Irstaisuus ei
ollut hänelle muiden syntien kaltainen. Se oli suuri Synti, joka
saastuttaa elämän lähteet. Kaikkien niiden, joilta vanha kristillinen
pohja ei ole kokonaan hautautunut vieraan tulvaliejun alle, kaikkien
niiden, jotka vieläkin tuntevat olevansa niiden voimakkaiden rotujen
jälkeläisiä, jotka sankarillisen kurinsa avulla rakensivat länsimaisen
kulttuurin, ei pitäisi olla vaikeata ymmärtää tätä. Christophe halveksi
kosmopoliittista yhteiskuntaa, jonka ainoana päämääränä oli _nautinto_
-- sen ainoa uskontunnustus. -- Onhan totta, että on hyvä etsiä onnea,
toivoa sitä lähimmäisilleen ja taistella niitä masentavia pessimistisiä
katsantokantoja vastaan, joita kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa
on kertynyt gotiikka-kristilliselle ihmiskunnalle. Mutta ehtona on
silloin, että omaa jalon uskon, joka katsoo toisten parasta. Mikä on
muussa tapauksessa seurauksena? Mitä kurjin itsekkyys. Kourallinen
nautiskelijoita, jotka tavoittelevat aisteilleen mahdollisimman
suurta nautintoa mahdollisimman pienellä vastuulla ja jotka sangen
mielellään mukautuvat siihen, että toiset siitä kärsivät. -- Niin,
heidän salonkisosialisminsa tunnetaan varsin hyvin!... Mutta eivätkö he
itse tiedä, että heidän hekumallisilla opeillaan on arvoa ainoastaan
"lihavalle" väelle, sellaiselle hyvinsyötetylle "valiojoukolle" kuin
heidän, ja että se on köyhille myrkkyä?...
"Nautinnon ura on rikkaiden ura".
Christophe ei ollut rikas, eikä luotu rikastumaan. Kun hän oli
ansainnut vähän rahaa, kiirehti hän tuhlaamaan sen musiikkiin; hän
oli ennen ilman ruokaa päästäkseen konserttiin. Hän osti lipun aivan
viimeisille paikoille, Châtelet-teatterin ylimmälle riville; ja hän
sukeltautui musiikkiin: se korvasi hänelle ruuan ja rakastetun. Hän
janosi niin tätä onnea ja hän nautti siitä niin tavattomasti, että
orkesterin pienet viat eivät lainkaan häntä häirinneet; hän istui
kaksi, kolme tuntia vaipuneena täydelliseen onnen tilaan, ilman että
jotkut mauttomuudet tai virheelliset äänet herättivät hänessä muuta
kuin säälivää hymyä: hän oli jättänyt arvostelun oven ulkopuolelle;
hän oli tullut rakastamaan eikä tuomitsemaan. Hänen ympärillään
antautui yleisö samoinkuin hänkin liikkumattomana, silmät puoliummessa,
unelmien vuolaan tulvan valtoihin. Christophe näki kuin näyssä
hämärään kyyristyneen kansan, joka istui kyykistyneenä hekumallisia
ja saaliinhimoisia houreita mielessään hautovan, suunnattoman kissan
lailla. Tuossa sakeassa, kullankarvaisessa hämyssä näkyi selvemmin
muutamia salaperäisiä kasvoja, joiden tuntematon lumo ja mykkä
haltioituminen veti puoleensa Christophe'in katseen ja sydämen; hän
kiintyi niihin; hän kuunteli niitä; lopulta hän sulautui heihin
ruumiineen, sieluineen. Joku heistä saattoi sen huomata, ja hänen ja
Christophe'in välillä syntyi konsertin kuluessa tuollainen hämärä
sympatia, joka tunkeutuu olentomme sisimpään ilman, että edes omassa
tietoisuudessamme muodostuu siitä selvää käsitystä, ja josta ei jää
mitään jäljelle, kun konsertti on loppunut ja sieluja yhdistävä virta
katkaistu. Tämän tilan tuntevat varsin hyvin ne, jotka rakastavat
musiikkia, varsinkin kun he ovat nuoria ja eläytyvät kokonaan: musiikin
olemus on siinä määrin rakkautta, ettei siitä nauti täydellisesti muuta
kuin toisen kautta, ja että konsertissa aivan vaistomaisesti etsii
joukon keskeltä silmiä, ystävää, jonka kanssa voi jakaa ilon, joka on
liian suuri yksin kannettavaksi.
Näiden hetken ystävien joukossa, joita Christophe toisinaan valitsi
voidakseen paremmin nauttia musiikin suloudesta, kiinnittivät hänen
huomiotaan eräät kasvot, jotka hän näki joka konsertissa. Se oli muuan
pieni grisetti, joka näytti ihailevan musiikkia, vaikkei siitä mitään
ymmärtänytkään. Hänen profiilinsa muistutti jotakin pientä eläintä,
hänen pieni, suora nenänsä ei ulottunut paljoa ulommas hieman ulos
pistävien huulien viivaa ja siroa leukaa, hänen silmäkulmansa olivat
hienopiirteiset ja kaarevat, hänen silmänsä kirkkaat: ne olivat
tuollaiset huolettomat, sievät kasvot, joiden verhon alla tuntee olevan
iloa ja naurua yhtyneenä välinpitämättömään levollisuuteen. Ne ovat
noita turmeltuneita tyttöjä, noita kevytkenkäisiä työläisnaisia, joissa
ehkä selvemmin kuvastuu tuo aikoja sitte hävinnyt huolettomuus, joka
asuu antiikkisissa kuvapatsaissa ja Raffaellon tauluissa. Se kestää
vain lyhyen hetken heidän elämässään, nautinnon ensi heräämisen hetken;
he lakastuvat pian. Mutta he ovat eläneet ainakin yhden hauskan hetken.
Christophe katseli häntä huvitettuna: sievät kasvot tekivät hyvää hänen
sydämelleen; hän iloitsi niistä himoitsematta niitä; hän ammensi niistä
iloa, voimaa ja viihdytystä, -- niin, melkeinpä hyveellisyyttä. Tyttö,
-- sehän on sanomattakin selvää, -- oli heti huomannut, että Christophe
katseli häntä; ja heidän välilleen syntyi, heidän sitä ajattelematta,
magneettinen virta. Kun he tapasivat toisensa miltei samoilla paikoilla
melkein kaikissa konserteissa, olivat he jo tulleet tuntemaan toistensa
maun. Eräissä kohdissa he vaihtoivat ymmärtävän katseen; kun tyttö
erikoisesti piti jostakin kohdasta, lipaisi hän hieman kielellään
huuliaan; ja näyttääkseen, ettei hän pitänyt jotakin hyvänä, suipisti
hän halveksivasti somia huuliaan. Hänen pieniin kasvojeneleihinsä
sekoittui jonkun verran viatonta näyttelemishalua, josta tuskin
kukaan voi kieltäytyä havaitessaan olevansa huomion esineenä. Hän
koetti toisinaan vakavien kappaleiden aikana ottaa totisen ilmeen;
ja istuessaan sivuttain syventyneen näköisenä ja poski hymyilevänä
hän vilkui kulmiensa takaa, katseliko Christophe häntä. Heistä oli
tullut sangen hyvät ystävät, ilman että he olivat sanoneet sanaakaan
toisilleen, ja ilman että he olivat koettaneet -- (Christophe ainakaan)
-- tavata toisiansa poistuttaessa.