nurkkakuntaansa. Hän sai kohta tuntea sen seurauksia. Sanomalehdet
olivat jo pitäneet pientä melua aiotusta esityksestä, ja nyt
laverreltiin säveltäjän ja laulajattaren välisestä riidasta.
Muuan konsertin johtaja otti esittääkseen teoksen eräässä
sunnuntaimatineassaan. Tämä menestys muodostui kuitenkin täydelliseksi
onnettomuudeksi Christophe'ille. Teos esitettiin -- mutta sille
vihellettiin. Kaikki laulajattaren ystävät olivat päättäneet
läksyttää tuota hävytöntä säveltäjää; ja muu osa yleisöä, joka
piti tuota sinfoonista runoelmaa ikävänä, yhtyi kernaasti pätevien
henkilöiden tuomioon. Kaiken muun onnettomuuden lisäksi oli Christophe
ollut kyllin varomaton, suostuessaan näyttämään esittäjäkykyään
ja soittamaan samassa konsertissa piano-osat eräästä fantasiasta
pianolle ja orkesterille. Yleisön pahansuopa mieliala, jota Davidin
esityksen aikana oli hillinnyt halu säästää esittäjiä, purkautui
täysin valloilleen tekijän itsensä esiintyessä, -- jonka soitto
ei muuten ollut aivan moitteetonta. Christophe, jota yleisön melu
hermostutti, katkaisi äkkiä soittonsa keskellä kappaletta ja luoden
karkeanpilkallisen katseen kuulijakuntaan, joka heti oli käynyt
äänettömäksi, alkoi soittaa renkutusta: _"Malbrough lähti sotaan!"_ --
ja sanoi senjälkeen ilkeästi:
-- Sellainen teille kelpaa!
Sitte hän nousi ja lähti.
Syntyi kauhea hälinä. Huudettiin, että hän oli loukannut yleisöä, ja
että hänen täytyi tulla julkisesti pyytämään anteeksi. Seuraavana
päivänä mestasivat sanomalehdet yhteen ääneen tuon kummallisen
saksalaisen, josta pariisilainen hyvä maku oli langettanut tuomionsa.
Ja sitte oli jälleen hänen ympärillään täysi tyhjyys. Hän oli taas
yksin, hän oli entistä yksinäisempi tuon vieraan, vihamielisen
kaupungin keskellä. Hän ei enää sitä surrut. Hän alkoi uskoa, että se
oli hänen kohtalonsa, että hän saisi koko elämänsä olla yksin.
Hän ei tiennyt, ettei suuri sielu koskaan ole yksin, että vaikka
hän olisikin aivan vailla ystäviä, hän kuitenkin lopulta luo niitä
itselleen, että hän säteilee ympärilleen rakkautta, jota hän on
tulvillaan, ja että hän nytkin, jolloin hän luuli jääneensä yksin
ainaiseksi, oli rikkaampi rakkaudesta kuin maailman onnellisimmat.
Stevens'ien luona oli pieni kolmen, neljäntoista vuotias tyttö, jolle
Christophe oli antanut soitonopetusta samaan aikaan kuin Colette'ille.
Hän oli Colette'in serkku, ja hänen nimensä oli Grazia Buontempi.
Hänellä oli kullalle vivahtava hipiä, viehättävästi rusoittavat
poskipäät, täyteläiset, maalaisen terveet posket, pieni nykerö nenä,
suuri, siropiirteinen, aina hieman avoinna oleva suu, pyöreä, hyvin
vaalea leuka, levolliset, lempeästi hymyilevät silmät ja kaareva otsa,
jota ympäröi runsas, pitkä ja silkinhieno tukka, joka suorina lienteinä
aaltoina laskeutui pitkin poskia. Hän muistutti Andrea del Sarton
pyöreäkasvoisia madonnia, joilla on kaunis, hiljainen katse.
Hän oli italialainen. Hänen vanhempansa asuivat miltei vuoden umpeen
maalla suuressa kartanossa Pohjois-Italiassa: siellä oli lakeuksia,
niittyjä ja pieniä kanavia. Kattoterassilta näki jalkojensa juurella
kullankeltaisena aaltoilevan viinitarhan, josta siellä täällä kohosi
sypressien tummat hahmot. Kauempana oli ketoja, peltoja. Oli hiljaista.
Kuuli auraa vetävien härkien mylvinnän ja kyntävien talonpoikien
karkeat huudot:
-- _Ihi!... Fat innanz'!_...
Heinäsirkat sirittivät puissa, ja sammakot kurnuttivat ojien varsilla.
Ja öisin valaisi ääretöntä hiljaisuutta kuun hopeainen valo. Kaukaa
kuului silloin tällöin lehvämajoissa makaavien viljanvartioiden
laukauksia, joita he ammuskelivat osoittaakseen varkaille olevansa
valveilla. Siitä, joka unen horroksessa kuuli nämä pamahdukset,
eivät ne tuntuneet sen kummemmilta kuin rauhallisen kellon lyönnit,
jotka kaukaa ilmoittivat yön hetkiä. Ja hiljaisuus laskeutui pehmeän
suuripoimuisen vaipan lailla sielun ylle.
Pienen Grazian ympärillä näytti luonto nukkuvan. Häneen ei kiinnitetty
suurtakaan huomiota. Hän kasvoi levollisesti siinä kauniissa rauhassa,
joka häntä ympäröi. Ei mitään kuumeista, ei mitään kiireistä. Hän oli
laiskotteleva, hän vetelehti ja nukkui mielellään kauan. Hän lepäsi
usein tuntikausia pitkällään puutarhassa. Hän uiskenteli hiljaisuudessa
aivankuin joku hyönteinen kesäisessä ojassa. Ja äkkiä hän pyyhälsi
juoksuun, ilman mitään aihetta. Hän juoksi kuin pieni metsäneläin, pää
ja kaula hieman oikealle kenossa, sulavasti ja ketterästi. Hän oli
todellinen vuohenkaritsa, joka kipusi ja liukuili kivikoissa, pelkästä
hyppelemisen ilosta. Hän puheli koirille, sammakoille, ruohoille,
puille ja karjapihan elukoille, sekä jutteli talonpoikien kanssa. Hän
ihaili kaikkia pieniä eläimiä, joita ympäristössä oli, ja myöskin
suuria: mutta jälkimäisille hän ei ollut niin avomielinen. Ihmisiä hän
näki sangen vähän. Kartano sijaitsi kaukana kaupungista, yksinäisellä
seudulla. Harvoin kuului pölyiseltä tieltä jonkun vakavan talonpojan
laahustavat askeleet, tai asteli keinuvin askelin ja pystyssä päin
ohi joku nuori maalaistyttö, jolla oli kirkkaat silmät, ahavoittuneet
kasvot ja korkea povi. Grazia eli päiväkaudet yksinään hiljaisessa
puistossa; hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä; hän ei koskaan ikävöinyt;
hän ei peljännyt mitään.
Kerran tuli joku kulkuri varastamaan kanaa tuosta autiosta maatalosta.
Hän seisahtui hämmästyneenä ruohossa makaavan pienen tytön eteen, joka
söi pitkää hillo-voileipää hyräillen jotakin laulua. Tyttö katseli
häntä levollisena ja kysyi, mitä hän tahtoi. Mies sanoi: -- Anna
minulle jotakin, tai muuten minä tulen ilkeäksi.
Tyttö ojensi hänelle hillo-voileipänsä ja sanoi hymysilmin:
-- Ei saa tulla ilkeäksi.
Silloin lähti kulkuri matkoihinsa.
Grazian äiti kuoli. Hänen isänsä, joka oli sangen hyvä ja sangen
heikko ja joka oli vanhaa, hyvää italialaista sukuperää, oli kookas,
hauska, hyväntahtoinen, mutta hieman lapsellinen, eikä lainkaan kyennyt
johtamaan tyttösen kasvatusta. Vanhan Buontempin sisar, rva Stevens,
joka oli tullut hautajaisiin ja jota liikutti lapsen yksinäisyys,
päätti viedä hänet joksikin ajaksi Pariisiin haihduttaakseen hänen
suruaan. Grazia itki ja myöskin vanha isä; mutta kun rva Stevens
oli tehnyt jonkun päätöksen, ei auttanut muu kuin alistua siihen:
häntä ei voinut kukaan vastustaa. Hän oli koko suvun itsepäisin; ja
talossaan Pariisissa hän johti kaikkea ja vallitsi kaikkea: miestään,
tytärtään ja rakastajiaan; -- sillä häneltäkään ei niitä puuttunut;
hän ohjasi rinnan velvollisuuksiaan ja nautintojaan: hän oli samalla
käytännöllinen ja intohimoinen, -- ja lisäksi sangen turhamainen ja
sangen levoton.
Kun tyyni Grazia oli istutettu Pariisin maaperään, alkoi hän ihailla
kaunista Colette serkkuaan, jota se huvitti. Tuo lempeä pieni
luonnonlapsi johdettiin seuraelämään ja teattereihin. Häntä kohdeltiin
yhä lapsena ja hän itsekin piti itseään lapsena vielä senkin jälkeen,
kun hän ei enää ollut lapsi. Hänellä oli tunteita, joita hän pelkäsi:
valtavia hellyyden puuskia jotakin esinettä tai olentoa kohtaan.
Hän oli kaikessa salaisuudessa rakastunut Colette'iin: hän otti
häneltä jonkun nauhan tai nenäliinan; useinkaan ei hän Colette'in
läsnäollessa saanut sanaakaan suustaan; ja kun hän odotti Colette'ia,
kun hän tiesi saavansa nähdä hänet, vapisi hän levottomuudesta ja
onnesta. Kun hän teatterissa näki kauniin serkkunsa avokaulaisena
astuvan aitioon, jossa hän veti kaikkien katseet puoleensa, katseli
hän häntä herttaisesti hymyillen nöyränä, sydämellisenä ja täynnä
rakkautta; ja hänen sydämensä aivan suli, kun Colette sanoi hänelle
jotakin. Kun hän istui tuolillaan valkeassa puvussaan, kaunis musta
tukkansa levällään ruskeilla olkapäillä, pureskellen pitkien,
valkoisten käsineittensä kärkiä ja tupatessaan puremastaan reijästä
joutessaan sormeansa ulos, -- kääntyi hän alati näytännön kestäessä
Colette'ia kohti saadakseen häneltä ystävällisen katseen, päästäkseen
osalliseksi siitä nautinnosta, jota hän tunsi tai sanoakseen hänelle
ruskeilla, kirkkailla silmillään: -- Minä rakastan sinua kovasti.
Kun he käyskentelivät metsissä Pariisin ympäristössä, asteli hän
Colette'in varjossa, istuutui hänen jalkojensa juureen, juoksenteli
hänen edellään, katkoi oksia, jotka saattoivat olla hänelle haitaksi,
ja asetti kiviä rapakkopaikkoihin. Ja kun Colette'ia eräänä iltana
puistossa värisytti ja hän pyysi Grazialta tämän kaulahuivia, päästi
hän ilon kirkaisun, -- jota hän sitte häpesi; -- hän oli onnellinen
siitä, että rakastettu kietoi ympärilleen hänen huivinsa, jonka hän
sitte sai takaisin täynnä hänen ruumiinsa tuoksua.
Oli myöskin kirjoja, eräitä runoteosten sivuja, joita hän oli salassa
lukenut, -- (sillä hänelle annettiin yhä lasten kirjoja), -- jotka
tuottivat hänelle suloista rauhattomuutta. Ja vielä enemmän aiheuttivat
sitä eräät musiikkikappaleet, vaikka hänelle oli sanottu, ettei hän
musiikkia ymmärtänyt; ja hän uskoi, ettei hän sitä ymmärtänyt, vaikka
hän usein aivan kalpeni ja kyyneltyi mielenliikutuksesta. Kukaan ei
tiennyt, mitä hänessä niinä hetkinä liikkui.
Muuten oli hän aina kuuliainen, ajattelematon, laiskotteleva ja aika
herkutteleva tyttö, joka punastui turhasta, ollen toisinaan tuntikausia
ääneti, toisinaan puhellen tavattoman paljon, itkien ja nauraen yhtä
helposti, hyrskähtäen äkkiä nyyhkytyksiin tai saaden lapsellisia
naurunpuuskia. Hän nauroi mielellään, ja häntä huvitti kaikenlaiset
mitättömyydet. Hän ei koskaan koettanut esiintyä aikuisena. Hän pysyi
lapsena. Hän oli ennen kaikkea hyvä, hän ei voinut tuottaa toiselle
tuskaa, ja hän kärsi pienimmästäkin sanasta, jolla hän pahoitti
jotakuta. Hän oli tavattoman vaatimaton, pysytteli aina syrjässä, oli
aina valmis rakastamaan ja ihailemaan kaikkea, minkä luuli olevan
kaunista tai hyvää, ja hän näki toisilla ominaisuuksia, joita heillä ei
lainkaan ollut.
Hänen kasvatuksestaan, joka oli jäänyt aivan takapajulle, pidettiin
hyvää huolta. Siten tuli hänestä Christophe'in oppilas.
Grazia näki hänet ensi kerran eräissä tätinsä iltakutsuissa, joissa
oli koolla lukuisa seura. Christophe, joka ei osannut ottaa huomioon
yleisön makua, soitti loppumattoman pitkän _adagion_, joka sai koko
seuran haukottelemaan: kun se jo tuntui loppuvan, alkoi se taas
uudelleen; yleisö alkoi jo luulla, ettei se ottaisi ikinä loppuakseen.
Rva Stevens oli pakahtumaisillaan malttamattomuudesta. Colette'ia
huvitti koko tilanne tavattomasti: hän nautti sen naurettavista
puolista, eikä hän lainkaan pahoitellut että Christophe oli tässä
suhteessa huomaamaton; hän tunsi Christophe'in voiman, ja se oli
hänestä miellyttävä, mutta myöskin koomillinen; ja hän varoi ryhtymästä
häntä puolustamaan. Ainoastaan pikku Graziaa liikutti tämä musiikki
kyyneleihin saakka. Hän piiloutui salongin nurkkaan. Vihdoin hän hiipi
pois sentähden, ettei hänen liikutustaan huomattaisi, ja myöskin
sentähden, että hän kärsi nähdessään tehtävän pilaa Christophe'ista.
Muutamia päiviä myöhemmin puhui rva Stevens päivällispöydässä, että
Grazian pitäisi saada pianotunteja Christophe'ilta. Grazia tuli niin
liikutetuksi, että hän pudotti lusikkansa liemilautaselle, jolloin
lientä räiskähti sekä hänen että hänen serkkunsa päälle. Colette sanoi,
että hän paljoa paremmin ensin tarvitsee opetusta pöytätavoissa. Rva
Stevens lisäsi, että siinä tapauksessa ei suinkaan voinut kääntyä
Christophe'in puoleen. Grazia oli onnellinen, että häntä nuhdeltiin
yhdessä Christophe'in kanssa.
Christophe aloitti opetustuntinsa, Grazia oli aivan jäykkä ja kylmä,
hänen käsivartensa olivat kuin liimatut ruumiiseen, hän saattoi
niitä tuskin liikuttaa; ja kun Christophe laski kätensä hänen
kätöselleen korjatakseen hänen sormiensa asentoa ja ojentaakseen
ne koskettimille, tunsi hän olevansa pyörtymäisillään. Hän vapisi
pelosta, että soittaisi Christophe'in aikana huonosti; mutta vaikka hän
harjoitti itsensä miltei sairaaksi ja sai serkkunsa kärsimättömyydestä
huudahtamaan, soitti hän huonosti aina Christophe'in läsnäollessa; hän
ei tahtonut saada henkeään vedetyksi, hänen sormensa olivat jäykät
kuin puukalikat tai pehmeät kuin pumpuli; hän takertui nuotteihin ja
korosti virheellisesti; Christophe nuhteli häntä ja meni matkoihinsa
harmistuneena: silloin teki Grazian mieli kuolla.
Christophe ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota; hän näki
vain Colette'in. Grazia kadehti serkkunsa tuttavallista suhdetta
Christophe'iin; mutta vaikka hän siitä kärsi, iloitsi hänen pieni,
hyvä sydämensä siitä kuitenkin Colette'in ja Christophe'in puolesta.
Hän piti Colette'la niin paljon ylempänä itseään, että hänestä tuntui
luonnolliselta, että tämä sai osakseen kaiken kunnioituksen. -- Vasta
kun hänen oli tehtävä valinta serkkunsa ja Christophe'in välillä, tunsi
hän sydämensä olevan jälkimäisen puolella. Pienellä naisellisella
intuitsioonillaan hän näki, että Christophe kärsi Colette'n keimailusta
ja Lucien Lévy-Coeur'in hänelle osoittamasta hovipalveluksesta. Hän ei
ollut ennenkään pitänyt lainkaan Lévy-Coeur'istä, ja hän alkoi inhota
häntä siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi Christophe'inkin
häntä inhoavan. Hän ei voinut käsittää, miten Colette saattoi huvitella
pitämällä häntä Christophe'in kilpailijana. Hän alkoi arvostella
ankarammin Colette'ia; hän huomasi hänen pikku valheensa, ja hänen
käytöksensä häntä kohtaan muuttui äkkiä. Colette huomasi sen, mutta
ei tiennyt syytä siihen; hän oli pitävinään sitä pikku tytön oikkuna.
Mutta varmaa oli, että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa Graziaan:
muuan pieni seikka osoitti sen hänelle. Kun he eräänä iltana kävelivät
kahden puutarhassa, tahtoi Colette keimailevalla hellyydellä suojella
Graziaa viitallaan pieneltä sadekuurolta, joka heidät yllätti, mutta
Grazia, joka muutamia viikkoja aikaisemmin olisi tuntenut sanomatonta
onnea saadessaan painautua rakkaan serkkunsa rintaa vasten, kieltäytyi
siitä kylmästi ja seisoi ääneti jonkun askeleen päässä. Ja kun Colette
sanoi, että eräs musiikkikappale, jota Grazia soitti, oli hänestä ruma,
ei se estänyt Graziaa sitä soittamasta ja siitä pitämästä.
Hänen huomionsa kohdistui tästä lähin yksinomaan Christophe'iin.
Hänellä oli hellyyden arvaamistaito, ja hän tajusi mitä Christophe
kärsi, ilman että tämä sitä sanoi. Totta on, että hän liioitteli
sitä suuresti lapsellisessa, huolestuneessa ystävällisyydessään. Hän
luuli, että Christophe oli rakastunut Colette'iin, kun hän suhtautui
tähän vain vaateliaalla ystävyydellä. Hän ajatteli, että Christophe
oli onneton, ja hän oli onneton hänen tähtensä. Tuo pieni raukka
sai huonon palkinnon hartaasta huolenpidostaan: kun Colette oli
raivostuttanut Christophe'in, sai Grazia siitä kärsiä; hän oli huonolla
tuulella ja kosti pienelle oppilaalleen huomauttamalla kärsimättömästi
hänelle kaikista hänen soittonsa vioista. Kun Colette eräänä aamuna
oli vimmastuttanut hänet tavallista pahemmin, istuutui hän pianon
ääreen niin tylysti, että Grazia lopen kadotti senkin vähän kyvyn,
mitä hänellä oli: hän solkkasi vaivalloisesti; Christophe nuhteli
häntä jokaisesta väärästä äänestä vihaisena; silloin hän upposi
kokonaan. Christophe suuttui, ravisti hänen käsiään ja huudahti,
ettei hän ikänä soita puhtaasti, että harrastakoon keittiöpuuhia
tai ompeluksia tai mitä haluaa, mutta älköön taivaan nimessä enää
sotkeutuko musiikkiin! Ei kannattanut kiduttaa toisia väärillä äänillä.
Minkä jälkeen hän jätti Grazian siihen keskellä tuntia ja lähti
raivostuneena matkoihinsa. Ja Grazia raukka itki kyyneleensä kuiviin,
vähemmin kuitenkin siitä surusta, jonka nuo nöyryyttävät sanat hänessä
herättivät, kuin siitä surusta, ettei voinut tehdä Christophe'in
mieliksi, vaikka kuinka halusi; ja hän suri myöskin sitä, että
tuhmuudellaan tuotti tuskaa sille, jota rakasti.
Hän kärsi vielä paljoa enemmän, kun Christophe lakkasi käymästä
Stevens'ien luona. Hän olisi tahtonut palata maalle. Tämä lapsi,
joka oli niin terve yksin unelmiltaankin, ja jossa oli pohjalla
maalaista tyyneyttä, tunsi olonsa epämieluisaksi tässä kaupungissa
neurasteenisten ja levottomien pariisilaisten keskuudessa. Uskaltamatta
sitä sanoa, oli hän alkanut arvostella varsin tarkasti niitä ihmisiä,
jotka häntä ympäröivät. Mutta hän oli arka ja heikko, kuten hänen
isänsäkin, hän oli hyvä ja vaatimaton, eikä luottanut itseensä. Hän
antoi itsevaltaisen tätinsä ja kaikkia tyrannoimaan tottuneen serkkunsa
vallita häntä. Hän ei uskaltanut kirjoittaa vanhalle isälleen, jolle
hän säännöllisesti lähetti pitkiä sydämellisiä kirjeitä:
-- Ota minut takaisin!
Eikä vanha isä uskaltanut ottaa häntä takaisin, vaikka kuinka halusi;
sillä rva Stevens oli vastannut hänen arkoihin viittauksiinsa, että
Grazian oli hyvä olla siellä, missä hän oli, paljoa parempi kuin hänen
luonaan, ja että hänen kasvatukselleen oli välttämätöntä, että hän jäi
Pariisiin.
Mutta tuli aika, jolloin maanpako kävi liian tuskalliseksi tuolle
pienelle etelän sielulle, ja jolloin hänen täytyi lentää takaisin
valoon. -- Se tapahtui Christophe'in konsertin jälkeen. Hän oli tullut
sinne Stevens'ien seurassa; hänen sydäntään vihloi kauheasti hänen
nähdessään tätä iljettävää näytelmää, kun kansanjoukko huvitteli
törkeästi loukkaamalla taiteilijaa... Taiteilija? Hän, joka Grazian
silmissä oli itse taiteen kuva, kaiken sen jumalallisen olennoituma,
jota elämässä on. Häntä halutti itkeä, paeta pois. Hänen täytyi loppuun
saakka kuunnella meteliä, vihellyksiä, ilkkuvia huutoja ja -- kotiin
päästyään -- tylyjä huomautuksia, Colette'in helisevää naurua, kun
hän Lucien Lévy-Coeur'in kanssa vaihtoi sääliviä sanoja. Paettuaan
huoneeseensa, vuoteeseensa, hän nyyhkytti puoleen yöhön; hän puheli
Christophe'ille, hän lohdutti häntä, hän olisi tahtonut antaa henkensä
hänen edestänsä, ja hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hän voinut
tehdä häntä onnelliseksi. Tämän jälkeen ei hän enää voinut jäädä
Pariisiin. Hän rukoili isältään, että hän saisi palata. Hän sanoi:
-- En voi enää elää täällä, en voi, minä kuolen, jos annat minun jäädä
tänne.
Hänen isänsä saapui heti; ja niin työlästä kuin heidän olikin
pitää puoliaan kauheata tätiä vastaan, he keräsivät koko tarmonsa
epätoivoiseen tahdonponnistukseen.
Grazia palasi suureen, nukkuvaan puistoon. Hän tapasi siellä jälleen
rakkaan luonnon ja olennot, joita hän rakasti. Hän oli tuonut mukanaan
ja säilyttänyt joitakuita aikoja kipeässä sydämessään, joka päivä
päivältä kirkastui, pohjolan melankoliaa, sumuverhon, jonka aurinko
vähitellen sulatti pois. Hän ajatteli usein onnetonta Christophe'ia.
Maatessaan nurmikolla, kuunnellessaan sammakoita ja kotoisia
heinäsirkkoja, tai istuessaan pianon ääressä, jota hän muisti useammin
kuin ennen, hän uneksi ystävästä, jonka hän oli itselleen valinnut; hän
keskusteli hänen kanssaan hiljaa tuntikausia, eikä hänestä tuntunut
lainkaan mahdottomalta, että Christophe jonain päivänä avaisi oven
ja astuisi sisälle. Hän kirjoitti hänelle, ja epäröityään kauan
aikaa, hän lähetti hänelle kirjeen ilman allekirjoitusta ja lähti
salavihkaa tykyttävin sydämin viemään sitä kylän kirjelaatikkoon, joka
sijaitsi kolmen kilometrin päässä, suurten peltojen takana, -- hyvän,
liikuttavan kirjeen, joka sanoi Christophe'ille, ettei hän ollut yksin,
ettei hänen pitänyt menettää rohkeuttaan, että joku ajatteli häntä,
rakasti häntä ja rukoili Jumalaa hänen puolestaan, -- kirje raukan,
joka tuhmasti joutui tiellä hukkaan, eikä koskaan saapunut perille.
Sitte kuluivat päivät yksitoikkoisina ja tyyninä Christophe'in
kaukaisen ystävättären elämässä. Ja italialainen rauha, levon, tyynen
onnen ja mykän mietiskelyn henki astui jälleen tähän puhtaaseen ja
hiljaiseen sydämeen, jonka pohjalla yhä paloi pienenä, liikkumattomana
liekkinä Christophe'in muisto.
Mutta Christophe ei tiennyt mitään tästä naivista hellyydestä, joka
etäältä piti hänestä huolta ja joka myöhemmin tuli saamaan niin
tärkeän osan hänen elämässään. Hän ei myöskään tiennyt, että tuossa
samassa konsertissa, jossa häntä häväistiin, oli läsnä se, josta oli
tuleva hänen ystävänsä, hänen rakas toverinsa, joka oli kulkeva hänen
rinnallaan käsi kädessä.
Hän oli yksin. Hän luuli olevansa yksin. Mutta se ei häntä masentanut.
Hän ei enää tuntenut sitä katkeraa surua, joka ennen Saksassa ahdisti
hänen sydäntään. Hän oli lujempi, kypsempi: hän tiesi, että niin täytyi
käydä. Hänen kuvitelmansa Pariisista olivat luhistuneet: ihmiset
ovat kaikkialla samanlaisia; täytyi ottaa osansa, eikä lapsellisen
itsepäisesti taistella maailmaa vastaan; täytyi rauhallisesti olla
oma itsensä. Kuten Beethoven sanoi: "Jos me luovutamme elämälle
oman elämämme voimat, mitä jää meille silloin jalointa, parhainta
varten?" Hän oli tarmokkaasti tutkistellut omaa luonnettaan ja rotunsa
luonnetta, jota hän oli ennen arvostellut niin ankarasti. Sitä mukaa
kuin Pariisin ilmapiiri kävi hänelle yhä painostavammaksi, tunsi hän
tarvetta paeta synnyinmaansa helmaan, sen runoilijoiden ja säveltäjien
luokse, joiden piirissä maan parhainkin oli saanut tyyssijan. Niin
pian kuin hän avasi heidän teoksensa, täyttyi hänen huoneensa Rheinin
aurinkoisella solinalla ja vanhojen hyljättyjen ystävien sydämellisellä
hymyllä.
Miten kiittämätön hän oli ollut heitä kohtaan! Miksi ei hän aikaisemmin
ollut havainnut heidän puhtaan hyvyytensä aarteita? Hän häpesi
muistaessaan niitä vääriä ja loukkaavia lausuntoja, joita hän oli
Saksassa ollessaan heistä langettanut. Silloin hän näki ainoastaan
heidän virheensä, heidän kömpelöt ja seremonialliset maneerinsa,
heidän kyynelöivän idealisminsa, heidän pienet ajatusvalheensa, heidän
pienet raukkamaisuutensa. Mutta ne olivat niin pieniä verrattuina
heidän suuriin avuihinsa! Kuinka hän oli saattanut olla niin julma
noita heikkouksia kohtaan, jotka tekivät heidät tällä hetkellä hänen
silmissään miltei vieläkin liikuttavammiksi: sillä sellaisina he olivat
inhimillisempiä! Jonkunlaisesta vastavaikutuksesta tunsi hän nyt
enemmän vetämystä juuri niitä kohtaan, joita hän oli eniten loukannut.
Mitä kaikkea hän olikaan sanonut Schubertia ja Bachia vastaan! Ja
nyt tunsi hän heidät niin läheisiksi. Nämä suuret sielut, joiden
naurettavia puolia hän kärsimättömänä oli tuonut esiin, lähestyivät
häntä nyt, kun hän oli maanpaossa kaukana omaisistaan, ja sanoivat
hänelle lempeästi hymyillen:
-- Veli, me olemme läsnä. Rohkeutta! Meilläkin on ollut enemmän kuin
kylliksi kurjuutta... Mutta loppuuhan se kerran...