itseensä uutta maailmaa, heräsi hänen sielussaan äkkiä luomistarve. Se
vihamielinen ympäristö, jossa hän tunsi Parisissa elävänsä, kasvatti
hänen voimansa satakertaiseksi ja lujitti hänen persoonallisuuttaan.
Intohimot tulvivat yli äyräittensä ja vaativat käskevästi ilmaisua.
Ne olivat monenlaisia, ja kaikki kannustivat häntä samalla hehkulla.
Hänen täytyi takoa teoksia, joihin hän saattoi purkaa kaiken sen
rakkauden, joka paisutti hänen sydäntään, ja myös vihan, tahdon ja
kieltäymyksen ja kaikki ne demoonit, jotka hänessä taistelivat ja
joilla oli sama elämisen oikeus. Tuskin oli hän keventänyt sydäntään
purkamalla intohimonsa johonkin teokseen, -- (eikä hänellä edes aina
ollut kärsivällisyyttä jatkaa teosta loppuun saakka) -- kun hän jo
heittäytyi päinvastaisen intohimon valtaan. Mutta vastakohtaisuus oli
vain näennäinen: vaikka hän aina muuttuikin, pysyi hän kuitenkin aina
samana. Kaikki hänen teoksensa olivat eri teitä, jotka johtivat samaan
päämäärään; hänen sielunsa oli vuori: sen kaikkia teitä myöten hän
kapusi ylös; toiset viivähtivät varjossa sulavasti mutkitellen; toiset
nousivat rajusti ja jyrkästi kohti aurinkoa; kaikki johtivat Jumalaan,
joka asusti vuoren huipulla. Rakkaus, viha, tahto, kieltäymys, kaikki
inhimilliset voimat, jotka täydelleen valtaavat sydämen, koskettavat
ikuisuutta ja ovat jo osallisia siitä. Jokainen kantaa ikuisuutta
itsessään: uskovainen ja uskoton, se, joka näkee elämän kaikkialla, se,
joka kieltää sen kaikkialla, ja se, joka epäilee kaikkea, sekä elämää
että kieltämistä. Niin myös Christophe, jonka sielu syleili yhtaikaa
kaikkia näitä vastakohtia. Kaikki vastakohdat sulautuvat ikuiseen
Voimaan. Christophe'ista oli tärkeintä herättää tämä Voima itsessään
ja muissa, heittää puusylyyksiä roviolle, jotta ikuisuus leimahtaisi
liekkiin Suuri liekki oli syttynyt hänen sydämessään keskellä Pariisin
hekumallista yötä. Hän luuli vapautuneensa kaikesta uskosta, ja hän
olikin täydellinen uskon soihtu.
Mikään ei ollut sen paremmin omiaan saattamaan häntä pariisilaisen
ironian maalitauluksi. Usko on niitä tunteita, joita hienostunut
seurapiiri kaikkein vähimmin antaa anteeksi: sillä se on itse sen
kadottanut, eikä se salli sitä muidenkaan omistavan. Useimpien ihmisten
kuurossa tai pilkallisessa vihamielisyydessä nuoruuden unelmia kohtaan
piilee suureksi osaksi katkera ajatus siitä, että he itsekin kerran
ovat olleet samanlaisia, että heilläkin on ollut kunnianhimonsa,
jonka ovat jättäneet toteuttamatta. Kaikki ne, jotka ovat kieltäneet
sielunsa, kaikki ne, jotka ovat kantaneet sielussaan teosta, jota
eivät ole valmistaneet, vaan sensijaan valinneet varman, helpon ja
kunnioitetun elämän, ajattelevat:
-- Koska minä en ole voinut tehdä, mitä olen uneksinut, miksi saisivat
sen muut tehdä? Minä en tahdo, että he onnistuvat.
Miten paljon Hedda Gablereita onkaan ihmisten joukossa! Mitä salaista
sotaa käydäänkään uusien ja vapaiden voimien hävittämiseksi, mitä
taitoa käytetäänkään niiden tappamiseksi hiljaisuudella, ironialla,
kulutuksella, mielenmasennuksella -- ja petollisilla viettelyksillä
otolliseen aikaan!...
Sitä tyyppiä on kaikissa maissa. Christophe tunsi sen, sillä hän oli
tavannut sitä Saksassa. Sellaista väkeä vastaan oli hän panssaroitu.
Hänen puolustusmenetelmänsä oli yksinkertainen: hän teki ensimäisenä
hyökkäyksen; heti kun he alkoivat lähennellä, julisti hän heille sodan;
hän teki vaaralliset ystävänsä vihollisikseen. Mutta jos tämä suora
politiikka suojelikin mitä tehokkaimmin hänen persoonallisuuttaan, ei
se ollut omiaan helpottamaan hänen taiteellista uraansa. Hän uudisti
Saksassa tekemänsä erehdykset. Hän ei sille mitään mahtanut. Yksi ainoa
seikka oli muuttunut: hänen mielialansa, joka oli sangen iloinen.
Hän tulkitsi hilpeänä kaikille, jotka kuulla halusivat,
punnitsemattomia arvostelujaan ranskalaisista taiteilijoista, ja hän
sai siten paljon vihamiehiä. Hän ei edes välittänyt hankkia, kuten
muut, harkitsevat miehet, jonkun pienen nurkkakunnan kannatusta
itselleen. Hänen ei olisi ollut vaikeata kerätä ympärilleen
taiteilijoita, jotka olisivat olleet valmiit ihailemaan häntä, kunhan
hän olisi ihaillut heitä. Olipa niitäkin, jotka ihailivat häntä jo
etukäteen, toivoen saavansa vastaihailua. He pitivät niitä, joita he
kiittivät, ikäänkuin velallisina, joilta he ajan tullen saattoivat
vaatia takaisin saataviaan. Ne olivat hyvin sijoitettuja rahoja. --
Mutta Christophe'iin nähden ne olivat huonosti sijoitettuja. Hän ei
koskaan maksanut takaisin. Hän oli sitä pahempi kyllin hävytön pitämään
keskinkertaisina niiden teoksia, jotka pitivät hänen teoksiaan hyvinä.
He kantoivat häntä kohtaan kaikessa hiljaisuudessa leppymätöntä vihan
kaunaa ja päättivät tilaisuuden tullen maksaa hänelle samalla mitalla.
Muiden kömpelyyksiensä ohella Christophe teki sen virheen, että
ryhtyi sotimaan Lucien Lévy-Coeur'iä vastaan. Hän kohtasi hänet
kaikkialla, eikä hän voinut salata liioittelevaa vastenmielisyyttänsä
tätä hyvänsävyistä ja kohteliasta miestä kohtaan, joka ei näyttänyt
ketään kohtelevan huonosti, joka pikemmin näytti olevan parempi
ihminen kuin hän ja joka ainakin paljoa paremmin kuin hän osasi
pysyä kohtuuden rajoissa. Christophe kiihoitti häntä väittelyihin;
ja vaikka väittely sukeutuikin aivan merkityksettömistä seikoista,
sai se aina Christophe'in vaikutuksesta äkkiä kiihkeän sävyn, joka
ihmetytti kuulijakuntaa. Näytti siltä, kuin Christophe olisi käyttänyt
hyväkseen kaikkia mahdollisia tekosyitä hyökätäkseen pää kumarassa
Lucien Lévy-Coeur'in kimppuun; mutta tämä väisti aina hänen iskunsa.
Christophe'in vastustaja oli niin taitava, että silloinkin, kun syy
varmasti oli tämän, hän kuitenkin aina osasi näytellä jalomielisen
osaa; hän puolustautui niin kohteliaasti, että Christophe'in
käytöstavan puutteet pistivät sitä enemmän silmään. Christophe, joka
muuten puhui sangen huonosti ranskaa ja käytti murteellisia, vieläpä
varsin karkeitakin sanoja, jotka hän oli heti oppinut ja joita hän
käytti taitamattomasti kuten useat ulkolaiset, ei kyennyt tekemään
tyhjäksi Lucien Lévy-Coeur'in taktiikkaa; hän taisteli raivoisasti tätä
iroonista lempeyttä vastaan. Hän oli kaikkien mielestä väärässä: kukaan
ei käsittänyt, mitä hän hämärästi tunsi: tämän lempeyden tekopyhyyttä,
joka kohdattuaan voiman, jota se ei kyennyt vahingoittamaan, koetti
tukahuttaa sen kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei pitänyt kiirettä,
hän luotti ajan voimaan samoin kuin Christophe'kin; mutta hän repi
alas, sen sijaan kuin Christophe rakensi. Hän sai helposti hänestä
erotetuksi Sylvain Kohnin ja Goujart'in, samoin kuin hän oli vähitellen
syrjäyttänyt hänet Stevens'ien salongista. Lucien Lévy-Coeur loi
tyhjyyttä hänen ympärilleen.
Christophe auttoi itse häntä siinä. Hän ei tehnyt kenenkään mieliksi,
sillä hän ei yhtynyt mihinkään puolueeseen tai oli pikemmin kaikkia
puolueita vastaan. Hän ei pitänyt juutalaisista; mutta vielä
vähemmän hän sieti antisemiittejä. Hän tunsi vastenmielisyyttä tuota
pelkuruutta kohtaan, jolla suuret joukot nousevat mahtavaa vähemmistöä
vastaan, ei siksi, että se on huono, vaan siksi, että se on mahtava,
tuota vetoamista kohtaan alhaisiin kateuden ja vihan vaistoihin.
Niinpä pitivät juutalaiset häntä antisemiittinä ja antisemiitit
juutalaisena. Mitä taiteilijoihin tulee, näkivät he hänessä vihollisen.
Christophe tekeytyi taiteessaan saksalaisemmaksi kuin hän olikaan.
Vastustaakseen eräiden pariisilaisten säveltäjien musiikissa ilmenevää
järkähtämätöntä mielenrauhaa, hän ylisti rajua tahtoa, miehekästä ja
tervettä pessimismiä. Milloin iloa esiintyi, tapahtui se mauttomasti
plebeijisellä tulisuudella, joka oli omiaan suuresti ärsyttämään
kansankonserttien ylimyksellisiä suojelijoita. Muoto oli etevää
ja karua. Jonkinlaisesta vastavaikutuksesta hän miltei tavoitteli
näennäistä tyylillistä huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä
ulkopuolista alkuperäisyyttä kohtaan, minkä täytyi loukata ranskalaisia
säveltäjiä. Ne harvat heistä, jotka saivat kuulla joitakuita hänen
teoksiaan, liittivät hänet, lähemmältä niitä tarkastamatta, sen
halveksunnan piiriin, jota he osoittivat nykyaikaisen saksalaisen
musiikin myöhäsyntyiselle wagnerismille. Christophe ei siitä
välittänyt; hän nauroi sydämessään ja toisti erään viehättävän
ranskalaisen renesanssisäveltäjän säkeitä, -- jotka hän oli sovittanut
itseensä:
Käy tietäs, käy, älä huoli, jos sanotaan:
Christophe'illa tuolla ei kontrapunktia toisten,
ei toisten harmoniaa ole laisinkaan.
Mull' onhan jotain, jota muilta puuttuu.
Mutta kun hän koetti saada teoksiaan esitetyksi konserteissa, huomasi
hän ovet suljetuiksi. Oli jo kylliksi työtä nuorten ranskalaisten
säveltäjien teosten esittämisessä -- tai esittämättä jättämisessä, --
jotta olisi huolehdittu jonkun tuntemattoman saksalaisen teoksista.
Christophe heitti yritykset sikseen. Hän sulkeutui huoneeseensa ja
ryhtyi työhön. Vähät välitti hän siitä kuulivatko pariisilaiset
hänen teoksiaan vai ei. Hän kirjoitti omaksi nautinnokseen, eikä
menestyäkseen. Tositaiteilija ei huolehdi teostensa tulevaisuudesta.
Hän muistuttaa niitä renesanssitaiteilijoita, jotka maalasivat
huolettomina talojen fasaadeihin, vaikka tiesivät, ettei heidän
maalauksistaan kymmenen vuoden päästä ollut enää mitään jälellä.
Christophe työskenteli siis kaikessa rauhassa, odotellen alistuvana ja
hyvätuulisena parempia aikoja, kun hän äkkiä sai apua odottamattomalta
taholta.
Christophe tunsi näihin aikoihin vetoa dramaattista muotoa kohtaan. Hän
ei vielä rohjennut täydellisesti antautua sisäisen lyyrillisen tulvansa
valtaan. Hänen täytyi johtaa sitä määrättyjen aiheiden kanaviin. Ja
epäilemättä on nuoren neron, joka ei vielä ole itsensä herra, joka
ei vielä edes täydellisesti tunne itseään, hyvä luoda vapaaehtoisia
rajoja, joihin sulkea sielunsa, joka muuten karkaisi häneltä itseltään.
Ne ovat välttämättömiä sulkuja ja patoja, joilla ajatusten tulvaa
saattaa johtaa. -- Onnettomuudeksi ei Christophe tuntenut ketään
runoilijaa; hänen täytyi itsensä veistää aiheet legendoista tai
historiasta.
Niistä näyistä, jotka jo joitakuita kuukausia olivat väikkyneet hänen
mielessään, olivat muutamat raamatullisia kuvia. -- Raamattu, jonka
hänen äitinsä oli antanut hänelle ikäänkuin maanpakotoveriksi, oli
ollut hänelle lähteenä moniin unelmiin. Vaikka hän ei lukenutkaan
tätä hebrealaista Iliaadia uskonnollisella mielellä, oli se kuitenkin
hänelle jonkinlaisena siveellisen tai paremmin sanoen elämän tarmon
lähteenä, jossa hän joka ilta pesi alastoman sielunsa puhtaaksi
Pariisin ryvettävästä savesta ja liasta. Hän välitti vähät kirjan
pyhästä tarkoituksesta; mutta se oli kuitenkin hänelle pyhä kirja sen
koskemattoman luonnon ja alkuperäisen yksilöllisyyden vuoksi, joka
siitä henki häntä vastaan. Hän imi itseensä noita hymnejä, joissa maa
hehkui uskoa, vuoret vapisivat, taivaat riemuitsivat ja leijonat olivat
ihmisenkaltaisia.
Eräs niistä Raamatun henkilökuvista, joita kohtaan hän tunsi erikoista
hellyyttä, oli nuori David. Hän ei kuvitellut Davidille firenzeläisen
katupojan iroonista hymyä, ei sitä traagillista jännitystä, jonka
Verrocchio ja Michelangelo olivat antaneet yleville teoksilleen,
joita hän ei lainkaan tuntenut. Hän näki _Davidinsa_ pienenä,
runollisena, puhdassydämisenä paimenena, jossa uinaili etelämaisen
Siegfriedin sankaruus, joka oli hienostuneempaa rotua, kauniimpi
ja sopusointuisempi sekä ruumiiltaan että ajatuksiltaan. -- Sillä
Christophe saattoi mielin määrin kapinoida latinalaista henkeä
vastaan: hänen tietämättään oli tämä henki alkanut vaikuttaa häneen.
Ei ainoastaan taide vaikuta taiteeseen, eikä ainoastaan ajattelu, vaan
kaikki, mikä ihmistä ympäröi: -- ihmiset, esineet, eleet, liikkeet,
ääriviivat, kunkin kaupungin valo. Pariisin ilmapiiri on sangen sakea:
se muovaa kapinallisimmat sielut. Ja germaanisen sielun vastarinta
on kaikkein heikoin: se verhoutuu turhaan kansalliseen ylpeyteensä,
se on kaikista eurooppalaisista sieluista herkin menettämään
kansallisuutensa. Christophe'in sielu oli jo alkanut, ilman että hän
sitä aavistikaan, omaksua itselleen latinalaisen taiteen kirkkautta,
kohtuullisuutta, tunneälyä, vieläpä jossain määrin plastillista
kauneuttakin, jota se ei olisi ilman sitä koskaan saavuttanut. Hänen
Davidinsa oli siitä todistuksena.
Hän oli aikonut kuvata useampia episoodeja Dadivin nuoruudesta:
kohtausta Saulin kanssa, taistelua Goliathia vastaan; hän oli jo
aloittanut ensimäistä näistä näytöksistä. Hän oli kuvitellut sen
sinfooniseksi tauluksi, jossa oli kaksi henkilöä.
Tuo pieni paimen makasi yksinäisellä ylängöllä kukkivan kankaan
keskellä ja uneksi auringonpaisteessa. Kirkas valo, hyönteisten
surina, huojuvan heinän hiljainen kahina, laitumella käyvän karjan
hopeasointuinen kellonkilke ja maan voima tuudittivat nuorukaisen
unelmia hänen siinä uinuessaan tietämättömänä jumalallisesta
kutsumuksestaan. Vaivattomasti yhtyivät hänen äänensä ja hänen huilunsa
säveleet hiljaisuuden sopusointuun; ja tämä laulu ilmaisi niin tyyntä,
niin kirkasta iloa, ettei sitä kuunnellessa ajatellut iloa eikä surua,
vaan tuntui siltä, että niin tuli olla, eikä toisin voinut ollakaan. --
Äkkiä peittyi kangas suuriin varjoihin; ilmassa vaikeni; elämä tuntui
vetäytyvän maan laskimoihin. Huilun laulu yksin kaikui rauhallisena.
Saul kulki houreissaan ohi. Mielipuolinen kuningas, jota tyhjyys
jäyti, riehui rauhattomana kuin raivoisa liekki, joka polttaa itseään
ja jota myrsky kiskottaa. Hän rukoili, kirosi, haastoi taisteluun
tyhjyyden, joka häntä ympäröi ja jota hän kantoi sielussaan. Ja kun
hän hengästyneenä heittäytyi kankaalle, kuului taas hiljaisuuden
keskeltä pienen paimenen hymyilevä, rauhallinen laulu, joka oli koko
ajan soinut. Silloin Saul tukahutti riehuvan sydämensä rajun tykinnän
ja tuli hiljaa lepäävän nuorukaisen luo; hän katseli häntä ääneti; hän
istuutui hänen viereensä ja laski kuumeisen kätensä paimenen otsalle.
Hämmentymättä kääntyi David ja katsoi hymyillen kuninkaaseen. Hän
nojasi päänsä Saulin polville ja jatkoi soittoaan. Ilta alkoi hämärtyä;
David nukahti lauluunsa, ja Saul itki. Ja tähtikirkkaassa yössä kaikui
jälleen henkiin heränneen luonnon tyynen ilon hymni ja toipuvan sielun
kiitoslaulu.
Kirjoittaessaan tätä näytöstä oli Christophe kokonaan oman ilonsa
vallassa; hän ei ollut lainkaan ajatellut teoksensa esittämistä;
varsinkaan ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt ajatus, että sitä
voitaisiin näytellä. Hän ajatteli, että se voitaisiin esittää jossakin
konsertissa, jos joku suvaitsisi mieltyä siihen.
Kun hän eräänä iltana puhui siitä Achille Roussin'ille ja tämän
pyynnöstä koetti antaa siitä hänelle käsityksen pianolla, hän hämmästyi
suuresti nähdessään Roussin'in tulisesti innostuvan teokseen ja
selittävän, että se täytyi kaikella muotoa saada esitetyksi jollakin
pariisilaisella näyttämöllä, ja että hän ottaisi asian toimittaakseen.
Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän jonkun päivän päästä huomasi, että
Roussin otti asian vakavalta kannalta; ja hänen hämmästyksensä nousi
huippuunsa, kun hän sai kuulla, että Sylvain Kohn, Goujart ja Lucien
Lévy-Coeur'kin olivat teokseen innostuneita. Hänen täytyi myöntää, että
rakkaus taiteeseen sulatti näiden miesten henkilökohtaisen kaunan häntä
kohtaan: hän ihmetteli sitä suuresti. Hän itse oli kaikkein vähimmin
innostunut teoksen esittämiseen. Se ei ollut ensinkään tehty teatteria
varten: oli suotta sitä näytellä ja melkeinpä sopimatonta. Mutta
Roussin oli niin itsepintainen, Sylvain Kohn niin vakuuttava ja Goujart
niin varma, että Christophe antoi houkutella itsensä. Hän oli veltolla
tuulella ja hän halusi kiihkeästi kuulla sävellystään esitettävän!
Kaikki oli helppoa Roussin'ille. Johtaja ja taiteilijat koettivat tehdä
hänelle mieliksi. Eräs sanomalehti järjesti parhaillaan juhlamatineaa
erään hyväntekeväisyyslaitoksen hyväksi. Päätettiin esittää David tässä
juhlatilaisuudessa. Kerättiin hyvä orkesteri. Ja mitä laulajiin tuli,
sanoi Roussin löytäneensä aivan ihanteellisen Davidin osan tulkitsijan.
Harjoitukset alettiin. Orkesteri suoriutui varsin hyvin ensimäisestä
harjoituksesta, vaikkakin se ranskalaiseen tapaan oli kuriltaan hieman
löyhä. Saulin ääni oli hieman rasittunut, mutta muuten kiitettävä;
ja hän oli taitava ammatissaan. Davidina oli kaunis, kookas, lihava,
sopusuhtainen nainen, jolla oli tunteileva ja jokapäiväinen ääni, jolla
hän kankeasti ja mahtailevasti lauloi melodraamallisin äänenvärinöin
ja varieteemaisin liehivin elein. Christophe virnisti. Heti ensi
tahdit kuultuaan havaitsi Christophe, ettei osaa voinut jättää tämän
laulajattaren käsiin. Ensimäisen orkesteripaussin aikana meni hän
tapaamaan impressaariota, jolla oli huolenaan konsertin käytännöllinen
järjestely ja joka oli Sylvain Kohnin kanssa läsnä harjoituksessa.
Nähdessään hänen tulevan, sanoi impressaario hänelle kasvot loistavina:
-- No, oletteko tyytyväinen?
-- Kyllä, sanoi Christophe, ehkäpä tästä selvitään. Eräs seikka vain
ei menettele: laulajatar. Täytyy hankkia toinen. Sanokaa se hänelle
kohteliaasti; onhan teillä tottumusta... Te löydätte kyllä helposti
toisen.
Impressaario ällistyi; hän katsahti Christophe'iin aivankuin ei olisi
uskonut, että tämä puhui tosissaan; ja hän sanoi:
-- Eihän se ole mahdollista!
-- Miksi se ei olisi mahdollista? kysyi Christophe. Impressaario ja
Sylvain Kohn vaihtoivat ovelan katseen keskenään, ja edellinen jatkoi:
-- Hänellähän on suuret lahjat!
-- Hänellä ei ole lainkaan lahjoja, sanoi Christophe.
-- Mitä!... Niin kaunis ääni!
-- Hänellä ei ole lainkaan ääntä.
-- Ja hän on lisäksi erittäin kaunis!
-- Siitä minä viis.
-- Ei se ole haitaksi ainakaan, sanoi Sylvain Kohn nauraen.
-- Minä tarvitsen Davidin ja Davidin, joka osaa laulaa; en tarvitse
kauniita Helenoita, sanoi Christophe.
Impressaario siveli hämillään nenäänsä:
-- Se on ikävää, perin ikävää,... sanoi hän. Hän on mainio
taiteilija... Sen voin vakuuttaa teille! Ehkei hän ole oikein kunnossa
tänään. Teidän tulee vielä yrittää.
-- Kernaasti, sanoi Christophe; mutta se on vain ajan hukkaa.
Hän jatkoi harjoitusta; mutta laulu vain huononi. Hänen oli vaikeata
sietää sitä loppuun saakka. Hän kävi kärsimättömäksi; hänen
huomautuksensa laulajattarelle, jotka aluksi olivat olleet kylmiä,
mutta kohteliaita, muuttuivat kuiviksi ja teräviksi, huolimatta
siitä, että laulajatar silminnähtävästi ponnisti voimiaan ollakseen
hänelle mieliksi, ja huolimatta niistä silmäyksistä, joita hän loi
häneen lumotakseen hänet. Impressaario keskeytti varovaisuuden vuoksi
harjoituksen, kun kaikki näytti uhkaavan mennä myttyyn. Lieventääkseen
sitä ikävää vaikutelmaa, jonka Christophe'in huomautukset olivat
tehneet laulajattareen, liehui impressaario hänen ympärillään ja
tuhlasi hänelle kömpelöitä kohteliaisuuksia. Christophe, joka seurasi
tätä peliä, salaamatta kärsimättömyyttään, viittasi häntä käskevästi
luokseen ja sanoi:
-- Ei kannata tuhlata sanoja. Minä en tyydy tähän henkilöön. Se on
harmillista, myönnän sen; mutta minä en ole häntä valinnut. Järjestäkää
asia, miten parhaiten taidatte.
Impressaario kumarsi ikävystyneenä ja sanoi välinpitämättömästi:
-- Minä en mahda mitään. Kääntykää hra Roussin'in puoleen.
-- Mitä hra Roussin siitä piittaa? kysyi Christophe. En halua
ikävystyttää häntä näillä asioilla.
-- Eivät ne häntä ikävystytä, sanoi Sylvain Kohn iroonisesti.
Ja hän osoitti hänelle Roussin'iä, joka parhaiksi saapui.
Christophe meni häntä vastaan. Roussin, joka oli loistavalla tuulella,
huudahti:
-- Mitä! Onko jo lopussa? Toivoin vielä kuulevani yhden osan. No, rakas
mestarini, mitä sanotte siitä? Oletteko tyytyväinen?
-- Kaikki käy sangen hyvin, sanoi Christophe. En saata teitä kylliksi
kiittää...
-- Älkää! Älkää!
-- Yksi ainoa seikka ei menettele.
-- Sanokaa, sanokaa. Järjestämme kaiken. Haluan, että voitte olla
tyytyväinen.
-- Niin, tarkoitan laulajatarta. Näin meidän kesken, hän on inhoittava.
Roussin'in iloiset kasvot jäykistyivät äkkiä. Hän sanoi tuimalla
äänellä:
-- Saatte minut hämmästymään.
-- Hän ei ole minkään arvoinen, ei kelpaa mihinkään, jatkoi Christophe.
Hänellä ei ole ääntä, ei makua, ei taitoa, ei lahjojen varjoakaan.
Olipa onni, että ette olleet äsken häntä kuulemassa!
Roussin'in ilmeet yhä enemmän nyrpistyivät. Hän keskeytti
Christophe'in, sanoen äreällä äänellä:
-- Minä tunnen nti de Sainte-Ygraine'in. Hän on erittäin lahjakas
taiteilijatar. Minä ihailen häntä sangen suuresti. Kaikki
pariisilaiset, joilla on makua, ovat samaa mieltä kuin minä.
Hän käänsi selkänsä Christophe'ille, joka näki hänen tarjoavan
käsivartensa näyttelijättärelle ja poistuvan hänen kanssansa. Kun
Christophe seisoi siinä ällistyneenä, tarttui Sylvain Kohn, joka
nautinnolla oli katsellut näytelmää, hänen käsivarteensa ja sanoi
nauraen, heidän laskeutuessaan yhdessä teatterin portaita:
-- Te ette siis tiedä, että hän on Roussin'in rakastajatar?
Christophe ymmärsi. Näytelmä olikin siis puuhattu häntä, eikä suinkaan
Christophe'ia varten! Hänelle selvisi nyt, miksi Roussin oli niin
innostunut asiaan ja miksi hän ei säästänyt uhrauksia, sekä myös hänen
apulaistensa into. Sylvain Kohn kertoi hänelle Sainte-Ygraine'in
tarinan: hän oli ollut varietee-diiva ja esiintynyt menestyksellä
useissa sen lajin teattereissa; sitte hänet oli vallannut kunnianhimo,
kuten usean hänen kaltaisensa, esiintyä jollakin näyttämöllä, joka
olisi arvokkaampi hänen lahjoilleen. Hän luotti siihen, että Roussin
toimittaisi hänet Oopperaan tai Koomilliseen oopperaan; ja Roussin,
joka ei parempaa toivonut, piti Davidin esitystä sopivana tilaisuutena
jolla voisi vaaratta näyttää pariisilaiselle yleisölle uuden
tragediennen lyyrillisiä lahjoja osassa, joka ei juuri laisinkaan
vaatinut dramaattista toimintaa, ja joka salli hänen muotojensa
kauneuden esiintyä täydessä valaistuksessaan.
Christophe kuunteli tarinan loppuun saakka; sitte hän irroittautui
Sylvain Kohnin käsikoukusta ja purskahti nauruun. Hän nauroi kauan.
Lakattuaan nauramasta sanoi hän:
-- Te tympäisette minua. Te tympäisette minua kaikki. Taide ei merkitse
teille mitään. Kaikessa ovat aina vain naiset kysymyksessä. Kokonainen
ooppera esitetään jonkun tanssijattaren tai laulajattaren vuoksi,
jonkun herran rakastajattaren tai rouvan rakastajan vuoksi. Te ette
ajattele muuta kuin sikamaisuuksia. En voi suuttuakaan teihin: te
olette kerta kaikkiaan sellaisia ja saatte sellaisiksi jäädä, jos se
teitä huvittaa. Rypekää vain kaukalossanne. Mutta erotkaamme: me emme
ole luodut elämään yhdessä. Hyvästi.
Hän jätti Kohnin; ja kotia tultuaan hän kirjoitti Roussin'ille, että
hän peruuttaa teoksensa esittämisen, peittelemättä häneltä edes niitä
syitä, jotka sen aiheuttivat.