tasavaltainen hallitusmuoto: sillä kaikki nämä pikku despootit
tuhosivat nyt ainoastaan toinen toisensa. Mutta jos yksi heistä olisi
ollut keisari tai kuningas, olisi seurauksena ollut elämästä luopuminen.
Hän ei tiennyt, että järkeilevillä kansoilla oli yksi hyve, joka ne
pelasti: -- epäjohdonmukaisuus.
Niin oli ranskalaisten poliitikkojenkin laita. Heidän despotismiaan
hillitsi anarkismi; he heilahtelivat alati navalta toiselle. Jos he
vasemmalla nojautuivat ajatusfanaatikkoihin, nojautuivat he oikealla
ajatusanarkisteihin. Heidän jäljessään nähtiin kokonainen joukko
dilettanttisia sosialisteja, jotka visusti karttoivat yhtymistä
taisteluun, mutta jotka seurasivat vapaan ajatuksen armeijan
kintereillä ja hyökkäsivät sen jokaisen voiton jälkeen voitettujen
haaskoille. Nämä järjen esitaistelijat eivät suinkaan työskennelleet
järjen hyväksi... _Sic vos non vobis_... He työskentelivät noiden
pienten kosmopoliittisten poroporvarien hyväksi, jotka tallasivat
ilomielin jalkoihinsa maan traditsioonit ja joiden tarkoituksena
ei ollut hävittää uskoa kohottaakseen toisen sen sijalle, vaan
kohottaakseen itsensä ja vapautuakseen kaikista siteistä.
Christophe tapasi siellä jälleen Lucien Lévy-Coeur'in. Hän ei
suurestikaan hämmästynyt, että Lucien Lévy-Coeur oli sosialisti. Hän
ajatteli yksinkertaisesti, että sosialismin täytyi olla varsin varma
onnistumisestaan, koska Lucien Lévy-Coeur oli siihen liittynyt. Mutta
hän ei tiennyt, että Lucien Lévy-Coeur oli osannut menetellä siten,
että hän oli yhtä hyvissä kirjoissa vastapuolueenkin leirissä, jossa
hänen oli onnistunut saada ystävikseen mitä jyrkimpiä antiliberaaleja,
vieläpä antisemiittejäkin politiikan ja taiteen aloilta. Hän kysyi
Achille Roussin'ilta:
-- Kuinka te voitte pitää tuollaisia miehiä keskuudessanne?
Roussin vastasi:
-- Hän on sangen lahjakas! Ja lisäksi työskentelee hän meidän
hyväksemme, hän hävittää vanhaa maailmaa.
-- Näen kyllä, että hän hävittää, sanoi Christophe. Hän hävittää niin
perinpohjin, etten tiedä, mistä te uutta rakennatte. Oletteko varmat
siitä, että teille jää kylliksi rakennustarpeita uutta taloanne varten?
Ja oletteko te myös varmat siitä, etteivät madot jo ole tunkeutuneet
työpaikkaanne?
Lucien Lévy-Coeur ei yksinään jäytänyt sosialismia. Sosialistilehdet
olivat täynnä näitä pieniä, taidetta taiteen vuoksi harrastavia
kynäilijöitä ja ylellisyysanarkisteja, jotka olivat vallanneet kaikki
tiet, jotka saattoivat johtaa menestykseen. He sulkivat tien toisilta
ja täyttivät sanomalehdet, jotka sanoivat itseään kansan puhetorviksi,
dekadenttisella dilettantismillaan ja _struggle for life'illään_. He
eivät tyytyneet paikkoihin: he tahtoivat myös kunniaa. Milloinkaan ei
oltu nähty niin suurta joukkoa hätiköiden pystytettyjä muistopatsaita,
eikä pidetty niin paljon puheita kipsikuvien edessä. Koomillisinta
olivat juhlapäivälliset, joita kunnian tavalliset lautasennuolijat
panivat säännöllisesti toimeen veljeskunnan suurille miehille, ei
päätetyn työn, vaan jonkun kunniamerkin saannin johdosta: sillä ne
heitä eniten innostuttivat. Esteetit, yli-ihmiset ja sosialistiset
ministerit viettivät täydessä sopusoinnussa nimitystä Kunnialegioonaan,
jonka korsikkalainen upseeri oli perustanut.
Roussin nauroi Christophe'in ihmettelylle. Hänen mielestään ei
saksalainen arvostellut niinkään hullusti hänen pelitovereitaan. Hän
kohteli heitä itsekin armottomasti, kun he olivat kahden kesken. Hän
tunsi heidän typeryytensä ja temppunsa paremmin kuin kukaan muu; mutta
se ei estänyt häntä kannattamasta heitä, eikä käyttämästä hyväkseen
heidän kannatustaan. Ja jos hän yksityisesti saattoikin puhua kansasta
halveksivassa äänilajissa, oli hän puhujalavalla aivan toinen mies.
Hän puhui terävällä, nenäsointuisella, nasevalla milloin väräjävällä,
milloin määkivällä falsettiäänellä juhlallisesti ja suurin, levein,
vavahtelevin kädenliikkein, jotka muistuttivat siivenlyöntejä: hän
näytteli Mounet-Sully'tä.
Christophe koetti päästä selville, missä määrin Roussin uskoi
sosialismiinsa. Oli selvää, ettei hän siihen pohjaltaan uskonut:
hän oli liian skeptillinen. Hän uskoi siihen kuitenkin osittain; ja
vaikkakin hän hyvin tiesi, että hänen uskonsa oli vain osittaista
-- (eikä luultavasti edes oleellisintakaan), -- oli hän järjestänyt
elämänsä ja menettelynsä sen mukaan, koska se oli hänestä mukavinta.
Eivät ainoastaan hänen käytännölliset harrastuksensa sitä vaatineet,
vaan myös hänen elinharrastuksensa, hänen elämän- ja toiminnanehtonsa.
Hänen sosialistinen uskonsa oli hänelle itselleen jonkinlainen
valtiouskonto. -- Suurin osa ihmisiä elää samoin. Heidän elämänsä
perustana ovat uskonnolliset, moraaliset, sosiaaliset tai puhtaasti
käytännölliset käsitykset, -- (usko heidän toimialaansa, työhönsä, tai
siihen hyötyyn, mitä heidän osansa näyttelee elämässä), -- seikkoja,
joihin he eivät pohjaltaan usko. Mutta he eivät tahdo sitä tietää:
sillä he tarvitsevat elääkseen tätä uskon varjoa, -- tätä "valtion
uskontoa", jonka pappina jokainen on.
Roussin ei ollut huonoimpia. Miten monet muut saman puolueen
miehet olivatkaan sosialisteja tai radikaaleja -- lyhytnäköisestä
kunnianhimosta, joka ei ulottunut pitemmälle kuin suoranaiseen
ryöstöön tai heidän uudelleen valitsemiseensa! Nämä miehet näyttivät
muka uskovan uuden yhteiskunnan olevan sitä tietä syntymässä. Ehkä
he olivat siihen aikoinaan uskoneetkin; ja he näyttelivät siihen yhä
uskovansa; mutta itse asiassa oli heidän tarkoituksenaan ainoastaan
elää kuolevan yhteiskunnan ryöstösaaliista. Likinäköinen opportunismi
palveli tätä nautinnon nihilismiä. Suuret tulevaisuuden edut uhrattiin
nykyhetken itsekkäiden tarkoitusten hyväksi. Pirstottiin armeija ja
oltiin valmiit pirstomaan koko isänmaa valitsijain mieliksi. Älyä
ei kylläkään puuttunut: oltiin täysin selvillä siitä, mitä olisi
ollut tehtävä; mutta sitä ei tehty, koska se olisi vaatinut liiaksi
ponnistuksia, eikä enää kyetty ponnistuksiin. Tahdottiin järjestää
oma ja kansakunnan elämä vähimmällä vaivan ja uhrausten määrällä.
Portaiden ylimmiltä askelmilta alimmille saakka vallitsi sama moraali:
suurin mahdollinen määrä nautintoa mahdollisimman pienellä ponnistusten
määrällä. Tämä moraaliton moraali oli ainoa johtolanka tämän
poliittisen pulman keskellä, jossa johtajat esimerkillään levittivät
anarkiaa. Heidän sekava politiikkansa ajoi yhtaikaa takaa kymmentä
jänistä, mutta hellitti ajonsa ja jäi niiden kaikkien jäljiltä, yhden
toisensa jälkeen. Saatiin nähdä rinnakkain sotaista diplomatiaa ja
rauhaa harrastava sotaministeriö, sotaministerejä, jotka hävittivät
armeijaa puhdistaessaan sitä, meriministerejä, jotka kiihoittivat
sotalaivaveistämöiden työväkeä, sotataidon opettajia, jotka saarnasivat
kauhua sotaa kohtaan, dilettanttisia upseereita, dilettanttisia
tuomareita, dilettanttisia vallankumouksellisia ja dilettanttisia
isänmaanystäviä. Vallitsi yleinen poliittinen tapainturmelus. Kaikki
odottivat, että valtio antaisi heille virkoja, kunniamerkkejä,
eläkkeitä ja palkkioita; eikä valtio ollutkaan jakelematta lahjoja
suojateilleen: se tarjosi kunnianriistaa ja virkapaikkoja pojille,
veljenpojille, veljenpojanpojille, vallan palvelijoille. Edustajat
äänestivät itselleen korkeampia palkkoja. Kaikkialla hillitöntä
valtionvarojen, virkojen, arvonimien ja kaikkien valtion voimien
tuhlausta. -- Ja kuin ylhäältäpäin annetun esimerkin synkkänä kaikuna
seurasi alempien kansanluokkien tihutyöt: kansakoulunopettajat
saarnasivat auktoriteetin halveksimista ja kapinaa isänmaata vastaan,
postivirkailijat polttivat kirjeitä ja lähetyksiä, tehdastyöläiset
heittivät hiekkaa tai rautajauhoa koneiden hammasrattaisiin,
sotalaivaveistämöiden työmiehet hävittivät veistämöitä ja polttivat
laivoja. Kaikkialla suunnatonta, työmiesten harjoittamaa työn
tärvelemistä, -- hävitystä, joka ei kohdannut rikkaita, vaan maailman
rikkauksia.
Kaiken tämän kruunaukseksi huvittelihe älyllinen valioyleisö
perustelemalla järkeen ja oikeuteen tätä kansan itsemurhaa sillä
varjolla, että jokaisella ihmisyksilöllä on pyhä oikeus onneen.
Sairaaloinen ihmisrakkaus kalvoi eron hyvän ja pahan väliltä ja sääli
rikollisten "edesvastuutonta ja pyhitettyä" henkilöllisyyttä vanhuksen
liikatunteellisuudella: -- taivuttiin rikoksen edessä ja jätettiin
yhteiskunta sen mielivaltaan.
Christophe ajatteli:
-- Ranska on humaltunut vapaudesta. Raivottuaan kylliksi se kaatuu
sikahumalassa. Ja kun se herää, huomaa se olevansa putkassa.
Christophe'iin koski tätä kansanvillintää nähdessään eniten se, kun
hän näki heikkojen, epävarmojen miesten suorittavan kylmästi mitä
kehnoimpia poliittisia väkivallantekoja. Epäsuhtaisuus heidän horjuvan
olentonsa ja sen raisun työn välillä, jonka he päästivät valloilleen
tai julistivat oikeutetuksi, oli liian häpeällinen. Heissä näytti
olevan kaksi vastakkaista seikkaa: epävakainen luonne, joka ei uskonut
mihinkään, ja viisasteleva järki, joka leikkeli, niitti ja hävitti
elämän tahtomatta nähdä mitään. Christophe'ia ihmetytti, miksi eivät
rauhalliset porvarit, katolilaiset ja upseerit, joita ärsytettiin
kaikin tavoin, heittäneet heitä ikkunasta ulos. Hän ei uskaltanut
sanoa sitä Roussin'ille; mutta kun hän ei osannut mitään peitellä, oli
Roussin'in helppo arvata hänen ajatuksensa. Hän purskahti nauruun ja
sanoi:
-- Epäilemättä me, te ja minä, tekisimme niin, eikö totta? Mutta
heistä ei ole mitään vaaraa. He ovat kehnoja raukkoja, jotka eivät
kykene mihinkään tarmokkaaseen toimintaan; he eivät pysty kunnolla
muuhun kuin valittamaan. Ylimystön on hivuttanut, tylsyttänyt ja
raaistanut klubielämä ja urheilu, ja se on prostitueerannut itsensä
amerikkalaisille ja juutalaisille. Näyttääkseen uudenaikaisuuttaan ovat
he huvitettuja siitä häpeällisestä osasta, jota he saavat näytellä
muotinäytelmissä, ja kutsuvat häpäisijät juhliinsa. Porvaristo on
välinpitämätöntä ja kärttyisää; se ei lue mitään, ei ymmärrä mitään,
ei tahdo ymmärtää mitään, se ei osaa muuta kuin parjata, parjata
kaikkea räikeästi ja hyödyttömästi; -- sillä ei ole kuin yksi intohimo:
maata, virua unessa suurella rahasäkillään, vihaten niitä, jotka
tahtovat heidän untansa häiritä, vieläpä niitäkin, jotka eivät halua
seurata heidän esimerkkiään: sillä heitä häiritsee sekin, että toiset
työskentelevät sillä aikaa, kuin he vetelehtivät!... Jos tuntisitte
niitä ihmisiä, pitäisitte meitä lopulta miellyttävinä.
Mutta Christophe tunsi vain suurta vastenmielisyyttä kumpaisiakin
kohtaan: sillä hänen mielestään ei ahdistettujen alhaisuus suinkaan
ollut mikään puolustus ahdistajille. Hän oli sangen usein tavannut
Stevens'ien luona näitä rikkaita, nyrpeitä porvareita, joita Roussin
hänelle kuvaili:
... l'anime triste di coloro,
Che visser senza infamia e senza lodo...
[Niiden surulliset henget, jotka elivät ilman häpeätä ja ilman
kiitosta.]
Hän näki liiankin hyvin ne syyt, joiden johdosta Roussin ja hänen
ystävänsä tunsivat olevansa varmat vaikutusvallastaan valitsijoihinsa,
vieläpä saattoivat käyttää sitä väärinkin. Heiltä ei puuttunut
vallan välikappaleita. Tavat olivat löyhiä, tasavalta vailla
tasavaltalaisia; oli sosialistilehtiä, oli sosialistinen valiojoukko,
joka taipui nöyrästi vieraskäynnillä olevien kuninkaiden edessä; oli
lakeijasieluja, jotka uskollisina kuin koirat odottelivat arvonimiä,
virkapukuja ja kunniamerkkejä: he pysyivät kauniisti talutusnuorassa,
jos heille silloin tällöin viskasi ruuaksi jonkun luun kalvettavaksi
tai Kunnialegioonan merkin. Jos kuninkaat olisivat aateloineet kaikki
Ranskan kansalaiset, olisivat kaikki Ranskan kansalaiset olleet
rojalisteja.
Poliitikot saivat mielin määrin mellastaa. Vuoden 1789 kolmesta
säädystä oli ensimäinen hävitetty; toinen oli tuomittu kuolemaan,
karkoitettu maanpakoon tai julistettu epäluulonalaiseksi; kolmas
nukkui, kylläisenä voitostaan. Ja mitä neljänteen säätyyn tuli,
joka oli alkanut uhkaavana ja kateellisena nousta, oli sen kanssa
helppo tulla toimeen. Rappeutunut tasavalta kohteli sitä samoin, kuin
rappeutunut Rooma kohteli niitä raakalaislaumoja, joita sillä ei
enää ollut voimaa karkoittaa rajoiltaan: se liitti ne itseensä, ja
niistä tuli sen parhaat vahtikoirat. Porvarilliset ministerit, jotka
nimittivät itseään sosialisteiksi, vetivät salakavalasti puoleensa
ja yhdistivät porvaristoon työväestön älykkäimmät ja voimakkaimmat
valiomiehet; he katkaisivat kaulan köyhälistöpuolueelta riistämällä
siltä johtajat, liuottivat sen uuden veren itseensä ja palkaksi siitä
sulloivat sen täyteen vaikeasti sulavaa tiedettä ja porvarillista
ideologiaa.
Merkillisimpänä näytteenä porvariston yrityksistä kansan
takavarikoimiseksi olivat työväenopistot. Ne olivat pieniä basaareja
täynnä sekavia tietoja kaikilta ajoilta ja kaikista maista. Niissä
tahdottiin opettaa, kuten eräässä ohjelmassa sanottiin, "kaikkia
fysikaalisen, bioloogisen ja sosioloogisen tietämisen haaroja:
astronomiaa, kosmologiaa, antropologiaa, etnologiaa, fysiologiaa,
psykologiaa, psykiatriaa, maantiedettä, kielitiedettä, estetiikkaa,
logiikkaa j.n.e." Sellainen paljous tietoa murtaisi jonkun Pico della
Mirandolankin aivot.
Olihan tosin alussa ollut ja oli vieläkin eräissä niistä ihanteellista
suuruutta, halua levittää totuutta, kauneutta ja hengen elämää
kaikille, mikä oli sangen suurenmoinen tuuma. Nämä työmiehet,
jotka ankaran päivätyön jälkeen ahtautuivat pieniin, tukehuttaviin
luentosaleihin ja joiden tiedonjano oli voimakkaampi väsymystä ja
nälkää, tarjosivat ihailtavan ja liikuttavan näyn. Mutta miten väärin
käytettiinkään näiden ihmisparkojen intoa! Miten paljon olikaan
joidenkuiden todellisten, älykkäiden ja inhimillisten apostolien
ja oivallisten, enemmän hyvää tarkoittavien kuin taitavien miesten
joukossa hölmöjä, suunpieksäjiä, juonittelijoita, kirjailijoita vailla
lukijakuntaa, puhujia vailla kuulijakuntaa, professoreja, pastoreita,
jaarittelijoita, pianisteja, arvostelijoita ja anarkisteja, jotka
peittivät kansan tuotteittensa tulvaan! Jokainen koetti saada menekkiä
kauppatavaroilleen. Halutuimpia olivat luonnollisestikin puoskarien ja
filosoofisten jaarittelijoiden tuotteet, jotka mättivät kuin lapiolla
yleisiä käsitteitä, viskaten silloin tällöin joukkoon jonkun tosiasian,
tieteellisen alkeistiedon ja kosmoloogisen johtopäätöksen.
Nämä opistot olivat myös ultra-aristokraattisten taideteosten
viemäreinä: kaiverrusten, runojen ja dekadenttisen musiikin. Kansan
kohoamisella tahdottiin nuorentaa ajatusta ja synnyttää uudelleen
rotua. Ja se alotettiin istuttamalla kansaan kaikki porvariston
hienoudet. Kansa otti ne vastaan ahnaasti, ei kylläkään siksi, että
se olisi niistä nauttinut, vaan siksi, että ne olivat porvarillisia.
Christophe, jonka rouva Roussin kerran vei tällaiseen opistoon, kuuli
hänen, soittavan Debussy'tä Gabriel Fauré'n _La bonne Chanson'in_ ja
erään Beethovenin kvartetin välillä, joka oli mestarin viimeisiä.
Christophe, joka vasta makunsa ja ajatustensa monivuotisen, vitkallisen
kehityksen kautta oli päässyt syventymään Beethovenin viimeisten
teosten henkeen, kysyi säälien eräältä naapuriltaan:
-- Mutta ymmärrättekö te tätä?
Toinen pöyhistihe kopeana kuin kiukkuinen kukko ja sanoi:
-- Tietysti! Miksi en minä ymmärtäisi yhtä hyvin kuin te?
Ja näyttääkseen ymmärtävänsä paukutti hän vimmatusti käsiään eräälle
fuugalle, vaatien sitä toistettavaksi, ja katsahti Christophe'iin
ärsyttävästi.
Christophe pakeni kauhistuneena. Hän virkkoi itsekseen, että noiden
tolvanoiden oli onnistunut myrkyttää kansakunta sen puhtaita
lähdesuonia myöten: ei ollut enää olemassa kansaa.
-- Itse olette kansaa! oli muuan työmies sanonut eräälle niistä kelpo
miehistä, jotka yrittivät perustaa kansanteattereita. Olen yhtä hyvä
porvari kuin tekin!
Eräänä kauniina iltana, untuvanpehmeän taivaan levittäytyessä hämyisen
kaupungin yllä lämpimine, hieman haalistuneine väreineen itämaisen
maton tavoin, asteli Christophe Notre-Dame'ilta Invalides'ille vievää
rantakatua. Illan hämärässä kohosivat tuomiokirkon tornit taivasta
kohden kuin Mooseksen kädet, jotka taistelun ajan olivat ylös
ojennettuina. Sainte-Chapelle'in kultainen, siselöity peitsi, kukkivan,
pyhän orjantappuran oas, sinkosi korkealle talojen ryteiköstä. Virran
toisella rannalla levittäytyi Louvre'in kuninkaallinen fasaadi, jonka
ikävystyneihin silmiin laskevan auringon säteet sytyttivät viimeisen
elonkipinän. Kaukana Invalides'in lakeuden pohjalla, sen kaivantojen
ja korkeiden muurien takana, sen majesteetillisessa erämaassa kohosi
kultainen, tummunut kupooli kaukaisen voitonsinfonian lailla. Ja
etäämpänä mäellään avasi Riemukaari ikäänkuin sankarillisen marssin
sävelin yli-inhimillisen askeleensa keisarillisille legioonille.
Ja Christophe oli näkevinään väläyksessä edessään kuolleen jättiläisen,
jonka suunnattomat jäsenet peittivät lakeuden. Hän seisahtui ja hänen
sydäntään kouristi kauhu, kun hän silmäili tuon sadunomaisen suvun
jättiläismäisiä, kivettyneitä jäännöksiä, suvun, joka oli hävinnyt maan
päältä ja jonka askelten kaiku oli kiirinyt kautta koko maanpiirin,
tuon rodun, jonka kypäränä oli Invalides'in tuomiokirkko ja miekkavyönä
Louvre, -- joka syleili taivasta tuhansine tuomiokirkkokäsivarsineen
ja joka jälleen tapasi maata Napoleonin voitonkaaren kahdella
riemuitsevalla kaarijalalla, joiden alla kuhisi nykypäivien
kääpiömäinen peukalokansa.
Christophe oli saanut jonkunlaisen kuuluisuuden niissä
pariisilaispiireissä, joihin Sylvain Kohn ja Goujart olivat hänet
vieneet, vaikka hän ei ollut sitä lainkaan tavoitellut. Hänen
originaalinen ulkomuotonsa, kun hänet aina nähtiin jommankumman
ystävänsä seurassa teatterien ensi-illoissa ja konserteissa, hänen
rumat, voimakkaat piirteensä, vieläpä hänen olentonsa, hänen
esiintymisensä ja hänen rajujen ja kömpelöiden tapojensa naurettavuus,
hänen silloin tällöin laskettelemansa paradoksaaliset sanansutkaukset,
hänen kulmikas, mutta laaja ja roteva intelligenssinsä ja ne
romaanimaiset kertomukset, joita Sylvain Kohn oli levittänyt hänen
kepposistaan Saksassa, hänen rettelöistään poliisin kanssa ja hänen
paostaan Ranskaan, olivat tehneet hänet tuon suuren kosmopoliittisen
hotellisalongin joutilaan ja hosuvan uteliaisuuden esineeksi, joka on
saanut nimen Koko Pariisi. Niin kauan kuin hän käyttäytyi varovasti,
tehden huomioita, kuunnellen ja koettaen ymmärtää, ennenkuin lausui
mielipiteitään, niin kauan kuin ei tunnettu hänen teoksiaan eikä hänen
pohjimmaisia ajatuksiaan, oli hän vielä sangen suosittu. Ranskalaiset
olivat hänelle kiitollisia siitä, ettei hän ollut voinut jäädä Saksaan.
Varsinkin pitivät ranskalaiset muusikot ikäänkuin kunnianosoituksena
itselleen niitä kohtuuttomia tuomioita, joita Christophe oli
langettanut saksalaisesta musiikista: -- (kysymyksessä olevat tuomiot
olivat jo vanhoja ja Christophe olisi tuskin ainoatakaan niistä enää
allekirjoittanut: joitakuita artikkeleita, jotka oli taannoin julkaistu
eräässä saksalaisessa aikakauskirjassa ja joiden paradokseja Sylvain
Kohn oli liioitellen levittänyt). -- Christophe herätti mielenkiintoa
eikä ollut haitaksi; hän ei vallannut kenenkään paikkaa. Hänestä olisi
varsin helposti tullut nurkkakunnan suurmies. Hänen ei olisi vain
pitänyt kirjoittaa mitään, tai kirjoittaa mahdollisimman vähän ja olla
ennenkaikkea esityttämättä teoksia sekä ruokkia ideoillaan Goujart'ia
ja hänen kaltaisiaan, koko tuota loisjoukkoa, joka oli ottanut
tunnuslauseekseen tuon tunnetun säkeen (muuttaen sitä hieman):
"_Minun lasini on pieni; mutta minä juon_... toisten lasista".
Voimakas persoonallisuus säteilee aina vaikutustaan varsinkin
nuoriin ihmisiin, jotka tuntevat enemmän kuin toimivat. Heitä ei
puuttunut Christophe'inkaan ympäriltä. Ne olivat yleensä noita
joutilaita, tahdottomia, päämäärättömiä olentoja, joilla ei ole mitään
elämänpohjaa, jotka pelkäävät työpöytää ja yksinäisyyttä, jotka alati
vetelehtivät nojatuoleissa, jotka harhailevat kahviloista teattereihin,
koettaen kaikilla mahdollisilla tekosyillä karttaa kotiin menoa,
jotteivät tarvitsisi katsoa kasvoista kasvoihin itseään. He tulivat,
istuutuivat ja kuluttivat tuntikausia typerillä jaaritteluilla,
joita seurasi kuvottava äitelyyden, kyllästyksen ja samalla nälkään
nääntymisen tunne, joita halusi jatkaa ja jotka samalla innoittivat.
He liehuivat Christophe'in ympärillä kuten Goethen villakoira,
he muistuttivat "tähysteleviä toukkia", jotka vaanivat sieluja
ahmaistakseen ne ja voidakseen tarrautua kiinni elämään.
Joku turhamainen hölmö olisi nauttinut tästä loiseläinhovista.
Mutta Christophe ei halunnut näytellä epäjumalan osaa. Häntä
aivan pöyristytti näiden ihailijoidensa idioottiset saivartelut,
jotka näkivät kaikessa, mitä hän teki, tolkuttomia tarkoituksia,
renanismia, nietzscheläisyyttä ja hermafrodiittisuutta. Hän ajoi
heidät ulos. Hän ei ollut luotu näyttelemään passiivista osaa. Koko
hänen olemuksensa janosi toimintaa. Hän teki huomioita ymmärtääkseen;
ja hän tahtoi ymmärtää voidakseen toimia. Vapaana koulukuntien
orjuudesta ja ennakkoluuloista hän otti selvän kaikesta, luki kaikkea
ja tutki kaikkia taiteensa alaan kuuluvia ajatusten ilmenemismuotoja
ja ilmaisukeinoja muissa maissa ja muilta ajoilta. Hän omisti
kaiken, minkä havaitsi tehokkaaksi ja todelliseksi. Aivan toisin
kuin ne ranskalaiset taiteilijat, joita hän tutki, jotka olivat
näppäriä keksimään uusia muotoja, jotka tuhlasivat kaiken voimansa
keksintöihin ja jättivät ne keskeneräisiksi, tavoitteli hän paljoa
vähemmän uutuuksia musikaalisen ilmaisun alalla kuin voimakasta
ilmaisutapaa; hän ei halunnut olla erikoinen, hän halusi olla
väkevä. Tämä intohimoinen voima soti ranskalaisen nerouden hienoutta
ja kohtuullisuutta vastaan. Hän halveksi tyyliä tyylin vuoksi ja
taidetta taiteen vuoksi. Parhaat ranskalaiset taiteilijat tekivät
häneen korusepän vaikutuksen. Eräs täydellisimmistä pariisilaisista
runoilijoista oli huvikseen sepittänyt "nykyaikaisen ranskalaisen
runouden työluettelon tuotteineen ja palkkoineen"; hän luetteli
"kristallikruunuja, itämaisia kankaita, kulta- ja pronssimedaljongeja,
silkkipitsejä vanhoja muoreja varten, monivärisiä veistokuvia ja
kukillisia fajanssiteoksia", joita sen tai sen hänen kanssaveljensä
tehdas tuotti. Itsensä hän esitti "suuren kirjallisen työpajan
nurkassa parsimassa vanhoja seinäverhoja tai puhdistamassa ruosteesta
käyttökelvottomia pertuskoita". -- Tämä hahmoittelu, jonka mukaan
taiteilija on hyvä työmies, joka pyrkii yksinomaan täydentämään
ammattitaitoaan, osoitti eräänlaista suurpiirteisyyttä. Mutta se ei
tyydyttänyt Christophe'ia; vaikka hän myönsikin sille ammatillista
arvoa, halveksi hän sitä elämän köyhyyttä, jota se tavallisesti peitti.
Hän ei käsittänyt, että kirjoitettiin kirjoittaakseen, että puhuttiin
puhuakseen. Hän ei puhunut sanoja, hän esitti -- tai tahtoi esittää --
asioita:
Ei dice cose, e voi dite parole...