hyvällä tuulella. Sitte hän ajatteli, että häneen itseensäkin oli
jo täytynyt kokolailla tarttua pariisilaista turmelusta, koska hän
lukiessaan Raamattua huomasi sen koomilliseksi. Mutta hän toisteli
siitä huolimatta vuoteessaan suuren, kujeilevan Tuomarin tuomiota;
ja hän koetti kuvitella miltä hänen nuori ystävättärensä näyttäisi
kaljupäisenä. Hän vaipui uneen nauraen kuin lapsi. Hän ei enää
ajatellutkaan uutta suruaan. Yksi enemmän, yksi vähemmän... Hän alkoi
jo tottua.
Hän antoi yhä pianotunteja Colette'ille; mutta hän karttoi tästä
lähtien kaikkia tilaisuuksia, joita Colette hänelle tarjosi heidän
tuttavallisten keskustelujensa jatkamiseen. Colette saattoi minkä
taisi näyttää murheelliselta tai loukkaantuneelta ja näytellä kaikkia
pikku temppujaan: Christophe pysyi järkähtämättömänä. He jurottelivat
toisilleen. Lopulta Colette alkoi kaikenlaisilla tekosyillä siirtää
musiikkitunteja, ja Christophe koetti samaten karttaa Stevens'ien
iltakutsuja.
Hän oli saanut kyllänsä Pariisin seuraelämästä; hän ei enää
voinut sietää tätä tyhjyyttä, tätä laiskottelua, tätä moraalista
voimattomuutta, tätä neurasteniaa, tätä ylenmääräistä saivartelua,
jossa ei ollut pontta eikä pohjaa, ja joka hävitti itseäänkin. Häntä
ihmetytti, kuinka kansa saattoi elää tällaisessa liikkumattomassa
ilmapiirissä, jossa vallitsi taide taiteen vuoksi ja nautinto nautinnon
vuoksi. Tämä kansa eli kuitenkin, se oli ollut suuri, ja se näytti
vieläkin komealta; ainakin sitä, joka katsoi sitä etäämpää, se
häikäisi. Mistä saattoi se ammentaa elämisen mahdollisuutensa? Se ei
uskonut mihinkään, ei mihinkään muuhun kuin nautintoon...
Christophe'in hautoessa päässään näitä mietteitä, kohtasi hän kadulla
meluavan joukon nuoria miehiä ja naisia, jotka vetivät vaunuja, joissa
istui vanha pappi siunaten kädellään oikealle ja vasemmalle. Jonkun
matkan päässä hän näki ranskalaisia sotilaita murtamassa kirveillä auki
kirkon ovea, jota kunniamerkeillä koristetut herrasmiehet puolustivat
huitomalla tuoleilla. Näytti siltä, että ranskalaiset kuitenkin uskovat
johonkin, -- vaikka hän ei ymmärtänytkään mihin. Hänelle selitettiin,
että valtio eroaa kirkosta vuosisataisen yhteiselämän jälkeen, ja kun
kirkko ei halunnut hyvällä lähteä luottaen oikeuteensa ja voimaansa,
työnsi valtio sen ovesta ulos. Christophe'ista ei menettelytapa
ollut kovin kohtelias; mutta hän oli niin kyllästynyt pariisilaisten
taiteilijoiden anarkistiseen dilettantismiin, että hän iloitsi
tavatessaan miehiä, jotka olivat valmiit uhraamaan henkensä jonkun
asian puolesta, niin typerä kuin se olikin.
Hän huomasi pian, että sellaisia miehiä oli Ranskassa paljon.
Poliittiset sanomalehdet antautuivat taisteluun aivan kuin
Homeroksen sankarit; ne julkaisivat päivittäin kehoitushuutoja
kansalaissotaan. Totta on, että ne johtivat vain sanasotaan,
ja että harvoin jouduttiin käsikähmään. Mutta oli kuitenkin
herkkäuskoisia ihmisiä, jotka panivat käytännössä toimeen, mitä
toiset kirjoittivat. Saattoi nähdä merkillisiä näytelmiä: milloin
yritti joku departementti eroittautua Ranskasta, milloin kokonaiset
rykmentit karkasivat, milloin poltettiin prefektin taloja, milloin
kulki ratsastava veronkantaja santarmikomppanian etunenässä, milloin
kiehuttivat viikatteilla aseistautuneet talonpojat suuria vesipatoja
puolustaakseen kirkkoja, joita vapaa-ajattelijat yrittivät hävittää
vapauden nimessä, milloin kiipesivät kansanomaiset maailmanparantajat
puihin puhumaan viini-provinssien asukkaille, jotka olivat nousseet
viina-provinssilaisia vastaan. Siellä täällä nämä miljoonat miehet,
jotka olivat nyrkit pystyssä kirkuneet kasvonsa punaisiksi, ryhtyivät
lopulta mukiloimaan toisiansa minkä kerkisivät. Tasavalta imarteli
kansaa, ja hyökkäsi sitte sen kimppuun sapeleilla. Kansa puolestaan
murskasi jonkun kansanlapsen -- upseerin tai sotilaan pään. -- Siten
todisteli jokainen toisilleen asiansa ja nyrkkinsä oivallisuutta. Kun
katseli sitä kauempaa sanomalehtien välityksellä, luuli joutuneensa
useampia vuosisatoja ajassa taaksepäin. Christophe havaitsi, että
Ranska, -- tämä skeptillinen Ranska, -- oli fanaattinen kansa. Mutta
hänen oli mahdoton tietää missä merkityksessä. Uskonnon puolestako vai
sitä vastaan? Järjen puolestako vai sitä vastaan? Isänmaan puolestako
vai sitä vastaan? -- He olivat fanaattisia kaikissa merkityksissä. He
näyttivät olevan fanaattisia huvin vuoksi.
Hän sai tilaisuuden puhua tästä eräänä iltana erään sosialistiedustajan
kanssa, jonka hän tapasi toisinaan Stevens'ien salongissa. Vaikka
Christophe oli jo puhellut hänen kanssaan, ei hänellä ollut
aavistustakaan puhetoverinsa poliittisesta kannasta: siihen asti he
eivät olleet puhuneet muusta kuin musiikista. Hän hämmästyi suuresti
saadessaan tietää, että tämä maailmanmies oli kiivas puoluejohtaja.
Achille Roussin oli kaunis mies; hänellä oli vaalea parta, verevä
iho, ja hän puhui sorahdellen; hänen käytöstapansa oli sydämellinen,
siinä oli pinnalla eleganssia, mutta pohjalla rahvaanomaisuutta, ja
silloin tällöin teki hän huomaamattaan moukkamaisen liikkeen; --
hänellä oli tapana puhdistaa kynsiään seurassa ja nyppiä kansanomaiseen
tapaan toista takin rinnuksesta, tarttua häneen kiinni ja nyhtää
häntä käsivarresta. Hän oli suursyömäri, suuri juomari, elostelija,
nauraja, hänellä oli kansanmiehen halut, joka rynnistää tavoittelemaan
valtaa. Hän oli solakka, taitava sovelluttamaan tapansa ympäristönsä
ja puhekumppaninsa mukaan. Hän oli harkitsevan puhelias, osasi
kuunnella toisia omaksuen heti kaikki, mitä kuuli. Hän oli muuten
miellyttävä, älykäs ja osoitti mielenkiintoa kaikkea kohtaan, osaksi
luonnollisesta mausta, osaksi hankitusta mausta ja turhamaisuudesta.
Hän oli rehellinen milloin hänen etunsa eivät vaatineet päinvastaista
ja milloin olisi ollut vaarallista olla muuta.
Hänellä oli verrattain kaunis vaimo, suurikokoinen, sopusuhtainen ja
vankkatekoinen; hänen vartalonsa oli elegantti, hieman piukkaan ahdettu
ylellisiin pukuihin, jotka liioitellen ilmaisivat hänen rotevia,
pyöreitä ruumiinmuotojaan. Kasvoja reunusti musta, kihara tukka, silmät
olivat suuret, mustat ja paksuluomiset, leuka hieman liian ulkoneva,
kasvojenpiirteet paksut, mutta ulkomuoto silti varsin herttainen,
vaikkakin likinäköisten silmien siristely ja hieman supussa oleva suu
sitä jonkun verran turmeli. Hänen käyntinsä oli teeskennelty, nykivä
aivankuin eräiden lintujen. Hän puhui keimailevasti, mutta oli silti
varsin suloinen ja rakastettava. Hän oli rikkaasta porvarillisesta
kauppiasperheestä. Hän oli vapaahenkinen ja hyveellinen ja kiintynyt
seuraelämän lukemattomiin velvollisuuksiin aivankuin uskontoon,
puhumattakaan niistä, joita hän oli omaksunut itselleen, taiteellisista
ja yhteiskunnallisista velvollisuuksista: niitä oli salongin pitäminen,
taiteen levittäminen kansanoppilaitoksiin, filantrooppisen tai
lapsipsykoloogisen kirjallisuuden harrastaminen -- ilman sanottavaa
lämpöä, ilman syvempää harrastusta, -- vain luontaisen hyvyyden,
keikarimaisuuden ja sellaisen sivistyneen nuoren naisen viattoman
pedantismin sekoituksesta, joka alati näyttää lukevan läksyä ja jota
itserakkaus vaatii osaamaan sen hyvin. Hän tunsi tarvetta harrastaa
kaikkea, mutta hän ei tuntenut tarvetta olla innostunut siihen, mitä
hän harrasti. Se muistutti niiden naisten kuumeellista työtä, joilla
aina on kudin käsissään ja jotka liikuttelevat puikkojaan levähtämättä,
aivankuin maailman menestys riippuisi tästä työstä, josta heille ei
ole edes mitään käytännöllistä hyötyä. Ja häntäkin vaivasi, -- kuten
"tricoteuse'ja" [_La tricoteuse_, kutojatar: niiden naisten nimitys,
jotka Ranskan suuren vallankumouksen aikana sukkaa kutoen istuivat
kansalliskonventin kokouksissa. Suom. muist.] -- tuo kunniallisen
naisen pieni turhamaisuus, joka vaatii heitä esimerkillään opettamaan
muita naisia.
Edustaja kohteli häntä hellällä ylenkatseella. Hän oli huolellisesti
valinnut hänet sekä nautinnon että turvallisuuden kannalta. Rva Roussin
oli kaunis, mies nautti siitä, eikä enempää häneltä vaatinutkaan;
vaimo ei myöskään vaatinut enempää mieheltään. Mies rakasti häntä ja
petti häntä. Vaimo tyytyi siihen, kunhan itse sai osansa. Ehkäpä hän
siitä tavallaan nauttikin. Hän oli kylmä ja aistillinen, hänellä oli
haareminaisen hengenlaatu.
Heillä oli kaksi kaunista, neljä-, viisivuotiasta lasta, joista
hän hyvänä perheenäitinä huolehti samalla herttaisella ja kylmällä
uutteruudella, jolla hän seurasi miehensä politiikkaa sekä
muodin ja taiteen viimeisiä ilmauksia. Tästä kaikesta muodostui
tässä ympäristössä mitä merkillisin sekoitus rohkeita teorioja,
ultra-dekadenttista taidetta, levotonta seuraelämää ja porvarillista
tunnetta.
He kutsuivat Christophe'ia käymään heitä katsomassa. Rva Roussin oli
hyvä soittaja, hän soitti pianoa ihastuttavasti; hänen kosketuksensa
oli kepeä ja voimakas. Pienine päineen, katse kiinteästi suunnattuna
koskettimiin ja kädet niillä hypähdellen näytti hän nokkivalta kanalta.
Ollen lahjakas ja musikaalisesti koulitumpi kuin useimmat ranskattaret,
ei hän kuitenkaan välittänyt musiikin syvemmästä sisällöstä enempää
kuin sika hopealusikasta: se oli hänestä sarja nuotteja, rytmejä
ja vivahduksia, joita hän kuunteli tai esitti tarkasti; hän ei
etsinyt siitä sielua, eikä hän sitä kaivannutkaan. Tämä herttainen,
älykäs, yksinkertainen ja aina palvelukseen valmis nainen osoitti
Christophe'ille samaa viehättävää ystävällisyyttä, jolla hän kohteli
kaikkia. Christophe oli hänelle siitä varsin vähän kiitollinen; hän ei
tuntenut suurtakaan myötätuntoa häntä kohtaan: hän oli Christophe'ille
pelkkää ilmaa. Ehkäpä hän ei liioin antanut hänelle anteeksi,
harkitsematta asiaa sen lähemmin, sitä hyväntahtoisuutta, jolla hän
suostui jakamaan paikkansa miehensä rakastajien kanssa, sillä hän tiesi
kyllä hänen seikkailuistaan. Passiivisuus oli Christophesta vika, jota
hän kaikkein vähimmin saattoi antaa anteeksi.
Tuttavallisemmiksi muodostuivat hänen välinsä Achille Roussin'iin.
Roussin piti musiikista, kuten muistakin taiteista, summittaisella,
mutta vilpittömällä tavalla. Kun hän piti jostakin sinfoniasta,
näytti hän ikäänkuin makaavan sen kanssa. Hänen sivistyksensä oli
pintapuolinen, mutta hän osasi käyttää sitä mainiosti; hänellä oli
ollut hyötyä vaimostaan siinä suhteessa. Christophe herätti hänessä
mielenkiintoa siksi, että hän näki hänessä voimakkaan plebeijin,
sellaisen kuin hän itsekin oli. Hän oli muuten utelias lähemmin
tutkimaan sen tapaista originaalia -- (hän oli väsymättömän utelias
tutkimaan muita ihmisiä) -- ja kuulemaan hänen Pariisista saamiaan
vaikutelmia. Häntä huvitti Christophe'in huomautusten suoruus ja
karkeus. Hän oli kyllin skeptillinen huomatakseen, että ne osuivat
paikalleen. Se, että Christophe oli saksalainen, ei häntä lainkaan
vaivannut: päin vastoin! Hän kerskui olevansa isänmaallisten
ennakkoluulojen yläpuolella. Hän oli ennenkaikkea "ihminen" -- (se oli
hänen parhain ominaisuutensa); -- hän tunsi myötätuntoa kaikkia niitä
kohtaan, jotka olivat ihmisiä. Mutta se ei estänyt häntä olemasta
lujasti vakuutettu ranskalaisten -- heidän vanhan rotunsa ja vanhan
sivistyksensä -- ylemmyydestä saksalaisiin nähden ja laskemasta pilaa
saksalaisista.
Christophe kohtasi Achille Roussin'nin luona muitakin poliittisia
henkilöitä, entisiä tai tulevia ministereitä. Hänestä olisi ollut
huvittavaa keskustella heidän kanssansa kunkin erikseen, jos nämä
kuuluisat miehet olisivat pitäneet häntä siihen kyllin arvokkaana.
Vastoin yleisesti levinnyttä mielipidettä havaitsi hän heidän
seuransa mieltäkiinnittävämmäksi kuin muiden ranskalaisten. Heidän
intelligenssinsä oli eloisampi ja avoimempi ihmiskunnan intohimoille
ja suurille harrastuksille. He olivat loistavia keskustelijoita,
useimmat kotoisin etelästä, ja kaikki merkillisen dilettanttisia,
erikseen otettuina melkein yhtä suuressa määrässä kuin kirjailijat.
Luonnollisestikaan he eivät tunteneet taidetta juuri nimeksikään,
varsinkaan ulkolaista; mutta he olivat kaikki ymmärtävinään sitä
enemmän tai vähemmän ja usein he todella rakastivat sitä. Oli
ministerineuvostoja, jotka muistuttivat pienten aikakauskirjojen
nurkkakuntia. Joku kirjoitti teatterikappaleita. Toinen vingutti viulua
ja oli vimmattu wagnerilainen. Kolmas töherteli tauluja. Ja kaikki he
keräsivät impressionistisia tauluja, lukivat dekadenttisia kirjoja
ja keikaroivat ihailemalla ultra-aristokraattista taidetta, joka oli
miltei aina heidän aatteittensa verivihollinen. Christophe'ia hävetti
nähdä näiden sosialististen ja radikaali-sosialististen ministerien,
näiden kurjien ja nälkiintyneiden kansankerrosten apostolien tahtovan
käydä asiantuntijoista hienostuneiden nautintojen alalla. Olihan heillä
siihen epäilemättä oikeus, mutta hänestä se ei suinkaan tuntunut
lojaalilta.
Merkillisintä oli, että kun nämä miehet, jotka yksityisessä
keskustelussa olivat skeptillisiä, sensualistisia, nihilistisiä ja
anarkistisia, joutuivat toimimaan, he heti muuttuivat fanaattisiksi.
Dilettanttisimmat heistä muuttuivat tuskin valtaan päästyään pieniksi
itämaisiksi despooteiksi. Heidät valtasi kiihko johtaa kaikkea,
sallimatta lainkaan vapautta: heillä oli skeptillinen äly ja tyrannin
tempperamentti. He eivät voineet vastustaa kiusausta käyttää ja
väärinkäyttää hallintokeskityksen kauheata koneistoa, jonka aikoinaan
oli rakentanut despooteista suurin. Seurauksena oli eräänlainen
tasavaltainen imperialismi, johon vielä kaupan päällisiksi oli viime
vuosina ympätty ateistista katolisuutta.
Viime aikoina olivat poliitikot esittäneet herruusvaatimuksia
ainoastaan ruumiiseen -- toisin sanoen omaisuuteen nähden: --
sielut he jättivät melkein oman onnensa nojaan, sillä niillä ei
ollut raha-arvoa. Sielut puolestaan eivät harrastaneet politiikkaa;
se liukui heidän ylitseen tai alitseen; poliitikkaa pidettiin
Ranskassa tuottavana, mutta sangen vähän kunniallisena kaupan ja
teollisuuden haarana; älyniekat halveksivat poliitikkoja, poliitikot
älyniekkoja. -- Äskettäin oli ollut huomattavissa lähentymistä,
jota oli seurannut liitto poliitikkojen ja älyniekkojen huonoimman
luokan välillä. Näyttämölle oli astunut uusi mahti, joka oli
yrittänyt anastaa yksinvallan ajattelun alalla: vapaa-ajattelijat. He
olivat liittyneet erääseen toiseen mahtiin, joka oli nähnyt heissä
poliittisen despotismin täydellisen koneiston. He yrittivät paljoa
suuremmassa määrässä astua kirkon sijalle kuin repiä sitä alas; ja he
muodostivatkin "vapaan ajatuksen kirkon", jolla oli oma katkismuksensa
ja omat seremoniansa, omat kasteensa, omat ehtoollisensa, omat
vihkimisensä, omat paikalliset, kansalliset, vieläpä yleisetkin,
Roomassa pidettävät kirkolliskokouksensa. Kuvaamatonta narripeliä oli
näiden miljoonien typerien raukkojen puuha, joiden täytyi yhdistyä
laumaksi "ajatellakseen vapaasti". Heidän vapaa-ajattelunsa käsitti
oikeastaan toisten vapaan ajattelun kieltämisen järjen nimessä:
sillä he uskoivat järkeen samoin kuin katolilaiset Neitsyt Mariaan,
ainoankaan aavistamatta, ettei järki enempää kuin Neitsytkään olleet
sinänsä mitään, ja että lähde on muualla. Ja samoin kuin katolisella
kirkolla oli munkki-armeijansa ja veljeskuntansa, jotka hiljaa
liikkuivat kansakunnan suonissa levittäen myrkkyänsä ja koettaen
tuhota kaiken kilpailevan elämän, oli anti-katolisella kirkolla
vapaamuurariutensa, jonka korkein laitos, Suuri Itä, piti tarkkaa
luetteloa kaikista salaisista tiedonannoista, joita sille joka päivä
lähettivät kaikilta Ranskan kulmilta sen hurskaat ilmiantajat.
Tasavaltainen valtio rohkaisi salavihkaa näiden kerjäläismunkkien ja
järjen jesuiittojen pyhitettyä urkintaa, joka levitti kauhua armeijaan,
yliopistoon ja kaikkiin valtion virkakuntiin; eivätkä he huomanneet
lainkaan, että ollessaan palvelevinaan valtiota he pyrkivät vähitellen
asettautumaan sen sijalle ja olivat hiljaa vaeltamassa ateistiseen
teokratiaan, jonka ei tarvinnut kadehtia Paraguayn jesuiittojen
teokratiaa.
Christophe näki Roussin'in luona joitakuita tällaisia mustatakkeja.
He harrastivat kaikenkarvaista fetishismiä. Parhaillaan he olivat
riemuissaan siitä, että olivat saaneet poistetuiksi Kristus-kuvat
oikeussaleista. He luulivat hävittäneensä uskonnon hävittäessään
muutamia puu- tai norsunluupalasia. Toiset korjasivat itselleen
Jeanne d'Arc'in ja hänen Neitsyt-Maria-lippunsa, jonka he olivat
riistäneet katolilaisilta. Muuan uusi kirkko-isä, kenraali, joka
taisteli toisen kirkon ranskalaisia vastaan, oli hiljattain pitänyt
antiklerikaalisen puheen Vercingetorixin kunniaksi: hän ylisti tätä
gallialaista, jolle vapaa ajatus oli pystyttänyt muistopatsaan, kansan
lapseksi ja Ranskan ensimäiseksi esitaistelijaksi Roomaa (kirkkoa)
vastaan. Meriministerit antoivat panssarilaivoille sellaisia nimiä kuin
_Descartes_ ja _Ernest Renan_ puhdistaakseen laivastoa ja osoittaakseen
kauhuansa sotaa kohtaan. Jotkut vapaat henget ryhtyivät puhdistamaan
taidetta. He perkailivat XVII vuosisadan klassikoita, eivätkä
sallineet Jumalan nimen tahraavan La Fontaine'in satuja. He eivät
sietäneet sitä vanhemmassa musiikissakaan; ja Christophe kuuli erään
heikäläisen, vanhan radikaalin -- ("Hulluuden huippu on olla radikaali
vanhana", sanoi Goethe) -- paheksuvan sitä, että kansankonsertissa oli
uskallettu esittää Beethovenin uskonnollisia _liedejä_. Hän vaati, että
asetettaisiin toiset sanat sijalle.
-- Mitkä? kysyi Christophe vimmastuneena. Ehkä Tasavalta?
Toiset, vielä radikaalisemmat, eivät hyväksyneet näitäkään
kompromisseja, vaan tahtoivat, että piti muitta mutkitta ehkäistä
kaikki uskonnollinen musiikki ja sulkea koulut, joissa sitä opetettiin.
Turhaan koetti muuan kaunotaiteiden tirehtööri, jota tässä Boiotiassa
pidettiin ateenalaisena, selittää, että täytyi sentään opettaa
musiikkia muusikoille: sillä, sanoi hän lennokkaasti, "kun te lähetätte
sotilaan kasarmiin, opetatte te häntä vähitellen käyttämään kivääriään
ja ampumaan. Samoin on laita nuoren säveltäjän: hänen päässään
kuhisee ajatuksia, mutta niitä ei ole vielä järjestetty." Ja hieman
säikähtäneenä omaa uskaliaisuuttaan ja vakuuttaen vähä väliä: "Minä
olen vanha vapaa-ajattelija... Minä olen vanha tasavaltalainen...", hän
julisti rohkeasti, että "hän välitti vähät siitä, olivatko Pergolesen
sävellykset oopperoita tai messuja; tärkeintä oli tietää, olivatko
ne inhimillisen taiteen tuotteita". -- Mutta hänen vastustajansa
vastasivat leppymättömällä logiikalla "vanhalle vapaa-ajattelijalle" ja
"vanhalle tasavaltalaiselle", että "oli kahdenlaista musiikkia: sitä,
jota esitettiin kirkoissa, ja sitä, jota esitettiin muualla". Edellinen
oli järjen ja valtion vihollinen; ja valtion etu vaati sen ehkäisemistä.
Kaikki nämä hölmöt olisivat olleet enemmän naurettavia kuin
vaarallisia, jollei heidän takanaan olisi ollut todella arvokkaita
miehiä, joihin he nojasivat ja jotka olivat samanlaisia, -- ehkä vielä
kiivaampia, -- järjen fanaatikkoja kuin he. Tolstoi puhuu jossain siitä
"epideemisestä vaikutukselta", joka vallitsee uskonnossa, filosofiassa,
politiikassa, taiteessa ja tieteessä, siitä "järjettömästä
vaikutuksesta, jonka hulluutta ihmiset eivät näe, ennenkuin he ovat
siitä vapautuneet, mutta joka näyttää heistä silloin, kun he ovat sen
vaikutuksen alaisina, niin todelliselta, etteivät katso tarpeelliseksi
edes sitä pohtia". Samoin on laita tulppaanikiihkon, noitauskon ja
kirjallisten muotien harhaluulojen. -- Järjen uskonto oli näitä
hulluuksia. Se oli yhteistä sekä typerimmille että sivistyneimmille,
sekä edustajakamarin "hevosvälskäreille" että eräille yliopiston
älykkäimmille hengillekin. Se oli vielä vaarallisempaa jälkimäisillä
kuin edellisillä; sillä edellisillä se tyytyi jumaliseen ja typerään
optimismiin, joka herpaisi heiltä tarmon; toisilla sensijaan pingoitti
kaikki jänteet ja terästi terät fanaattinen pessimismi, joka ei
kuvitellut liikoja siitä vihollisuudesta, joka pohjaltaan vallitsee
luonnon ja järjen välillä, ja joka kuitenkin sitä kiihkeämmin piti
vireillä taistelua abstraktisen vapauden, abstraktisen oikeuden,
abstraktisen totuuden ja huonon luonnon välillä. Siinä oli pohjalla
kalviinilaista, jansenilaista ja jakobiinista idealismia, vanhaa
uskoa ihmisen parantumattomaan turmeltuneisuuteen, jonka valittujen
leppymätön ylpeys yksin voi ja joka sen tulee murtaa, sillä heissä
elää järki, -- jumalan henki. Se oli erikoisesti ranskalainen
tyyppi, intelligentin ranskalaisen tyyppi, jossa ei ole lainkaan
"inhimillistä". Raudankova kivi: siihen ei voi mitään tunkeutua; ja se
murskaa kaiken, mihin se koskettaa.
Ne keskustelut, joita Christophe'illa oli eräiden tällaisten
jaarittelevien hupakkojen kanssa Achille Roussin'in luona, tekivät
häneen masentavan vaikutuksen. Ne kumosivat hänen mielipiteensä
Ranskasta. Hän uskoi yleisen käsityskannan mukaan, että ranskalaiset
olivat tasapainoista, seuraisaa, suvaitsevaa ja vapautta rakastavaa
kansaa. Ja hän tapasi abstraktisten aatteiden kiihkoilijoita, jotka
olivat sairaita logiikasta ja aina valmiita uhraamaan toisia tai
itsensä jonkun päätelmänsä vuoksi. He puhuivat alati vapaudesta ja
kykenivät kuitenkin kaikkein vähimmin sitä ymmärtämään ja kestämään.
Ei missään muualla tavannut niin kylmiä ja niin kauhean despoottisia
luonteita; ne olivat intohimoisen älyllisiä ja ne tahtoivat
intohimoisesti aina olla oikeassa.
Eikä se ollut vain yhden puolueen vika. Kaikki puolueet olivat
samanlaisia. He eivät voineet -- he eivät tahtoneet tajuta mitään
omien poliittisten tai uskonnollisten kaavojensa, oman isänmaansa,
oman maakuntansa, oman ryhmänsä ja omien ahtaitten aivojensa
ulkopuolella. Oli antisemiittejä, jotka purkivat kaiken voimansa
raivoisaan ja voimattomaan vihaan kaikkia onnensuosikkeja kohtaan:
sillä he vihasivat kaikkia juutalaisia, ja he nimittivät juutalaisiksi
kaikkia, joita he vihasivat. Oli natsionalisteja, jotka vihasivat
-- (parhaimmat heistä tyytyivät halveksimaan) -- kaikkia muita
kansakuntia ja nimittivät oman kansansakin keskuudessa muukalaisiksi,
luopioiksi tai kavaltajiksi niitä, jotka ajattelivat toisin kuin he.
Oli antiprotestantteja, jotka olivat vakuutettuja siitä, että kaikki
protestantit olivat englantilaisia tai saksalaisia, ja jotka olisivat
tahtoneet karkoittaa heidät kaikki Ranskasta. Oli länsiranskalaisia,
jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä oli itäisistä maakunnista;
oli pohjoisranskalaisia, jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä
oli Loire'in eteläpuolelta; oli eteläranskalaisia, jotka nimittivät
Loire'in pohjoispuolella asuvia barbaareiksi; oli niitä, jotka pitivät
kunnianaan polveutua germaanisesta rodusta, ja niitä, jotka pitivät
kunnianaan polveutua gallialaisesta rodusta; ja hölmöistä hölmöimpiä
olivat "roomalaiset", jotka ylvästelivät esi-isiensä tappiosta; oli
bretagnelaisia ja lothringilaisia, felibrejä ja albigenseja; oli
Carpentras'n, Pontoise'in ja Quimper-Corentin'in väkeä: eikä kukaan
hyväksynyt muuta kuin oman itsensä, pitäen jonkinlaisena aatelisarvona
omaa minäänsä, eikä suvainnut sitä, että saattoi olla toisenlainenkin.
Ei ole mitään keinoa sellaisia ihmisiä vastaan: he eivät ota kuuleviin
korviinsakaan muita selityksiä kuin omiaan; he näyttävät olevan valmiit
polttamaan koko muun maailman tai joutumaan itse poltetuiksi.