myöhään, kello kahdentoista korvilla. Häntä vaivasi unettomuus; hän
nukkui vasta päivän sarastaessa. Hän oli jouten kaiken päivää. Hän
märehti loppumattomiin jotakin runonpätkää, ideaa, ajatussiekaletta,
jonkin keskustelun muistelmaa, jotakin sävelmää tai jotakin
henkilökuvaa, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei päässyt täysin
valveille ennenkuin kello neljältä tai viideltä iltapäivällä. Siihen
saakka hän kulki silmäluomet raskaina, kasvot turpeina ja äreän ja
unisen näköisenä. Hän virkistyi vasta, kun hänen luokseen saapui
joitakuita hyviä ystävättäriä, jotka olivat yhtä kieleviä kuin hänkin
ja yhtä persoja Pariisin juoruille. He väittelivät yhdessä päin
seiniä rakkaudesta. Rakkaudenpsykologia oli ainaisena puheenaiheena
pukeutumiskysymyksen, arastelemattomien viittailujen ja panettelun
ohella. Hänellä oli myös nuorukaisseuransa, joukko vetelehtiviä
nuoria miehiä, jotka tunsivat tarvetta viettää pari, kolme tuntia
päivästä hameseurassa, ja jotka olisivat yhtähyvin itsekin voineet
käydä hameissa, sillä he olivat luonteeltaan ja puheiltaan täysin
naismaisia. Christophe'illa oli oma tuntinsa: rippi-isän. Colette tuli
heti vakavaksi ja tarkkaavaksi. Hän oli sellaisen nuoren ranskattaren
tapainen, josta Bodley puhuu ja joka rippituolissa "kehittää
rauhallisesti valmistettua teemaa, joka kelpaisi malliksi määräysten
selkeydessä ja kirkkaudessa ja jossa kaikki, mitä piti sanoa, oli
ladottu hyvään järjestykseen ja luokiteltu eri kategorioihin". --
Jonka jälkeen hän vielä enemmän huvitteli. Päivän kuluessa hän tuli
yhä nuoremmaksi. Illalla hän meni teatteriin; siellä oli ainaisena
nautintona katsella salissa olevia tuttuja kasvoja, jotka olivat
aina samoja. Itse näytelmä ei häntä huvittanut, mutta hän nautti
tuttujen näyttelijöiden näkemisestä ja heidän yleisesti tunnettujen
heikkouksiensa huomauttamisesta yhä uudelleen. Tuttavia tuli aitioon
ja heidän kanssansa vaihdettiin ilkeitä huomautuksia niistä, jotka
istuivat toisissa aitioissa, tai vielä mieluummin näyttelijättäristä.
Huomautettiin, että tyttöosan näyttelijän ohut ääni muistutti
"epäonnistunutta majoneesikastiketta", tai että suuren koomillisen
osan esittäjättären puku muistutti "lampun varjostinta". -- Tai
meni hän johonkin illanviettoon; siellä oli hänen nautintonsa panna
merkille oliko hänellä hyvä menestys: -- (se riippui päivistä: ei
mikään ole niin oikullista kuin pariisilainen viehättäväisyys); --
siellä arvosteltiin taas ihmisiä, heidän pukujaan ja ruumiillisia
vikojaan. Keskustelua ei syntynyt koskaan. -- Hän tuli myöhään kotia,
eikä häntä nukuttanut lainkaan: (hän oli silloin virkeimmillään). Hän
kierteli pöytänsä ympärillä. Hän selaili jotakin kirjaa. Hän naureskeli
itsekseen muistaessaan jonkun sanan tai liikkeen. Hänellä oli ikävä.
Hän oli sangen onneton. Hän ei saanut unta, ja yöllä sai hän äkkiä
epätoivon kohtauksia.
Christophe'in, joka ei nähnyt Colette'ia kuin muutamia tunteja silloin
tällöin, eikä voinut havaita kuin muutamia näistä muodonvaihteluista,
oli sangen vaikea niitä käsittää. Hän ei tiennyt milloin Colette oli
vilpitön, -- oliko hän aina vilpitön, -- vai eikö hän ollut vilpitön
koskaan. Colette ei itsekään olisi voinut sitä hänelle sanoa. Hän oli
samanlainen kuin suurin osa nuoria tyttöjä, jotka täyttää vain pelkkä
hämärä, joutilas, teeskennelty kaipaus. Hän ei tiennyt, mikä hän oli,
koska hän ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä hän voinut sitä tietää,
ennenkuin hän oli koetellut tahtoaan. Hän pyrki siis siitä selvyyteen
omalla tavallaan, käyttäytyen mahdollisimman vapaasti, mutta panemalla
mahdollisimman vähän vaaralle alttiiksi, koettaen jäljitellä niitä,
jotka häntä ympäröivät, ja ottaa mittapuuksi heidän moraalinsa. Hän
ei kiirehtinyt valintaansa. Hän tahtoi käsitellä kaikkea viisaasti,
voidakseen käyttää kaikkea hyväkseen.
Mutta sellaisen ystävän kuin Christophe'in kanssa ei tämä menettelytapa
tahtonut käydä päinsä. Christophe'illa ei ollut mitään sitä vastaan,
että joku piti henkilöistä, joita hän ei pitänyt minkään arvoisina,
tai joita hän suorastaan halveksi; mutta hän ei sietänyt, että hänet
asetettiin samalle tasolle kuin he. Jokaisella olkoon oma makunsa;
mutta ainakin täytyy olla joku maku.
Hänen kärsivällisyytensä tuli sitä suuremmalle koetukselle, kun
Colette näytti erikoisella nautinnolla keräävän ympärilleen
kaikki ne nuorukaiset, jotka eniten vimmastuttivat Christophe'ia:
äiteliä pikku keikareita, jotka enimmäkseen olivat rikkaita,
kaikki tyhjäntoimittajia, tai nimellisiä virkailijoita jossakin
ministeriössä, mikä on aivan sama asia. Kaikki kirjoittivat -- olivat
kirjoittavinaan. Se oli todellista hermotautia kolmannen tasavallan
aikana. Se oli turhamaista laiskuutta; -- älyllistä työtä on vaikein
tarkistaa, ja siinä on kaikenlaisella tyhjällä hälyllä suurimmat
mahdollisuudet. He vain muutamilla sanoilla viittailivat suuriin
töihinsä, mutta tekivät sen kunnioituksella. He näyttivät olevan
koko sieluineen kiintyneitä työhönsä ja aivan sortuvan sen taakan
alle. Aluksi tuntui Christophe'ista hieman kiusalliselta, ettei
hän tuntenut ensinkään heidän nimiään eikä teoksiaan. Arkaillen
koetti hän saada tietoja, varsinkin toivoi hän saavansa kuulla,
mitä heistä muuan, joka heidän keskusteluistaan päättäen oli suuri
näytelmäkirjailija, oli kirjoittanut. Hän hämmästyi kuullessaan, että
tämä suuri dramaturgi oli kirjoittanut yhden ainoan näytöksen, joka
oli muodostettu romaanista, jonka senkin muodosti sarja novelleja
tai pikemmin lyhyitä harjoitelmia, jotka hän oli julkaissut eräässä
heidän aikakauskirjassaan kymmenen vuoden kuluessa. Toisilla oli yhtä
kevyt lasti: joitakuita näytöksiä, joitakuita novelleja, joitakuita
runoja. Jotkut olivat kuuluisia yhden artikkelin perusteella. Toiset
teoksen, jonka he aikoivat kirjoittaa. He osoittivat halveksumistaan
pitkäaikaisille teoksille. He näyttivät panevan sangen suuren painon
sanojen taidokkaalle järjestykselle lauseessa. Kuitenkin esiintyi sana
"ajatus" usein heidän puheissaan; mutta sillä oli nähtävästi toinen
merkitys kuin tavallisessa kielenkäytössä, sillä he sovelluttivat
sen tyylin detaljeihin. Siitä huolimatta oli heidän joukossaan
suuria ajattelijoita ja suuria iroonikkoja, jotka kirjoittaessaan
_alleviivasivat_ syviä ja hienoja sanojaan, että ne huomattaisiin.
Kaikki palvelivat omaa minäänsä: ainoa, mitä he kykenivät palvelemaan.
He koettivat saada toisia samaan uskoon, mutta onnettomuudeksi oli
kullakin jo omansa. He koettivat aina herättää yleisön huomiota
puheellaan, esiintymisellään, tupakoimisellaan, sanomalehden
lukemisella, päänsä asennolla, katseillaan tai sillä tavalla,
millä he tervehtivät toisiaan. -- Nuorukaiset ovat luonnostaan
näyttelemishaluisia, sitä enemmän, mitä tyhjänpäiväisempiä tai
joutilaampia he ovat. Varsinkin naisiin nähden he sitä harjoittavat:
sillä he tavoittelevat naista ja toivovat vielä enemmän, että
nainen tavoittelisi heitä. Mutta he pöyhistelivät kelle tahansa,
yksinpä vastaantulijalle kadulla, joilta he saattoivat odottaa vain
ihmettelevää silmäystä. Christophe tapasi usein tuollaisia pieniä
riikinkukon poikasia: töherteleviä maalarien alkuja, soittoniekkoja ja
aloittelevia näyttelijöitä, jotka koettivat matkia jotakin tunnettua
muotokuvaa: Van Dyckin, Rembrandtin, Velasquezin, Beethovenin, tai
koettivat omaksua jotakin osaa: etevän maalarin, suuren muusikon,
hyvän työmiehen, syvämielisen ajattelijan, iloisen veitikan,
Tonavan talonpojan, luonnonihmisen... He vilkuivat kulkiessaan
sivuilleen nähdäkseen, huomattiinko heitä. Kun Christophe näki
heidän tulevan vastaansa, käänsi hän päänsä muualle pilkallisesti
ja välinpitämättömästi. Mutta tämä vastoinkäyminen ei heihin
suuria koskenut: parin askeleen päässä he jo uudistivat temppunsa
seuraavalle vastaantulijalle. -- Colette'in salongin keikarit olivat
hienostuneempia: he näyttelivät etupäässä espriitään: he kopioivat
kahta tai kolmea mallia, jotka nekään eivät olleet alkuperäisiä.
Tai esittivät he jotakin ideaa: Voimaa, Iloa, Sääliä, Ylhäisyyttä,
Sosialismia, Anarkismia, Lakia, Vapautta, ne olivat kaikki heille vain
rooleja. Heillä oli kyky muuttaa jaloimmatkin ajatukset puhtaasti
kirjalliseksi aiheeksi, he asettivat ihmissielun sankarillisimmankin
lennon samalle tasolle kuin salonkiesineet tai jonkun muodikkaan
kaulahuivin. Mutta rakkaudessa he vasta olivat oikeassa elementissään;
se oli heidän yksityisomaisuuttaan. He tunsivat kaikki nautinnon
kasuistiikan salaisuudet. He olivat taitavia keksimään uusia tapauksia,
saadakseen kunnian niiden ratkaisemisesta. Sehän on aina ollut niiden
työnä, joilla ei ole muuta tekemistä: kun he eivät kykene rakastamaan,
juttuavat he siitä ja ennen kaikkea selittävät sitä. Selitykset olivat
paljoa laajempia kuin teksti, joka heillä oli sangen vähäpätöinen.
Sosiologialla höystettiin ruokottomimmatkin ajatukset: kaikki silattiin
siihen aikaan sosiologialla. Niin nautinnokasta kuin olikin tyydyttää
paheitaan, olisi kuitenkin jotakin puuttunut, jollei samalla olisi
kuvitellut tekevänsä työtä tulevien aikojen hyväksi. Se oli mitä
suurimmassa määrässä pariisilaista sosialismia: eroottista sosialismia.
Niitä kysymyksiä, jotka siihen aikaan innostuttivat tätä pientä
rakkaudenhovia, oli miehen ja naisen tasa-arvoisuus avioliitossa ja
heidän oikeutensa rakkauteen. Oli esiintynyt joitakuita kunnon miehiä,
hyveellisiä, hieman naurettavia protestantteja, -- skandinaaveja
ja sveitsiläisiä, -- jotka olivat julistaneet hyveellisyyden
tasa-arvoisuutta: miesten tuli astua avioliittoon neitseellisinä
kuten naistenkin. Pariisilaiset kasuistit vaativat toisenlaista
tasa-arvoisuutta, epäpuhtauden tasa-arvoisuutta: samaa oikeutta
naisille kuin miehillekin elää rakastajien kanssa ennen avioliittoon
astumista. Pariisilaisista oli aviorikos jo niin kulunut asia --
he olivat siinä määrin askarrelleet sillä mielikuvituksessaan
ja harrastaneet sitä käytännössä, -- että se jo alkoi heistä
menettää makunsa: kirjallisessa maailmassa koetettiin vaihtaa sitä
originellimpaan keksintöön: nuorten tyttöjen prostitutsiooniin,
-- tarkoitan säännölliseen, yleiseen, siveelliseen, säädylliseen
perheprostitutsiooniin, joka vielä kaupan päälle olisi sosiaalinen.
Muuan äskettäin ilmestynyt, kyvykkäästi kirjoitettu kirja esitti
sen lakeja: neljän sadan sivun pituudelta tutkittiin leikillisellä
pedantismilla ja "kaikkien Baconin metoodin sääntöjen mukaan"
"nautinnon järkiperäistä järjestämistä." Se oli täydellinen vapaan
rakkauden kurssi, jossa lakkaamatta puhuttiin eleganssista,
säädyllisyydestä, hyvästä mausta, jaloudesta, kauneudesta, totuudesta,
puhtaudesta, moraalista, -- oikea katkismus nuorille tytöille,
jotka haluavat joutua huonoille jäljille. -- Se oli sillä erää se
evankeliumi, josta Colette'in pieni hovi nautitsi ja jota siellä
esitettiin. Oppilaiden tavalliseen tapaan he jättivät syrjään kaiken,
mitä siinä paradoksien alla saattoi olla oikeata, hyvin havaittua ja
tosi-inhimillistä, ja omaksuivat vain huonoimman. Tästä makosesta
kukkaislavasta he poimivat aina myrkyllisimmät kukat, -- sellaiset
aforismit kuin "aistilliset nautinnot vain kiihoittavat työnhalua";
-- "on luonnotonta, että neitsyt tulee äidiksi ennenkuin hän on
saanut tuntea nautintoa"; -- "että viattoman miehen omistaminen on
naiselle luonnollinen valmistus harkittuun äitiyteen"; -- että äitien
tehtävä on "järjestää tyttäriensä vapaus samalla hienotunteisuudella
ja ymmärtämyksellä, millä he suojaavat poikiensa vapauden"; ja että
on koittava aika, "jolloin nuoret tytöt, palaavat yhtä luonnollisesti
rakastajiensa luota kuin nykyisin luennoilta tai jonkun ystävättären
luota teeltä".
Colette selitti nauraen, että ohjeet olivat sangen viisaita.
Christophe kauhistui näitä lausuntoja. Hän arvioi liian suureksi sekä
niiden kantavuuden että sen pahan, minkä ne saattoivat aiheuttaa.
Ranskalaiset ovat liiaksi järkeviä sovelluttaaksensa kirjallisuuttansa
käytäntöön. Nämä suuren Diderot'n piskuiset jälkeläiset olivat
elämässään yhtä nuhteettomia porvareita kuin tuo nerokas
ensyklopedistikin, vieläpä yhtä arkoja kuin muutkin. Juuri sentähden,
että he ovat niin arkoja toiminnassa, huvittaa heitä johtaa toiminta
kuvitteluissa äärimmäisyyksiin. Se on leikkiä, jossa ei tarvitse panna
alttiiksi mitään.
Mutta Christophe ei ollut ranskalainen dilettantti.
Niistä nuorista miehistä, jotka liehuivat Colette'in ympärillä, näytti
hän antavan etusijan eräälle. Luonnollisestikin oli hän juuri se, joka
oli Christophesta vastenmielisin.
Hän oli noita rikastuneiden porvarien poikia, jotka harrastavat
aristokraattista kirjailemista ja näyttelevät kolmannen tasavallan
patriiseja. Hänen nimensä oli Lucien Lévy-Coeur. Hänen silmänsä olivat
etäällä toisistaan, hänen katseensa oli vilkas, hänellä oli kyömynenä,
paksut huulet ja vaalea, van Dyckin tapaan leikattu suippoparta; hänen
päälakensa alkoi jo olla melko kalju, mikä ei sopinut lainkaan huonosti
hänelle. Hänen puheensa oli mairittelevaa, hänen tapansa elegantit.
Hänellä oli hienot, pehmeät kädet, jotka aivankuin sulivat käteen
hänen tervehtiessään. Hän osoitti aina sangen suurta kohteliaisuutta
ja hienostunutta ystävällisyyttä niillekin, joista hän ei pitänyt tai
joita hän koetti lyödä laudalta.
Christophe oli tavannut hänet jo heti ensimäisillä
kirjailijapäivällisillä, joihin Sylvain Kohn oli hänet vienyt;
ja vaikka Christophe ei ollut puhunut hänen kanssaan, oli hänen
pelkän äänensä kuuleminen herättänyt Christophe'issa häntä kohtaan
vastenmielisyyttä, jota hän ei itsekään osannut selittää ja jonka
syvimmät syyt hän vasta myöhemmin tuli ymmärtämään. Rakkaus saattaa
syttyä salaman tavoin, mutta myöskin viha saattaa äkkiä leimahtaa, --
tai -- (ettemme loukkaisi hellämielisiä sieluja, jotka pelkäävät tätä
sanaa samoin kuin kaikkia intohimoja), -- jokainen terve ihminen tuntee
vaistomaisesti vihollisensa ja asettuu puolustuskannalle.
Päinvastoin kuin Christophe edusti Lévy-Coeur ironian ja hajoituksen
henkeä, joka hellävaroen, kohteliaasti ja salaisesti soti kaikkea
vastaan, mikä vanhassa, kuolemaansa kohden käyvässä yhteiskunnassa
on suurta: perhettä, avioliittoa, uskontoa, isänmaata; taiteessa
kaikkea miehekästä, puhdasta, tervettä, kansanomaista; kaikkea uskoa
vastaan aatteisiin, tunteisiin, suuriin miehiin, ihmiseen. Kaiken
tämän ajattelun pohjalla ei ollut muuta kuin mekaanista analyysin
nautintoa, äärimmäisiin menevän analyysin, eräänlaista animaalista
tarvetta järsiä kalvavan madon tavoin kaikki ajatukset. Ja tämän
intellektuaalisen järsijä-ihanteen rinnalla kevytkenkäisen tytön
aistillisuutta, mutta sekin sinisukan aistillisuutta: sillä hänen
käsissään oli kaikki pelkkää kirjallisuutta. Kaikki oli hänelle
kirjallista aineistoa: hänen rakkausseikkailunsa, hänen omansa ja
hänen ystäviensä paheet. Hän oli kirjoittanut romaaneja ja näytelmiä,
joissa hän suurella taidolla kertoi vanhempiensa yksityisestä
elämästä, heidän intiimeistä seikkailuistaan, ystäviensä seikkailuista
ja omista suhteistaan, muun muassa eräästä, joka hänellä oli ollut
parhaan ystävänsä vaimon kanssa: muotokuvat olivat erinomaisia, ja
kaikki ylistivät niiden tarkkuutta, yleisö, vaimo ja ystävä. Hän
ei voinut olla heti julistamatta kirjoissa, jos joku nainen oli
uskonut hänelle jotakin tai suosinut häntä. -- Olisi luullut tämän
löyhäkielisyyden loukkaavan hänen "liikekumppaneitaan", mutta niin ei
käynyt. Tuskin se heitä edes nimeksikään kainostutti; muodon vuoksi
he panivat vastalauseensa: itse asiassa he olivat ihastuneita siitä,
että heitä siten näytettiin yleisölle alastomina; kunhan vain naamio
jätettiin kasvoille, oli häveliäisyys pelastettu. Omasta puolestaan
ei hän näillä lörpötyksillään tarkoittanut mitään kostoa, tuskinpa
edes häväistystäkään. Hän ei ollut sen huonompi poika eikä rakastaja
kuin miehet yleensä. Samassa luvussa, jossa hän häpeämättömästi
paljasti isänsä, äitinsä tai rakastajattarensa, oli sivuja, joilla
hän puhui heistä hellyydellä ja kiehtovalla runollisuudella.
Todellisuudessa hän oli sangen perherakas; mutta hän oli niitä, joilla
ei ole tarvetta kunnioittaa niitä, joita rakastavat, päinvastoin:
he rakastavat mieluummin sellaisia, joita voivat hieman halveksia;
heidän kiintymyksensä esine tuntuu heistä silloin läheisemmältä,
inhimillisemmältä. Ne ovat niitä maailmanmiehiä, jotka kaikkein
vähimmin kykenevät käsittämään sankaruutta ja puhtautta. He pitävät
niitä miltei valheena tai hengen heikkoutena. On itsestään selvää, että
he ovat vakuutettuja siitä, että he paremmin kuin kukaan muu ymmärtävät
taiteen sankareita ja siksi tuomitsevat heitä suojelevan alentuvasti.
Hän tuli ihmeteltävän hyvin toimeen rikkaan, laiskottelevan
porvarishienoston turmeltuneiden nuorten tyttöjen kanssa. Hän oli
heille kumppani, eräänlainen turmeltunut palvelijatar, vapaampi ja
kokeneempi vain, joka opetti heitä, ja jota he kadehtivat. He eivät
lainkaan kainostelleet häntä; ja Psyyken lamppu kädessä tutkivat he
uteliaina tuota alastonta hermafrodiittiä, joka salli sen tapahtua.
Christophe ei voinut käsittää, miten Colette, joka näytti olevan
hienompaa tekoa ja tuntevan liikuttavaa halua paeta elämän alentavaa
kulutusta, saattoi nauttia sellaisesta seurasta. Christophe ei ollut
psykoloogi. Lucien Lévy-Coeur oli sata kertaa parempi psykoloogi kuin
hän. Christophe oli Colette'in uskottu; mutta Colette oli Lucien
Lévy-Coeur'in uskottu. Se täytti hänet ylemmyyden tunnolla. Naisesta
tuntuu suloiselta uskoa, että hän on tekemisissä miehen kanssa, joka on
heikompi kuin hän. Hän saa siitä samalla kertaa tyydytystä sekä sille,
mikä on hänessä huonointa, että sille, mikä on hänessä parhainta:
äidillisille vaistoilleen. Lucien Lévy-Coeur tiesi sen hyvin: varmimpia
keinoja, millä saa liikutetuksi naisen sydäntä, on tämän salaperäisen
kielen koskettaminen. Lisäksi tunsi Colette itsensä heikoksi ja melko
tarmottomaksi; hänellä oli vaistoja, joista hän oli kaikkea muuta kuin
ylpeä, mutta joita hän karttoi tukahduttamasta. Häntä miellytti tulla
ystävänsä rohkeasti harkittujen tunnustusten kautta vakuutetuksi siitä,
että muut olivat samanlaisia, ja että tuli ottaa ihmisluonto sellaisena
kuin se oli. Hän ei niin ollen ryhtynyt taistelemaan taipumuksia
vastaan, jotka olivat hänelle mieluisia, vaan tyytyi sanomaan, että
niin täytyi olla, ja että oli viisasta olla ryhtymättä kapinaan, ja
antaa anteeksi se, mitä ei voitu estää. Tätä viisautta ei ollut vaikea
toteuttaa käytännössä.
Joka voi tyynesti tarkastella elämää, hänellä on väkevä tuntu
siitä ainaisesta vastakohdasta, joka vallitsee yhteiskunnan
sydämessä ulkonaisen sivistyksen äärimmäisen hienostuneisuuden ja
pohjalla piilevän eläimellisyyden välillä. Jokaisessa salongissa,
jonka seurapiiri ei ole maatunutta ja kivettynytsieluista väkeä,
esiintyy, aivankuin kaksi maakerrostumaa, kaksi päällekkäistä
keskustelukerrostumaa: toinen älyjen välinen, jonka, kaikki kuulevat;
toinen vaistojen, eläinten välinen, josta vain harvat ovat tietoisia ja
joka kuitenkin on voimakkaampi. Nämä kaksi keskustelua ovat useimmiten
vastakohtaisia. Samalla kuin älyt vaihtavat sovinnaista rahaa,
sanovat ruumiit: Halua. Inhoa, tai useimmin: Uteliaisuutta, Ikävää,
Vastenmielisyyttä. Eläin, jota vuosisatojen sivistys on kesyttänyt ja
joka on yhtä tylsynyt kuin eläintenkesyttäjien kurjat häkkileijonat,
uneksii yhä riistastaan.
Mutta Christophe ei ollut vielä sillä henkisen välinpitämättömyyden
asteella, jonka ikä ja intohimojen sammuminen tuo mukanaan. Hän oli
ottanut ankaran vakavasti osansa Colette'in neuvonantajana. Tämä oli
pyytänyt hänen apuaan, ja nyt näki hän hänen huolettomana antautuvan
vaaralle alttiiksi. Hän ei myöskään enää salannut vihamielisyyttään
Lucien Lévy-Coeur'iä kohtaan. Tämä oli aluksi suhtautunut
Christophe'iin moitteettoman kohteliaasti, joskin hieman iroonisesti.
Hänkin vainusi vihollisen; mutta hän ei pitänyt tätä vaarallisena:
hän teki hänestä huomaamatta pilkkaa kaikessa hiljaisuudessa. Jos
Christophe muuten olisi häntä ihaillut, olisi hän ollut hyvissä
väleissä hänen kanssaan; mutta hän tunsi hyvin, ettei hän sitä voinut
koskaan saada osakseen, sillä Christophe ei osannut teeskennellä.
Niinpä oli Lucien Lévy-Coeur huomaamatta siirtynyt aivan abstraktisesta
ajatusten vastustamisesta pieneen persoonalliseen sotaan, jonka
voitonpalkintona oli Colette.
Colette piti tasapainossa näitä kahta ystävää. Hän nautti Christophe'in
moraalisesta ylemmyydestä ja lahjoista; mutta hän nautti myöskin Lucien
Lévy-Coeur'in huvittavasta moraalittomuudesta ja hänen espriistään;
ja pohjaltaan nautti hän niistä enemmän. Christophe ei säästänyt
nuhteitaan: Colette kuunteli niitä liikuttavan nöyränä, mikä teki
Christophe'in aseettomaksi. Colette oli hyvä, mutta häneltä puuttui
vilpittömyyttä, johon oli syynä heikkous, vieläpä hyvyyskin. Hän
näytteli osaksi komediaa; hän oli ajattelevinaan Christophe'in tavoin.
Hän kyllä tiesi hyvin, minkä arvoinen Christophe'in lainen ystävä
oli; mutta hän ei halunnut tehdä mitään uhrausta ystävyyden vuoksi;
hän ei halunnut tehdä uhrausta minkään eikä kenenkään vuoksi; hän
tahtoi vain mukavuutta ja hauskuutta. Hän salasi siis Christophe'ilta,
että hän yhä seurusteli Lucien Lévy-Coeur'in kanssa; hän valehteli
tuolla maailmannaisten luontaisella viehkeydellä, jolla he lapsuudesta
saakka ovat harjaantuneet käyttämään tätä tapaa, joka on välttämätön
niille, jotka haluavat omata taidon säilyttää kaikki ystävänsä ja olla
kaikille mieliksi. Hän puolusteli itseään sillä, ettei hän tahtonut
tuottaa Christophe'ille tuskaa; mutta itse asiassa oli syynä se,
että hän tiesi Christophe'in olevan oikeassa, ja että hän kuitenkin
halusi seurata omia mielitekojaan, menettämättä silti Christophe'ia.
Christophe epäili joskus hänen viekastelevan; hän torui silloin ja
pauhasi. Colette näytteli yhä edelleen pientä, katuvaista, tuntehikasta
ja surumielistä tyttöä; hän loi Christophe'iin lemmekkäitä silmäyksiä
-- _feminae ultima ratio_ (naisten viimeinen keino). -- Häntä todella
suretti aavistus, että hän saattoi menettää Christophe'in ystävyyden;
hän tekeytyi viehättäväksi ja vakavaksi ja hänen onnistui todellakin
joksikin ajaksi tehdä Christophe aseettomaksi. Mutta ennemmin tai
myöhemmin täytyi tästä tulla loppu. Christophe'in harmiin sekoittui
hänen tietämättään pieni hiukkanen mustasukkaisuutta. Ja Colette'in
viekastelussa ja houkuttelussa piili myös pienen pieni hiukkanen
rakkautta. Siksi täytyi välien katkeamisen tulla sitä rajummaksi.
Kun Christophe eräänä päivänä oli saanut Colette'in verekseltä
kiinni valheesta, asetti hän heti hänen valittavakseen joko Lucien
Lévy-Coeur'in tai hänet. Hän koetti kiertää kysymystä; ja lopuksi
hän sanoi itsellään olevan oikeuden valita ystävänsä mielensä
mukaan. Hän oli tietenkin oikeassa; ja Christophe havaitsi olleensa
naurettava; mutta hän tiesi myöskin, ettei hän itsekkyydestä ollut
niin vaativainen: hän tunsi vilpitöntä kiintymystä Colette'ia kohtaan;
hän tahtoi pelastaa hänet vaikkapa vastoin hänen tahtoaan. Hän pysyi
siis itsepintaisesti vaatimuksessaan. Colette kieltäytyi vastaamasta.
Christophe sanoi hänelle:
-- Colette, te tahdotte siis, ettemme enää ole ystäviä?
Colette vastasi:
-- Ei, älkää sanoko niin. Koskisi minuun kovasti, jollette enää olisi
ystäväni.
-- Mutta te ette tahdo tehdä pienintäkään uhrausta ystävyytemme vuoksi?
-- Uhrausta! Mikä mieletön sana! sanoi Colette. Miksi täytyisi aina
uhrata jotakin jonkin toisen vuoksi. Ne ovat niitä typeriä kristillisiä
ajatuksia. Tehän olette oikeastaan tietämättänne vanha klerikaali.
-- Saatan ehkä olla, sanoi Christophe. Minun vaatimukseni on: kaikki
tai ei mitään. Hyvän ja pahan välillä en näe mitään keskitietä, en
hiuskarvan vertaa.
-- Niin, tiedän sen, sanoi Colette. Sentähden juuri pidän teistä. Pidän
teistä paljon, sen vakuutan, mutta...
-- Mutta te pidätte myöskin paljon toisesta?
Colette nauroi ja sanoi lempeimmällä äänellään, luoden Christophe'iin
mitä kiehtovimman katseen:
-- Jääkää!
Christophe oli jälleen vähällä taipua. Mutta samassa astui Lucien
Lévy-Coeur sisälle; ja sama kiehtova katse ja sama lempeä ääni ottivat
hänet vastaan. Christophe katseli hetkisen ääneti tätä Colette'in
pientä komediaa; sitten hän lähti, päättäen vahvasti rikkoa välinsä.
Hänen sydämensä oli murheellinen. Oli perin typerää aina kiintyä
johonkin ja antaa johtaa itsensä loukkuun!
Tultuaan kotiinsa ja järjestellessään koneellisesti kirjojaan, hän
avasi joutessaan Raamattunsa ja luki:
... Herra sanoo: sentähden että Sionin tyttäret kopeilevat ja
käyvät kenossa kauloin ja silmä-iskuja heittävät ja tepsuttaen
käydä astuskelevat ja jaloissaan solkia soittavat, on Herra
Sionin tytärten päälaen paljaaksi tekevä, ja Herra on heidän
häpynsä paljastava.