oli hän niin lamaantunut ikävästä, ettei hän jaksanut kulkea jalkaisin
kotiin; hänen teki mieli paneutua pitkäkseen keskelle katua, kuten hän
parisenkymmentä kertaa oli ollut vähällä tehdä palatessaan poikasena
suurherttuan linnasta, jossa hän oli ollut soittamassa. Vaikka hänellä
toisinaan oli vain viisi, kuusi frangia loppuviikon varalle, käytti
hän niistä kaksi ajuriin. Hän nousi ajoneuvoihin nopeasti päästäkseen
mahdollisimman pian pakoon; ja istuessaan niissä, hän huokaili
uupumuksesta. Kotonaankin hän vielä huokaili maatessaan vuoteellaan...
Ja sitte hän yhtäkkiä purskahti nauramaan muistaessaan jonkun
hullunkurisen lauseen. Hän yllätti itsensä matkimassa sitä, jäljitellen
liikkeitä. Seuraavana päivänä ja vielä myöhemminkin hän saattoi
yksinäisellä kävelyllään yhtäkkiä päästää eläimellisiä mörähdyksiä...
Miksi hän meni noiden ihmisten luokse? Miksi hän yhä uudelleen meni
heitä tapaamaan? Miksi hän pakotti itseään jäljittelemään muiden
liikkeitä ja virneitä ja näyttämään huvitetulta asioista, joista hän
ei rahtuakaan välittänyt? -- Oliko hän varma siitä, ettei tuo kaikki
häntä huvittanut? -- Vuosi sitten hän ei olisi voinut sietää tätä
seurapiiriä. Nyt se pohjaltaan häntä huvitti, samalla ärsyttäen. Oliko
se pariisilaisen välinpitämättömyyden alkua, joka tarttui häneen? Hän
kysyi itseltään levottomana, oliko hän tullut heikommaksi. Mutta hän
oli päinvastoin tullut voimakkaammaksi. Hänen henkensä oli vapaampi
vieraassa ympäristössä. Hänen silmänsä aukenivat hänen tahtomattansakin
näkemään maailman suurta komediaa.
Muuten täytyi hänen, tahtoipa hän tai ei, jatkaa tätä elämää, jos hän
tahtoi tehdä taiteensa tunnetuksi pariisilaisissa seurapiireissä,
joissa teokset herättivät mielenkiintoa ainoastaan sikäli, kuin
tunnettiin taiteilijoita. Ja hänen täytyi pakosta tehdä itsensä
tunnetuksi, jos hän tahtoi saada musiikkioppilaita näiden poroporvarien
keskuudesta, joita hän tarvitsi elääkseen.
Ja onhan jokaisella sydän, ja sydän kiintyy kaikesta huolimatta;
olipa ympäristö mikä tahansa, löytää se aina mihin kiintyä; jollei se
kiintyisi, ei se voisi elää.
Niiden harvojen, nuorien hienoston tyttöjen joukossa, joita
Christophella oli oppilainaan, oli rikkaan automobiilitehtailijan
tytär, Colette Stevens. Hänen isänsä oli ranskalaistunut belgialainen,
Antverpenissä asuvan anglo-amerikalaisen ja hollannittaren poika.
Hänen äitinsä oli italialainen. Perhe oli siis aito pariisilainen.
Christophe'in ja monen muunkin silmissä oli Colette Stevens tyypillinen
ranskalainen nuori tyttö.
Hän oli kahdeksantoista vuotias, hänellä oli sametinpehmeät mustat
silmät, joilla hän suloisesti katseli nuoria miehiä, espanjattaren
silmäterät, jotka täyttivät koko silmäkuopan kostealla kiillollaan,
pieni, kapea ja hieman omituinen nenä, jota hän hiukan nyrpisti
puhuessaan, samalla muikistaen vallattomasti suutaan, aina hieman
epäjärjestyksessä oleva tukka, sievät, mutta säännöttömät kasvot,
kalpeahko, puuteroitu iho, lihavahkot, hieman pyöreät piirteet; hänen
ilmeensä muistutti pientä, pulleaposkista kissaa.
Hän oli hoikkavartaloinen, sangen hienosti pukeutunut, ja hänessä
oli jotakin puoleensa vetävää ja kiehtovaa. Hänen käytöksensä oli
teeskentelevää, sievistelevää ja typerää; hän näytteli pikku tyttöä,
keinuen tuntikausia kiikkutuolissaan, päästellen ruokapöydässä
sellaisia pieniä huudahduksia kuin:
-- Niinkö? Onko se mahdollista?... ja taputtaen käsiään, kun oli
jotakin ruokalajia, josta hän piti; salongissa hän poltti paperossia,
osoitti miesten nähden ylenpalttista hellyyttä ystävättärilleen,
heittäytyen heidän kaulaansa, hyväillen heidän käsiään, kuiskutellen
heidän korviinsa, lasketellen lapsellisuuksia ja myöskin ilkeyksiä
ihastuttavalla tavalla, suloisella ja hennolla äänellä, jolla hän
myöskin tilaisuuden tullen saattoi sanoa sangen kevytmielisiä asioita
sen näköisenä, kuin ei olisi sellaisista ollut kysymyskään, millä hän
vielä paremmin osasi houkutella muut niitä latelemaan, näyttäen kaiken
aikaa viattoman, järkevän pikku tytön naamaa; hänen silmänsä loistivat
raskaiden luomien alta nautinnonhaluisesti ja viekkaasti; hän katseli
veikistellen sivulta päin, päästämättä ainoatakaan juorua korviensa
ohi, ahmien kaikki keskustelun ruokottomuudet ja koettaen aina sieltä
täältä saada jonkun sydämen tarttumaan ongenkoukkuun.
Tämä apinapeli, nämä koiranpenikan kujeet, tämä valheellinen viattomuus
ei lainkaan miellyttänyt Christophe'ia. Hänellä oli muutakin tekemistä
kuin yhtyä pienen, veijarimaisen tytön metkuihin tai edes suoda
niille huomiotaan. Hänen täytyi ansaita leipänsä, pelastaa elämänsä
ja ajatuksensa kuolemalta. Hän tarvitsi näitä salonkipapukaijoja
ainoastaan hankkiakseen itselleen toimeentulon mahdollisuuksia.
Heidän rahansa vastineeksi antoi hän heille opetusta tunnontarkasti,
otsa kurtussa, ajatukset suunnattuina tiukasti tehtävään, jottei
häntä häiritsisi työn ikävyys eikä oppilaiden keimailu, vaikka
he olivat niinkin koketteja kuin Colette Stevens. Hän ei suonut
suurempaa huomiota hänelle kuin hänen pienelle serkulleenkaan,
kaksitoistavuotiselle, hiljaiselle ja aralle tyttöselle, jonka
Stevens'it olivat ottaneet luokseen ja jolle Christophe myös antoi
opetusta pianonsoitossa.
Mutta Colette oli kyllin herkkähermoinen tunteakseen, että koko hänen
suloutensa meni Christophe'iin nähden hukkaan, ja kyllin taipuisa
sopeutuakseen heti Christophe'in tapoihin. Hänen ei tarvinnut edes
ponnistaa, kaikki kävi vaistomaisesti. Hän oli nainen. Hän oli kuin
muodoton laine. Kaikki hänen kohtaamansa sielut olivat hänelle kuin
maljakoita, joiden muodot hän heti uteliaisuudesta ja tarpeesta
omaksui. Olemassaoloansa varten tarvitsi hänen aina sulautua jonkun
toisen muotoon. Koko hänen persoonallisuutensa oli muodon vaihtelua.
Hän vaihtoi usein maljakoita.
Christophe veti häntä useasta syystä puoleensa, ja ensimäinen niistä
oli se, ettei hän viehättänyt Christophe'ia. Hän tunsi vetämystä
Christophe'iin myöskin siksi, että tämä oli erilainen kuin kaikki
muut miehet, joita hän tunsi: hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut
sen muotoista ja niin karkeata porsliinimaljakkoa. Hän tunsi lopuksi
vetämystä Christophe'iin siksi, että omaten synnynnäisen taidon
arvioida heti ensi silmäyksellä tarkasti porsliinimaljakoiden ja
ihmisten hinnan, hän heti huomasi, että Christophe'issa eleganssin
asemesta oli kestävyyttä, jota eivät mitkään pariisilaiset koruesineet
voineet hänelle tarjota.
Hän harrasti musiikkia, kuten useimmat nykyajan nuorista, joutilaista
tytöistä. Hän harrasti sitä ja oli harrastamatta, toisin sanoen, hän
soitteli ahkerasti eikä silti ymmärtänyt siitä juuri mitään. Hän
rimputteli pianiinoansa kaiket päivät aikansa kuluksi, vaikutuksen
tavoittelun halusta ja nautinnokseen. Toisinaan hän soitti aivankuin
ajetaan polkupyörällä. Toisinaan hän saattoi soittaa hyvin, varsin
hyvin, osoittaen omaavansa makua, vieläpä sieluakin, -- (olisi melkein
saattanut sanoa, että hänellä oli sielu, oikeastaan tarvitsi hänen
vain asettua jonkun sijalle, jolla se oli). -- Hän saattoi rakastaa
Massenet'a, Griegiä, Thométa, ennenkuin tuli tuntemaan Christophe'in.
Mutta hän saattoi myös olla heistä välittämättä, tultuaan tuntemaan
hänet. Nyt hän soitti Bachia ja Beethovenia varsin hyvin, -- (mikä ei
itse asiassa suuriakaan merkitse); -- mutta merkillisintä oli, että hän
rakasti heitä. Pohjaltaan hän ei rakastanut ei Beethovenia, ei Thométa,
ei Bachia, eikä Griegiä: hän rakasti nuotteja, sointuja, koskettimia
pitkin liukuvia sormiaan, kielien värinää, joka hipoi hänen hermojaan
niinkuin niin monet muut orvaskettä kutkuttavat rihmat. Christophe
tapasi Colette'in aina tuon aristokraattisen talon salongissa, jota
koristivat hieman vaalenneet seinäverhot ja jonka keskellä olevalla
jalustalla oli rotevan rouva Stevens'in muotokuva; sen oli maalannut
eräs muodissa oleva maalari, joka oli esittänyt hänet riutuvana kuin
kastamatta jäänyt kukka, silmät raukeina ja vartalo moneen mutkaan
vääntyneenä, tulkitakseen hänen miljonäärisielunsa harvinaisuutta;
-- tuossa suuressa salongissa ulkonevine ikkunoineen, joista näkyi
puutarhan vanhat, lumiset puut, tapasi Christophe hänet aina istumassa
pianon ääressä, märehtien loppumattomiin samoja sävelmiä ja hyväillen
korviaan sulavilla epäsoinnuilla.
-- Oh! sanoi Christophe astuessaan sisään. Siellä kissa taas istuu ja
kehrää!
-- Kylläpä olette kohtelias, sanoi Colette nauraen...
(Ja hän ojensi Christophe'ille hieman nahkean kätensä).
... Kuunnelkaahan tätä. Eikö se ole kaunis?
-- Sangen kaunis, sanoi Christophe välinpitämättömällä äänellä.
-- Ettehän te kuuntelekaan!... Ettekö halua kuunnella!
-- Minä kuulen... Se on aina yhtä ja samaa.
-- Oh! te ette ole muusikko, sanoi Colette harmistuneena.
-- Niinkuin tässä olisi musiikista kysymys!
-- Mitä! eikö tämä ole musiikkia?... Ja mitä sitten, jos saan luvan
kysyä?
-- Te tiedätte sen varsin hyvin; enkä minä sitä teille sano, koska se
ei ole sopivaa.
-- Sitä suurempi syy sanoa se.
-- Te siis tahdotte?... Sitä pahempi teille!... No, tiedättekö te, mitä
te teette pianollanne?... Te keimailette.
-- Kuinka niin!
-- Aivan toden totta. Te sanotte sille: "Rakas piano, rakas piano, sano
minulle suloisia sanoja, hyväile minua, anna minulle pieni suudelma!"
-- Ettekö ole hiljaa! sanoi Colette, osaksi nauraen, osaksi vihoissaan.
Teillä ei ole aavistustakaan arvonannosta.
-- Ei lainkaan.
-- Te olette nenäkäs... Ja entä sitten, jos niin olisikin, eikö se ole
oikea tapa rakastaa musiikkia?
-- Oh! pyydän, älkää sekoittako musiikkia siihen!
-- Mutta sehän on itse musiikkia! Kaunis akordi, sehän on suutelo.
-- En ole teille sellaista opettanut.
-- Eikö se ole totta?... Miksi kohautatte olkapäitänne? Miksi
virnistätte?
-- Siksi että se tympäisee minua.
-- Yhä parempaa!
-- Minua tympäisee kuulla puhuttavan musiikista kuin jostakin
irstailusta... Niin! Se ei ole teidän syynne. Syynä siihen on teidän
ympäristönne. Koko tämä äitelä seurapiiri, jonka keskellä te elätte,
pitää taidetta jonkinlaisena luvallisena mässäilynä... Mutta tämä jo
riittää! Soittakaa minulle sonaattinne.
-- Ei, keskustelkaamme vielä vähän.
-- En ole täällä keskustelua varten, olen täällä antaakseni teille
opetusta pianonsoitossa... Eteenpäin, mars!
-- Olettepa kohtelias! sanoi Colette harmistuneena, -- mutta pohjaltaan
hän oli ihastunut tästä kovakouraisesta kohtelusta.
Hän soitti kappaleensa, pannen parastansa; ja ollen taitava, onnistui
hän varsin mukiinmenevästi, välistä sangen hyvinkin. Christophe, joka
ei antanut vetää itseään nenästä, nauroi partaansa "tuolle vietävän
veijarille, joka soitti aivankuin hän olisi tuntenut, mitä soitti,
vaikkei hän tuntenut mitään." Colette huvitti häntä tavallaan. Tämä
taas puolestaan koetti kaikilla mahdollisilla tekosyillä jatkaa
keskustelua, joka huvitti häntä paljoa enemmän kuin pianotunti.
Christophe puolustautui parhaansa mukaan sanoen syyksi, ettei hän
voinut sanoa mitä ajatteli, se kun saattoi loukata Colette'ia:
tämä pakotti hänet kuitenkin aina sanomaan ajatuksensa; ja kuta
loukkaavampia ne olivat, sitä vähemmän hän loukkaantui: se huvitti
häntä. Mutta kun tuo ovela urkkija tunsi, että Christophe ennen
kaikkea rakasti suoruutta, piti hän rohkeasti puoliaan ja väitteli
itsepäisesti. He erosivat sangen hyvinä ystävinä.
Kuitenkaan ei Christophe koskaan olisi odottanut mitään tästä
salonkiystävyydestä, heidän välillään ei koskaan olisi syntynyt
vähintäkään tuttavallisuutta, jollei Colette eräänä päivänä olisi
ilmaissut hänelle salaista ajatustaan, puolittain yllätyksenä
puolittain jostakin viehättämisvaistosta.
Edellisenä iltana oli hänen vanhemmillaan ollut vastaanotto. Hän oli
nauranut, lörpötellyt, keimaillut kuin hupakko; mutta seuraavana
aamuna, kun Christophe saapui antamaan hänelle opetusta, hän oli aivan
väsynyt, hänen piirteensä rasittuneet, ihonsa harmaa ja koko päänsä
kohelo. Hän sanoi tuskin sanaakaan ja näytti aivan sammuneelta. Hän
istuutui pianon ääreen, soitti veltosti, sotkeutui, alotti uudelleen,
sotkeutui taas ja keskeytti äkkiä sanoen:
-- Minä en osaa... Pyydän anteeksi... Tahtoisitteko vähän odottaa...
Christophe kysyi häneltä oliko hän pahoinvoipa. Hän vastasi kieltäen:
"Hän ei ollut oikein hyvällä tuulella... Hänellä oli toisinaan
tällaisia hetkiä... Se oli naurettavaa, siitä ei pitänyt olla hänelle
vihainen."
Christophe sanoi tulevansa jonakin toisena päivänä uudelleen; mutta
Colette pyysi häntä jäämään:
-- Hetkinen vain... Olen kai jo kohta parempi... Olenpa minä hupsu,
eikö totta?
Christophe tunsi, ettei Colette ollut normaalitilassaan; mutta hän ei
tahtonut kysellä häneltä; ja kääntääkseen keskustelun muualle hän sanoi:
-- Se siitä tuli, kun olitte niin loistava eilen illalla! Te tuhlasitte
liiaksi itseänne. Hän hymyili iroonisesti:
-- Teistä ei voi sanoa samaa, vastasi hän. Christophe nauroi
arkailematta.
-- Luulen, että te ette sanonut ainoatakaan sanaa, jatkoi Colette.
-- En ainoatakaan.
-- Olihan siellä kuitenkin mieltäkiinnittävää väkeä.
-- Oli, suurenmoisia lörpöttelijöitä, neropatteja. Olen aivan hukassa
teidän selkärangattomien ranskalaistenne keskellä, jotka ymmärtävät
kaiken, selittävät kaiken, puolustavat kaikkea, -- ja joilla ei ole
lainkaan tunnetta; ihmisten, jotka pieksevät tuntikausia suutaan
rakkaudesta ja taiteesta! Eikö se ole ilettävää?
-- Mutta senhän pitäisi kiinnittää teidän mieltänne: ainakin taiteen,
jollei rakkauden.
-- Niistä asioista ei puhuta, niissä toimitaan.
-- Mutta jollei voi niissä toimia, sanoi Colette muikistaen suutaan.
Christophe vastasi nauraen:
-- Jättäkää ne sitten muiden huomaan. Kaikki eivät ole luodut taidetta
varten.
-- Eikö rakkauttakaan varten?
-- Ei rakkauttakaan.
-- Herra paratkoon! Mitä meille sitten jää?
-- Talous.
-- Suur'kiitos! sanoi Colette loukkautuneena.
Hän ryhtyi uudelleen soittamaan, mutta sotkeutui taaskin, näppäili
koskettimia ja huokasi:
-- En voi!... Minusta ei todellakaan ole mihinkään. Luulen, että olette
oikeassa. Naisista ei ole mihinkään.
-- Tuo tunnustushan jo merkitsee jotakin, sanoi Christophe hilpeänä.
Colette katsoi häneen pienen nyrpeän tytön näköisenä, jota torutaan, ja
sanoi:
-- Älkää olko niin ankara!
-- Minä en puhu pahaa hyvistä naisista, vastasi Christophe iloisesti.
Hyvä nainen on maallinen paratiisi. Mutta maallista paratiisia...
-- Niin, sitä ei ole kukaan nähnyt.
-- Minä en ole niin pessimistinen. Minä sanon: Minä en ole sitä koskaan
nähnyt; mutta saattaahan se olla olemassa. Olenpa päättänyt löytääkin
sen, mutta se ei ole helppoa. Hyvä nainen ja nerokas mies, ne ovat
kumpikin yhtä harvinaisia.
-- Ja paitsi niitä, eivät muut miehet ja naiset merkitse mitään?
-- Päinvastoin! Nämä muut vain merkitsevätkin jotakin... maailman
silmissä.
-- Entä teidän?
-- Minusta niitä ei ole olemassakaan.
-- Kuinka te olette ankara! toisti Colette.
-- Saatanpa olla. Muutamien täytyy olla ankaria, vaikkapa ei muun kuin
toisten vuoksi!... Jollei siellä täällä maailmassa olisi vähän kiviä,
olisi kaikki yhtä velliä.
-- Niin, te olette oikeassa, te olette onnellinen ankaruudessanne,
sanoi Colette surullisesti. Mutta älkää silti olko liian ankara niille,
-- jotka ovat heikompia... Te ette tiedä miten meidän heikkoutemme
painostaa meitä. Nähdessänne meidän nauravan, keimailevan ja
metkuilevan, te luulette, että meidän päässämme ei ole mitään muuta,
ja te halveksitte meitä. Ah! jospa voisitte lukea, mitä kaikkea pyörii
pienten viidentoista, kahdeksantoista vuotiaiden tyttöjen päässä, jotka
astuvat seuraelämään ja saavat osakseen suosiota siinä määrin, kuin
heidän tulviva elämänhalunsa edellyttää, -- kun he ovat tarpeekseen
tanssineet, rupatelleet, lausuneet paradokseja ja karvaita sanoja,
joille nauretaan siksi, että he nauravat, kun he ovat jakaneet itseään
hieman yhdelle ja toiselle tyhmeliinille ja etsineet jokaisen silmien
syvyydestä sitä valon välähdystä, jota ei koskaan tapaa, -- jos te
näkisitte heidät, kun he palaavat kotia yöllä ja sulkeutuvat hiljaiseen
huoneeseensa ja heittäytyvät polvilleen yksinäisyyden sieluntuskassa!...
-- Onko se mahdollista? sanoi Christophe hämmästyneenä. Mitä!
kärsittekö te, kärsittekö te niin?
Colette ei vastannut, mutta hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän koetti
hymyillä ja ojensi kätensä Christophe'ille: tämä tarttui siihen
liikutettuna.
-- Pikku raukka! sanoi hän. Jos te kärsitte, miksi ette tee mitään
päästäksenne tästä elämästä?
-- Mitäpä me voisimme tehdä? Ei ole mitään mahdollisuutta. Te miehet,
te voitte vapauttaa itsenne, tehdä mitä tahdotte. Mutta me, me olemme
ijäksi suljetut seuraelämän velvollisuuksien ja huvitusten, piiriin: me
emme pääse niistä irti.
-- Kuka estää teitä vapautumasta meidän laillamme ja valitsemasta
itsellenne työalaa, joka teitä miellyttää ja suo teille
riippumattomuuden, kuten meillekin?
-- Kuten teillekin? Herra Krafft parka! Eihän teidän työnne suo sitä
teille liikaa! No niin! Sehän miellyttää teitä kuitenkin. Mutta
me, mitä työalaa varten olisimme me luodut? Ei ole ainoatakaan,
joka herättäisi meissä mielenkiintoa. -- Niin, tiedän hyvin,
että me nykyään yritämme yhtä ja toista, että me teeskentelemme
olevamme huvitettuja kaikenlaisista asioista, jotka eivät liikuta
meitä lainkaan: me tahtoisimme niin mielellämme olla huvitettuja
jostakin! Minä teen niinkuin muutkin. Minä otan osaa suojelus- ja
hyväntekeväisyyskomiteoihin. Minä seuraan luentoja Sorbonne'issa,
kuuntelen Bergsonin ja Jules Lemaitre'in esitelmiä, käyn
historiallisissa konserteissa ja klassillisissa matineoissa ja teen
muistiinpanoja, yhä vain muistiinpanoja... En edes tiedä, mitä
kirjoitan!... ja minä koetan saada itseäni vakuutetuksi siitä, että
olen tähän kaikkeen innostunut, tai että se ainakin on hyödyllistä.
Ah! miten hyvin tiedän, että asianlaita on aivan päinvastoin, miten se
kaikki on minusta yhdentekevää ja miten ikävää minulla on!... Älkää
jälleen halveksiko minua siksi, että vilpittömästi sanon teille, mitä
kaikki ajattelevat. Minä en ole sen tyhmempi kuin muutkaan. Mutta
mitä liikuttaa minua filosofian historia ja tiede? Ja mitä taiteeseen
tulee, -- näettehän itse, -- minä rimputtelen, minä töhertelen, minä
suttailen pieniä akvarelleja; -- mutta voiko sellainen täyttää elämän?
Meidän ainoa päämäärämme on avioliitto. Mutta luuletteko olevan
kovinkaan hauskaa mennä naimisiin tuollaisten henkilöiden kanssa,
jotka minä tunnen yhtä hyvin kuin tekin? Näen heidät sellaisina kuin
he ovat. Minulla ei ole onnea olla teidän saksalaisen Gretcheninne
kaltainen, joka aina voi ihannoida... Eikö ole kauheata katsella
ympärilleen, nähdä niitä, jotka ovat menneet naimisiin ja niitä,
joiden kanssa he ovat menneet naimisiin, ja ajatella, että täytyisi
seurata heidän esimerkkiään, turmella ruumiinsa ja sielunsa, tulla
yhtä tyhjänpäiväiseksi kuin he!... Vakuutan teille, että vaaditaan
stooalaisuutta, jotta voi tyytyä sellaiseen elämään ja sellaisiin
velvollisuuksiin. Kaikki naiset eivät siihen kykene... Ja aika kuluu,
vuodet vierivät, nuoruus katoaa; ja kuitenkin on meissä paljon
kaunista, paljon hyvää, -- josta ei koskaan tule olemaan mitään
hyötyä, joka kuoleutuu päivä päivältä, jota täytyy tottua jakamaan
tyhmyreille, olennoille, joita halveksii ja jotka halveksivat!... Eikä
kukaan ymmärrä! Me olemme aivankuin arvoituksia ihmisille. Miehiä ei
ihmettelisikään, jotka pitävät meitä typerinä ja naurettavina! Mutta
naisten pitäisi meitä ymmärtää! He ovat olleet samanlaisia kuin me;
heidän tarvitsisi vain muistaa nuoruuttaan... Ei. Heidän puoleltaan ei
tarvitse toivoa apua. Meidän äitimmekään eivät meitä tunne, eivätkä
koeta todenteolla oppia meitä tuntemaan. He koettavat vain naittaa
meitä. Muuten: elä, kuole, tee mitä tahdot! Seurapiirit jättävät meidät
oman onnemme nojaan.
-- Älkää menettäkö rohkeuttanne, sanoi Christophe. Jokaisen täytyy
vuorostaan käydä elämänkokemusten koulua. Jos teillä on rohkeutta, käy
kaikki hyvin. Etsikää ympäristönne ulkopuolelta. Täytyy kai Ranskassa
vielä olla kunnollisiakin miehiä.
-- Onhan niitä. Tunnen kyllä heitä. Mutta he ovat niin ikäviä!... Ja
sitten täytyy minun sanoa teille: se maailma, missä minä elän, ei
miellytä minua; mutta minä luulen, etten voi nykyään elää ilman sitä.
Olen tottunut siihen. Minä tarvitsen hyvinvointia, hienostunutta
ylellisyyttä ja seuraelämää, jota raha yksin ei kylläkään kykene
antamaan, mutta jota varten se kuitenkin on välttämätöntä. Tiedän
kyllä, ettei se ole, niinkuin olla pitäisi. Tunnen itseni, olen
heikko... Pyydän, älkää loitotko minusta siksi, että kerron teille
pienestä raukkamaisuudestani. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisuudella.
Minulle tekee hyvää keskustella teidän kanssanne! Tunnen, että te
olette voimakas, että te olette terve: minä luotan täydellisesti
teihin. Tahdotteko osoittaa minulle vähän ystävyyttä?
-- Mielelläni, sanoi Christophe. Mutta mitä voin minä tehdä?
-- Kuunnella minua, antaa minulle neuvoja, rohkaista minua. Olen
toisinaan aivan sekasorron tilassa! Silloin en enää tiedä mitä tehdä.
Sanon itselleni: "Mitä hyödyttää taistella? Mitä hyödyttää kiusata
itseään? Samantekevää, olipa sitä tai tätä! Samantekevää kuka!
Samantekevää, mitä!" Se on hirveä tila. En tahtoisi siihen joutua.
Auttakaa minua! Auttakaa minua!
Hän näytti aivan musertuneelta ja kymmentä vuotta vanhemmalta; hän
katsoi Christophe'iin alistuvin, rukoilevin silmin. Christophe lupasi
kaikki, mitä hän tahtoi. Silloin hän virkistyi, hymyili ja tuli jälleen
iloiseksi.
Ja illalla hän nauroi ja keimaili entiseen tapaansa.
Tästä päivästä lähtien heillä oli säännöllisesti tuttavallisia
keskusteluja. He olivat kahdenkesken; Colette uskoi hänelle
kaikenlaista; ja Christophe näki paljon vaivaa koettaessaan ymmärtää
ja neuvoa Colette'ia; tämä kuunteli hänen neuvojaan vakavana ja
tarkkaavaisena ja otti varteen hänen muistutuksensa aivankuin pieni,
hyvin kiltti tyttö: se huvitti häntä, kiinnitti hänen mieltään,
vieläpä elähyttikin häntä; ja hän kiitti Christophe'ia liikutetuin,
veikistelevin silmäyksin. -- Mutta hänen elämässään ei mitään ollut
muuttunut: hänellä oli vain yksi ajanviete lisää.