erinomaista kykyä!
Aivankuin tuomari sanoisi poliisioikeudessa apashista:
-- Hän on heittiö, se on totta; mutta hänellä on kykyä!
Christophe kysyi itseltään, mitä hyödytti ranskalainen kritiikki.
Puutetta ei arvosteluista ollut; niitä vilisi kaikkialla. Ei enää
tahtonut nähdä teoksia: ne hukkuivat arvostelujen paljouteen.
Christophe ei yleensä ollut suopea kritiikille. Hänen oli jo vaikeata
nähdä, mitä hyötyä oli tästä taiteilijoiden paljoudesta, jotka
muodostivat ikäänkuin neljännen tai viidennen säädyn uudenaikaisessa
yhteiskunnassa: hänestä se oli merkki väsähtäneestä ajasta, joka antoi
toisten huoleksi elämän tarkastelun, -- joka tuntee välittäjien kautta.
Sitä suuremmalla syyllä oli hänestä noloa, ettei se edes kyennyt omin
silmin katselemaan näitä elämän heijastuksia, että se tarvitsi vielä
toisia välikäsiä, heijastuksen heijastusta, sanalla sanoen, kritiikkiä.
Tämän heijastuksen olisi ainakin pitänyt olla uskollista. Mutta se ei
heijastanut muuta kuin ympäröivän joukon epäröintiä, aivankuin nuo
museopeilit, joissa kuvastuu kattomaalaukset ja uteliaitten katsojien
ylöspäin kääntyneet kasvot.
Oli ollut aika, jolloin näillä arvostelijoilla oli ollut tavaton
auktoriteetti. Yleisö alistui heidän tuomioihinsa ja oli miltei
pitää heitä taiteilijoiden yläpuolella olevina, jonkinlaisina
intelligentteinä taiteilijoina: -- (nämä kaksi sanaa eivät tuntuneet
sopivan yhteen). -- Sittemmin oli heitä tavattoman nopeasti
lisääntynyt; oli liiaksi tietäjiä, ja se pilasi ammatin. Kun niin
moni vakuuttaa olevansa ainokaisen totuuden yksinomainen haltija, ei
heitä enää voi uskoa; eivätkä he itsekään lopulta uskoneet itseään.
Rohkeus oli mennyt: yhdessä vuorokaudessa olivat he ranskalaiseen
tapaan linkoutuneet äärimmäisyydestä toiseen. Vakuutettuaan tietävänsä
kaikki, he vakuuttivat nyt, etteivät tienneet mitään. Se oli heille
kunnia-asia, olivatpa he siitä vielä itserakkaitakin. Renan oli
opettanut näille veltostuneille sukupolville, ettei ole hienoa
vakuuttaa mitään kieltämättä sitä heti, tai ainakin epäilemättä
sitä. Hän oli niitä, joista apostoli Paavali sanoo: "joilla aina on
huulillaan jaa, jaa, ja taas ei, ei". Koko ranskalainen parahisto
oli ihastunut tähän kaksinaiseen uskontunnustukseen. Hengen velttous
ja luonteen heikkous löysivät siinä oikean alansa. Ei sanottu enää
teoksesta, että se oli hyvä tai huono, tosi tai valheellinen, nerokas
tai typerä. Sanottiin:
-- Saattaa olla... Onhan mahdollista... En tiedä... Pesen käteni.
Jos näyteltiin roskakappaletta, ei sanottu:
-- Roskaa.
Sanottiin:
-- Herra Sganarelle, olkaa hyvä ja käyttäkää toisenlaista puhetapaa.
Meidän filosofiamme määrää puhumaan kaikesta epäröiden; ja sen vuoksi
ei teidän tule sanoa: "Roskaa", vaan: "Minusta näyttää... Minusta
tuntuu, että se on roskaa... Mutta varma en siitä ole. Saattaa olla,
että se on mestariteos. Kukapa tietää?"
Ei ollut enää vaaraa siitä, että heitä syytettäisiin taiteen
tyranneiksi. Schiller oli heitä aikoinaan läksyttänyt ja muistuttanut
oman aikansa pikku tyranneja siitä, mitä hän häikäilemättä nimitti:
Palvelijoiden velvollisuudeksi.
-- Ennen kaikkea tulee talon olla puhtaan, kun Kuningatar saapuu.
Ylös siis! Lakaiskaa huoneet. Se, herrani, on teidän tehtävänne.
Mutta kohta kun Hän ilmestyy, ulos ovesta, lakeijat! Älköön
palvelijatar rehennelkö valtiattarensa istuimella!
Täytyi tehdä nykyisille arvostelijoille oikeutta. He eivät istuutuneet
valtiattaren istuimelle. Tahdottiin, että he olisivat palvelijoita, ja
he olivat. -- Mutta he olivat huonoja palvelijoita: he eivät lainkaan
siivonneet; huone oli muuttunut hökkeliksi. Sen sijaan että olisivat
järjestäneet ja puhdistaneet sitä, he panivat käsivartensa ristiin ja
jättivät työn mestarille, päivän jumaluudelle: -- yleiselle kansan
äänestykselle.
Itse asiassa oli jo joitakin aikoja ilmennyt reaktsioonillista liikettä
porvarillisessa katsantokannassa. Jotkut kelpo miehet olivat ryhtyneet
taisteluun -- tosin vielä perin heikosti -- yleisen puhdistuksen
hyväksi; mutta Christophe ei sitä huomannut siinä ympäristössä, jossa
hän liikkui. Muuten ei heitä kuultukaan tai tehtiin heistä pilkkaa. Kun
sattui, että silloin tällöin joku kunniallinen mies kohotti äänensä
epätervettä taidetta vastaan, väittivät kirjailijat ylpeinä, että he
olivat oikeassa, koska yleisö oli tyytyväinen. Se riitti tukkimaan
suun kaikilta vastaväitteiltä. Yleisö oli puhunut: taiteen ylin laki!
Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että voitiin jäävätä turmeltuneen
yleisön todistus niiden hyväksi, jotka olivat sen turmelleet, että
taiteilijan tuli olla yleisön määrääjänä, eikä päinvastoin yleisön
määrätä taiteilijan suuntaa. Lukumäärän uskonto -- katsojain lukumäärä
ja tulojen numerot -- hallitsi tämän kauppiasdemokratian taiteellista
ajattelua. Kirjailijain jäljissä julisti kritiikki kuuliaisena, että
taideteosten oleellisena tarkoituksena on huvittaa. Menestys on lakina;
ja kun menestystä jatkuu, on sen edessä taivuttava. He koettivat siis
tunnustella kaikkia nautinnonpörssin heilahduksia, lukea yleisön
silmistä, mitä se teoksista ajatteli. Huvittavinta oli, että yleisö
puolestaan koetti lukea kritiikin silmistä, mitä teoksista tuli
ajatella. Siten kumpaisetkin katselivat toisiaan; eivätkä he nähneet
toistensa silmissä muuta kuin oman neuvottomuutensa.
Ja kuitenkin olisi nyt jos koskaan peloton kritiikki ollut tarpeen.
Anarkistisessa tasavallassa tekee kaikkivaltias muoti harvoin
hyppäyksiä taaksepäin, kuten vanhoillisessa valtiossa; se käy aina
eteenpäin, ylittäen aina entiset tarjouksensa väärän hengenvapauden
tiellä, jota ei kukaan rohkene vastustaa. Joukot eivät kykene
ilmaisemaan mieltään; ne tuntevat itsensä pohjaltaan loukatuiksi, mutta
kukaan ei rohkene sanoa, mitä kaikki salassa tuntevat. Jos arvostelijat
olisivat voimakkaita, jos he uskaltaisivat olla voimakkaita, mitä he
saisivatkaan aikaan! Voimakas arvostelija voisi muutamassa vuodessa
kohoutua julkisen maun Napoleoniksi ja karkoittaa taiteen potilaat
hourulaan. Mutta ei ole enää Napoleoneja. -- Ensiksikin elävät
kaikki arvostelijat tässä turmeltuneessa ilmakehässä: he eivät enää
huomaakaan sitä. Toiseksi eivät he uskalla puhua. He tuntevat kaikki
toisensa ja muodostavat pienen seuran, jossa kaikki ovat enemmän
tai vähemmän sidottuja ja jossa toisen täytyy säästää toistansa:
ei ole ketään itsenäistä. Ollakseen itsenäinen täytyy kieltäytyä
kaikesta seuraelämästä, miltei ystävyydestäkin. Kelläpä siis olisi
siihen rohkeutta veltostuneena aikana, jolloin parhaimmatkin
epäilevät, vastaako rehellinen kritiikki niitä ikävyyksiä, joita
se saattaa tuottaa sekä arvostelijalle että arvosteltavalle? Kenpä
siis velvollisuuden tunnosta tekisi elämänsä helvetiksi: rohkenisi
vastustaa yleistä mielipidettä, taistella yleisön typeryyttä vastaan,
paljastaa päivän sankarien keskinkertaisuuden, puolustaa tuntematonta,
yksinäistä, pedoille heitettyä taiteilijaa, kohottaa hengen kuninkaat
tottelemaan luotujen henkien yläpuolelle? -- Christophe saattoi kuulla
arvostelijoiden sanovan ensi-iltana teatterin käytävillä:
-- Höh! Kylläpä on kehno! Päin männikköä menee!
Ja seuraavana päivänä he puhuivat kirjoituksissaan mestariteoksesta,
Shakespeare'istä, neron kotkansiivistä, joiden humina oli kuulunut
heidän päittensä yllä.
-- Teidän taiteestanne ei niinkään puutu kykyä, sanoi Christophe
Sylvain Kohnille, vaan luonnetta. Te tarvitsette pikemmin suuren
kriitikon, jonkun Lessingin, jonkun...
-- Jonkun Boileau'n, sanoi Sylvain Kohn pilkallisesti.
-- Niin, ehkä paremmin Boileau'n kuin kymmenen nerokasta taiteilijaa.
-- Jos meillä olisi Boileau, sanoi Sylvain Kohn, ei häntä kuultaisi.
-- Jollei häntä kuultaisi, ei hän olisikaan Boileau, vastasi
Christophe. Minä vastaan siitä, että jos sanoisin teille suoraan silkan
totuuden, niin taitamaton kuin olenkin, kuuntelisitte te sitä ja
pitäisitte sen hyvänänne.
-- Poika parka! nauroi Kohn pilkallisesti.
Muuta hän ei sanonut
Hän näytti niin varmalta ja niin tyytyväiseltä tähän yleiseen
velttouteen, että Christophe sai äkkiä sen vaikutelman katsellessaan
häntä, että tämä mies oli sata kertaa enemmän muukalainen Ranskassa
kuin hän itse, ja hänen sydäntään kouristi.
-- Se ei ole mahdollista, sanoi hän taaskin kuten sinä iltana, jolloin
hän tympäistynä oli lähtenyt bulevarditeatterista. On muutakin.
-- Mitä muuta sitten tahdotte? kysyi Kohn.
Christophe vastasi itsepintaisena:
-- Ranskaa!
-- Ranskaa, se olemme me, sanoi Sylvain Kohn nauraa hohottaen.
Christophe katsoa tuijotti häntä hetkisen, ravisti sitte päätään ja
kertasi jälleen:
-- On muutakin.
-- No, poikaseni, etsikää sitten, sanoi Sylvain Kohn, nauraen yhä
makeammin.
Christophe saattoi etsiä, minkä taisi. He olivat sen visusti kätkeneet.
II
Sitä mukaa kuin Christophe näki yhä selvemmin siihen ideakattilaan,
jossa pariisilainen taide kiehui ja kuohui, valtasi hänet yhä
voimakkaammin vaikutelma naisen ylivallasta tämän kosmopoliittisen
yhteiskunnan keskuudessa. Hänellä oli luonnottoman vaikutusvaltainen
asema. Hän ei enää tyytynyt olemaan miehen toverina. Hän ei tyytynyt
edes pyrkimään hänen vertaisekseen. Hänen mielitekonsa tuli olla
ylimpänä lakina sekä hänelle että miehelle. Ja mies alistui siihen.
Kun kansa vanhenee, jättää se tahtonsa, uskonsa, kaikki elämänehtonsa
sen käsiin, joka suo sille nautintoa. -- Miehet luovat teoksia; mutta
naiset luovat miehiä, -- (milloin he eivät ryhdy luomaan myös teoksia,
kuten siihen aikaan oli laita Ranskassa); -- ja mitä he tekevät,
olisi oikeampaa sanoa, että he hävittävät. Ikuisesti naisellinen on
epäilemättä aina vaikuttanut innostuttavasti miesten parhaimpiin; mutta
huonommille aineksille ja väsähtäneinä aikakausina on olemassa, kuten
joku on sanonut, toisenlaista, yhtä ikuista naisellisuutta, joka vetää
alaspäin. Tämä hallitsi nyt pariisilaista ajattelua, se oli Tasavallan
kuningas.
Christophe tarkasteli uteliaana pariisittaria niissä salongeissa,
joihin hän oli saanut pääsyn Sylvain Kohnin esittelyn ja oman
taiteellisen kykynsä perustalla. Kuten useimmat ulkolaiset, hän
yleisti kaikkiin ranskattariin kohdistuvaksi armottomat huomautuksensa
kahdesta, kolmesta tyypistä, jotka hän oli kohdannut: ne olivat
nuoria, pienenpuoleisia, kalpeahkoja naisia, joilla oli norja vartalo,
värjätyt hiukset ja suuri hattu herttaisessa päässään, joka oli
hieman liian suuri ruumiiseen verrattuna; heillä oli sievät, hieman
lihavahkot piirteet, pieni, siro, usein jokapäiväinen, aina luonteeton
nenä; aina valppaat silmät, joissa ei kuvastunut mitään syvempää
elämänkäsitystä ja jotka koettivat näyttää mahdollisimman loistavilta
ja suurilta; hienopiirteinen, hyvin hallittu suu; pyöreä leuka; ja
heidän kasvojensa alaosa osoitti sellaisten eleganttien ihmisten
aineellisuutta, jotka eivät koskaan unohda ottaa huomioon seuraelämän
vaatimuksia ja huolehtia taloudesta, miten sotkeutuneita he lienevätkin
rakkausseikkailuihinsa. He olivat sieviä, mutta heissä ei ollut rotua.
Melkein kaikissa näissä mailmannaisissa tuntui olevan turmeltunutta
porvarillisuutta, tai joka ainakin tahtoi näyttää turmeltuneelta,
samalla kun heissä havaitsi kaikki luokkansa traditsioonit:
varovaisuutta, säästäväisyyttä, kylmyyttä, käytännöllistä järkeä,
itsekkyyttä. Miten köyhää elämää! Nautinnonhalua, joka johtui
paljoa enemmän aivojen uteliaisuudesta kuin aistien tarpeesta.
Keskinkertaista, mutta määrättyä tahtoa. He pukeutuivat aistikkaasti,
ja heillä oli koko joukko automaattisia liikkeitä. He silittivät
hiuksiaan ja järjestelivät hiuskampojaan siroilla liikkeillä,
kämmenpuolella tai käden selällä. He istuutuivat aina siten, että
saattoivat ihailla itseään -- tai pitää silmällä naapureitaan --
jostakin läheisestä tai etäisestä peilistä, puhumattakaan päivällis-
tai teepöytien kirkkaista, loistavista lusikoista, veitsistä tai
hopeaisista kahvikannuista, joissa he ohimennen alati saattoivat
kuvastella kasvojaan, jotka kiinnittivät heidän mieltään enemmän
kuin kaikki muu maailmassa. Ruoka-aikoina pitivät he ankarasti
silmällä terveydellisiä näkökohtia, juoden vettä ja karttaen kaikkia
ruokia, jotka saattoivat olla haitaksi heidän jauhonvalkealle
hipiä-ihanteelleen.
Juutalaisia oli runsaasti niissä piireissä, joissa Christophe
seurusteli; ja hän tunsi aina heihin vetoa, vaikkakaan hän ei
senjälkeen, kun hän oli kohdannut Judith Mannheimin, kuvitellut heihin
nähden mitään. Sylvain Kohn oli vienyt hänet eräisiin juutalaisiin
salonkeihin, joissa hänet oli otettu vastaan sen rodun tavallisella
intelligenssillä, joka rakastaa intelligenssiä. Christophe tapasi
siellä päivällisillä rahamiehiä, insinöörejä, sanomalehtineekereitä,
kansainvälisiä kaupanvälittäjiä, eräänlaisia algierilaisia
orjakauppiaita, -- Tasavallan liikemiehiä. He olivat selväjärkisiä ja
tarmokkaita, välinpitämättömiä muista, avomielisiä ja sulkeutuneita.
Christophe'ista tuntui toisinaan, että rikoksia piili näiden kylmien
otsien alla, näiden miesten menneisyydessä ja tulevaisuudessa, jotka
olivat kerääntyneet upean pöydän ympärille, joka oli kukkuroillaan
liharuokia, kukkia ja viinejä. Miltei kaikki olivat rumia. Mutta
naisten joukko oli kokonaisuudessaan ja etäämpää katsoen varsin
loistava. Heitä ei tullut katsella liian läheltä: useimmilta puuttui
värihienoutta. Mutta heillä oli loistoa, melkolailla aineellista
ulkomuotoa, kauniita olkapäitä, jotka ylpeästi aukenivat katseille,
ja kykyä käyttää kauneuttansa, vieläpä rumuuttansakin pyydykseksi
miehille. Taiteilija olisi havainnut eräissä heistä vanhan roomalaisen
tyypin, Neron ja Hadrianuksen aikojen naisen. Saattoi myöskin nähdä
Palman maalausten tapaisia kasvoja, lihallisia ilmeitä, raskaita
leukoja lujasti kaulassa kiinni, kasvoja, joissa oli eräänlaista
eläimellistä kauneutta. Toisilla oli runsaat, kiharat hiukset, tuliset,
rohkeat silmät: heistä aavisti, että he olivat hienompia, terävämpiä,
valmiita kaikkeen, miehekkäämpiä kuin muut naiset, ja kuitenkin
naisellisempia. Joukon keskeltä erotti sieltä täältä henkevämmän
profiilin. Nämä puhtaat piirteet polveutuivat tuolta puolen Rooman,
kaukaa idästä, Labanin maasta: niistä henki hiljaisuuden ja erämaan
runoutta. Mutta kun Christophe lähestyi ja kuunteli sanoja, joita
Rebekka vaihtoi roomalaisen Faustinan tai venetsialaisen pyhän Barbaran
kanssa, tapasi hän Pariisin juutalaisen, samanlaisen kuin kaikki
muutkin, vielä pariisilaista pariisilaisemman, vielä teeskennellymmän
ja väärennetymmän, joka lasketteli rauhallisesti ilkeyksiä, riisuen
madonnasilmillään toiset ilkialastomiksi sekä sielultaan että
ruumiiltaan.
Christophe harhaili ryhmältä ryhmälle voimatta yhtyä mihinkään.
Miehet keskustelivat saaliinhimoisina metsästyksestä ja raa'asti
rakkaudesta, ainoastaan rahasta varmalla täsmällisyydellä, kylmästi ja
karkean pilkallisesti. Tupakkahuoneessa merkittiin kurssinoteerauksia.
Christophe kuuli sanottavan eräästä keikailijasta, joka käyskenteli
naisten nojatuolien ympärillä, ruusunen napinlävessä, ja lausuili
sorahtelevia raskaita kohteliaisuuksia:
-- Mitä! Onko hän päässyt vapaaksi?
Eräässä salongin kolkassa keskusteli kaksi naista erään nuoren
näyttelijättären ja erään nuoren naisen rakkaussuhteesta. Välillä
pantiin toimeen konsertti. Christophe'ia pyydettiin soittamaan.
Runoilijattaret lausuivat hengästyneinä ja hikoillen profeetallisella,
ilmestyskirjanomaisella tavalla Sully-Prudhomme'in ja Auguste
Dorchain'in runoja. Muuan kuuluisa ilveilijä deklamoi juhlallisesti
erästä _Mystillistä ballaadia_ taivaallisen urkusoiton säestyksellä.
Musiikki ja runot olivat niin typeriä, että Christophe tunsi niitä
kuullessaan pahoinvointia. Mutta roomattaret olivat ihastuneita ja
nauroivat täydestä sydämestä, näyttäen komeita hampaitaan. Myöskin
Ibseniä näyteltiin: Epiloogi suuren miehen taistelusta yhteiskunnan
tukeita vastaan, tarkoittaen heidän huvittamistaan!
Sitten luulivat he olevansa velvollisia juttelemaan taiteesta. Se
oli inhoittavaa. Varsinkin naiset ryhtyivät puhumaan Ibsenistä,
Wagnerista, Tolstoista keimailun halusta, kohteliaisuudesta, ikävästä,
tyhmyydestä. Kun keskustelu kerran oli kääntynyt tälle alalle, oli sitä
mahdotonta lopettaa. Paha oli tarttuvaa. Täytyi kuunnella pankkiirien,
välittäjien ja orjakauppiaiden lausumia ajatuksia taiteesta. Vaikka
Christophe kuinka koetti välttää vastauksia ja kääntää keskustelua
muille aloille, niin puhuttiin hänelle itsepintaisesti musiikista
ja korkeasta runoudesta. Kuten sanoi Berlioz: "Sellaiset ihmiset
puhuvat kylmäverisesti suun täydeltä taiteesta, aivankuin juttu
koskisi viiniä, naisia tai muuta ruokotonta". Muuan mielenvikaisten
lääkäri tunsi Ibsenin sankarittaressa erään potilaansa, mutta
paljoa typerämpänä. Muuan insinööri vakuutti täydellä todella, että
_Norassa_ oli mies sympaattisin. Muuan kuuluisa ilveilijä, -- tunnettu
koomikko, -- änkytti väräjävällä äänellä syviä ajatuksia Nietzschestä
ja Carlyle'istä; hän kertoi Christophe'ille, ettei hän voinut nähdä
jotakin Velasquez'in taulua, -- (hän oli päivän sankari) -- "ilman että
suuria kyyneleitä vieri hänen poskelleen". Hän tunnusti kuitenkin, --
yhä Christophe'ille, -- että niin korkealle kuin hän asettikin taiteen,
hän asetti vielä korkeammalle elämäntaiteen, toiminnan, ja että jos
hän olisi saanut valita osansa, hän olisi valinnut Bismarckin osan.
Toisinaan oli joukossa niin sanottuja espriin miehiä. Keskustelu ei
siitä suurestikaan kohonnut. Christophe otti huomioon, mitä he olivat
sanovinaan ja mitä he todella sanoivat. Useimmiten he eivät sanoneet
mitään; he turvautuivat tehtyyn jurouteen tai arvoitukselliseen
hymyilyyn; he elivät maineellaan, eivätkä halunneet nähdä vaivaa,
lukuunottamatta muutamia jaarittelijoita, jotka olivat tavallisesti
etelästä. He puhuivat kaikesta. Heillä ei ollut mitään käsitystä
arvosta; kaikki oli heistä samalla tasolla: niin Shakespeare, niin
Molière, niin Pascal tai Kristus. He vertasivat Ibseniä Dumas
nuorempaan tai Tolstoita George Sand'iin, ja luonnollisestikin
näyttääkseen, että Ranska oli keksinyt kaiken. He eivät tavallisesti
osanneet ainoatakaan vierasta kieltä. Mutta siitä he eivät olleet
millänsäkään. Merkitsi sangen vähän heidän yleisölleen, puhuivatko
he totta! Tärkeintä oli, että he huvittivat yleisöään ja imartelivat
kansallista itserakkautta. Ulkolaisia sai sättiä, minkä halusi, --
lukuunottamatta päivän epäjumalaa, sillä sellaista vaati aina muoti,
olipa se sitten Grieg, Wagner, Nietzsche, Gorkij tai d'Annunzio.
Innostus ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja epäjumala sai olla varma
siitä, että hän jonakin kauniina aamuna päätyisi roskalaariin.
Tällä kertaa oli epäjumalana Beethoven. Beethoven oli muodissa --
kukapa olisi sitä uskonut? Ainakin hienossa mailmassa ja kirjallisissa
piireissä: sillä musiikkimiehet olivat heti alkaneet vieroksua häntä
seuraten tasapainosysteemiä, joka on yksi Ranskan taiteellisen maun
laeista. Tietääkseen mitä ajatella, tarvitsee ranskalaisen tietää, mitä
hänen naapurinsa ajattelee, voidakseen ajatella samoin tai päinvastoin.
Kun siis arvokkaimmat muusikot huomasivat, että Beethoven tuli
yleisesti suosituksi, eivät he enää pitäneet häntä kyllin arvokkaana
itselleen; he tahtoivat aina käydä yleisen mielipiteen edellä, eikä
koskaan seurata sitä, he käänsivät sille mieluummin selkänsä, kuin
olivat sen kanssa yhtä mieltä. He olivat alkaneet nimittää Beethovenia
kuuroksi ukoksi, joka huusi kovalla äänellä; ja jotkut vakuuttivat,
että hän saattoi olla kunnioitettava moralisti, mutta liian suureksi
arvioitu säveltäjänä. -- Tämä huono pila ei ollut Christophe'in
makuun. Hienon maailman innostus ei häntä myöskään tyydyttänyt. Jos
Beethoven olisi nyt tullut Pariisiin, olisi hän ollut päivän leijona:
oli harmillista hänelle, että hän oli jo sata vuotta maannut haudassa.
Tämä muotisuosio ei ollut niinkään aiheutunut hänen musiikistaan kuin
hänen elämänsä enemmän tai vähemmän romaaninomaisista puolista, jotka
olivat tulleet yleisesti tunnetuiksi tunteellisten ja hyveellisten
elämäkertojen kautta. Hänen voimakas päänsä leijonankuonoineen oli
tullut romanssikuvaksi. Naiset säälittelivät häntä; he antoivat
kuulla, että jos he olisivat tunteneet hänet, hän ei olisi ollut
niin onneton; ja heidän suuri sydämensä oli sitä uhrautuvampi, kun
ei ollut pienintäkään vaaraa siitä, että Beethoven takertuisi heidän
sanoihinsa: tuo kunnon ukko ei enää tarvinnut mitään. -- Sentähden
tunsivatkin taiteilijat, orkesterinjohtajat ja impressaariot
suunnatonta kunnioitusta häntä kohtaan; ja hänen edustajinaan he
ottivat vastaan hänelle tarkoitetut suosionosoitukset. Suurenmoisissa
juhlakonserteissa, joita annettiin korkeilla hinnoilla, oli hienostolla
tilaisuus näyttää auliuttaan, -- ja joskus myös keksiä Beethovenin
sinfonioja. Komiteat, joihin kuului näyttelijöitä, hienoston jäseniä,
nousukkaita ja poliitikkoja ja joille Tasavalta oli uskonut taiteen
kohtalon ohjaamisen, antoivat maailman tietää, että he aikoivat
pystyttää muistopatsaan Beethovenille: listalla näkyi muutamien kunnon
miesten ohella, joita oli haalittu toisten suositukseksi, koko tuo
roskalauma, joka olisi polkenut jalkoihinsa elävän Beethovenin, tai
jonka Beethoven olisi murskannut.
Christophe katseli ja kuunteli. Hän puri hampaansa yhteen, jotta
ei sanoisi raakuuksia. Koko illan tunsi hän olonsa väkinäiseksi ja
sietämättömäksi. Hän ei tiennyt, puhuako vai vaieta. Hänestä tuntui
nöyryyttävältä ja häpeälliseltä puhua kohteliaisuudesta, jotakin
puhuakseen, kun hän ei tuntenut halua eikä tarvetta puhua. Hänen
ei sopinut sanoa, mitä hän todella ajatteli. Hän ei voinut puhua
joutavia. Eikä hän edes osannut kohteliaasti vaieta. Jos hän katseli
naapuriaan, katseli hän liian kiinteästi ja terävästi: tahtomattaan
hän tuli tutkineeksi häntä, ja se loukkasi toista. Jos hän puhui,
uskoi hän liiaksi siihen, mitä sanoi: se loukkasi kaikkia ja oli
hänelle itselleen kiusallista. Hän tunsi hyvästi, ettei hänen paikkansa
ollut siellä; ja kun hän oli kyllin intelligentti tajutakseen tämän
ympäristön sopusoinnun, johon hänen läsnäolonsa ei soveltunut, kiusasi
häntä hänen käytöstapansa yhtä suuresti kuin hänen isäntäväkeänsäkin.
Hän oli kiukkuinen sekä itselleen että heille.