kolkassa toiminta tapahtui. Näyttelijäin äänet kaikuivat ylenmäärin
muhkeina, vakavina, hitaina ja määrämittaisina; he äänsivät jokaisen
tavun aivankuin olisivat halunneet antaa opetusta lausunnossa, ja he
tuntuivat yhtämittaisesti skandeeraavan aleksandriineja traagillisin
nikotuksin. Liikkeet olivat juhlallisia, miltei papillisia. Sankaritar,
joka oli pukeutunut aamunuttuunsa aivankuin kreikkalaiseen peplumiin,
näytteli kädet koholla ja pää kumarruksissa ainaista Antigonea ja
hymyili ikuisen uhrautuvaisuuden hymyä, moduloiden kauniin alttoäänensä
syvimpiä säveliä. Jalo isä asteli miekkailunopettajan askelin
ja automaattisin liikkein arvokkaana kuin hautajaisissa; se oli
mustiin puettua romantiikkaa. Ensimäinen rakastaja kutisti kylmästi
kurkkuansa ja rintaansa pusertaakseen esiin itkua. Näytelmä oli
kirjoitettu nurkkanovelli-tragedian tyyliin: abstraktisia lausetapoja,
byrokraattisia määräyssanoja, akateemisia perifraaseja. Ei ainoatakaan
odottamatonta liikettä tai huudahdusta. Alusta loppuun saakka tarkka
kuin kellon koneisto. Asetettu probleemi, dramaattinen työsuunnitelma,
näytelmän luuranko, ei lihaa eikä verta, ainoastaan kirjan lauseita.
Arkoja ajatuksia näiden väittelyiden pohjalla, jotka tahtoivat käydä
rohkeista: pieni, ynseä porvarissielu.
Sankaritar oli eronnut arvottomasta miehestään, jonka kanssa
hänellä oli yksi lapsi, ja mennyt uudelleen naimisiin kunniallisen
miehen kanssa, jota hän rakasti. Oli osoitettava, että avioero
tässäkin tapauksessa oli tuomittava sekä luonnon että ennakkoluulon
kannalta. Se kävi varsin helposti päinsä: kirjailija sovitti niin,
että ensimäinen mies kerran yllätyksen kautta sai takaisin entisen
vaimonsa. Yksinkertaisen, luonnonmukaisen katumuksen, ehkä syvän
häpeänkin sijasta, jota olisi seurannut sitä suurempi halu rakastaa
ja kunnioittaa toista, kunniallista miestä, tehtiin tästä tapauksesta
sankarillinen, luonnonvastainen omantunnonasia. On varsin helppoa
olla luonnottomasti hyveellinen! Ranskalaiset kirjailijat eivät näytä
olevan tuttavallisessa suhteessa hyveeseen: he ampuvat aina ohi maalin
puhuessaan siitä; on enää mahdotonta uskoa sitä. Tuntui siltä kuin
olisi ollut tekemisissä Corneille'n sankarien, tragedian kuningasten
kanssa. -- Ja eivätkö ne olekin kuninkaita, nämä miljoona-sankarit,
nämä sankarittaret, jotka eivät herättäisi lainkaan mielenkiintoa,
jollei heillä olisi taloa Pariisissa ja paria, kolmea linnaa
maaseudulla? Rikkaus on sellaisille kirjailijoille ja yleisölle
kauneutta, miltei hyvettä.
Yleisö hämmästytti vielä enemmän kuin näytelmä. Kaikki nuo
loppumattomiin toistuvat epätodennäköisyydet nieli se kyllästymättä. Se
nauroi aina aikanaan, milloin näyttelijä lausui ne sanat, joiden _tuli_
naurattaa, valmistettuaan ensin yleisöä niiden varalle, jotta se osaisi
ajoissa varustautua nauramaan. Se niisti ja yski syvästi liikutettuna,
milloin nuo traagilliset nuket nyyhkyttivät, kiljuivat tai pyörtyivät
vanhojen, pyhitettyjen kaavojen mukaan.
-- Ja sanotaan, että ranskalaiset ovat kevytmielisiä! huudahti
Christophe lähdettäessä teatterista.
-- Kaikkeen riittää aikaa, sanoi Sylvain Kohn ilveillen. Tahdoitte
nähdä hyvettä! Nyt näette, että sitä vielä on Ranskassa.
-- Mutta eihän se ole hyvettä, huudahti Christophe, sehän on
kaunopuheisuutta!
-- Meillä on hyve teatterissa aina kaunopuheista.
-- Oikeussalin hyvettä, sanoi Christophe; voiton vie liukaskielisin. En
voi sietää asianajajia. Eikö teillä ole runoilijoita Ranskassa?
Sylvain Kohn vei hänet runollisiin teattereihin.
Ranskassa oli runoilijoita, oli suuriakin runoilijoita, mutta heiltä
oli teatteri suljettu. Se oli avoinna vain riimittelijöille. Teatteri
on runoudelle sitä, mitä ooppera musiikille: _Sicut amori lupanar_
[Niinkuin porttola rakkaudelle. Suom. muist.], kuten Berlioz sanoi.
Christophe näki prinsessoja, jotka hyve saattoi kurtisaaneiksi,
jotka pitivät kunnianaan prostituoida itseään ja joita verrattiin
Kristukseen matkallaan ristinpuukalliolle; -- ystäviä, jotka pettivät
ystäviään pelkästä kiintymyksestä heihin; -- ylistetyn kolminaisuuden
sotkuja; -- sankarillisia aisankannattajia: (tästä tyypistä oli tullut
eurooppalainen kauppatavara, kuten pyhästä syntisestä vaimosta;
kuningas Markin [Wagnerin Tristan ja Isoldessa] esimerkki oli pannut
heidän päänsä pyörälle: aivankuin pyhän Hubertuksen hirvi, eivät he
enää esiintyneet muuten kuin sädekehällä varustettuina). Christophe
näki myöskin rakastelijatyttöjä, joissa intohimo ja velvollisuus oli
joutunut ristiriitaan; intohimo vaati seuraamaan uutta rakastajaa;
velvollisuus neuvoi jäämään entiselle, ukolle, joka antoi rahoja
ja jota hän muuten petti. Lopulta he valitsivat sankarillisesti
velvollisuuden. -- Christophe'ista ei tämä velvollisuus suurestikaan
eronnut ilettävästä omanvoiton pyynnistä, mutta yleisö oli tyytyväinen.
Sana velvollisuus riitti sille; asiasta se ei välittänyt: lippu peitti
kaupan.
Taiteen huippukohta ja varmin menestys saavutettiin silloin, kun
onnistuttiin yhdistää, mitä paradoksaalisimmalla tavalla, sukupuolinen
moraalittomuus ja Corneille'n sankaruus. Siten sai pariisilaisyleisö
kaikinpuolisen tyydytyksen: sen henki, sen aistit ja sen retoorinen
taju saivat ravintonsa. -- Täytyy muuten tunnustaa, että se oli
irstauttaan kielevämpi. Kaunopuheisuus oli sen parhainta nautintoa.
Se olisi antanut ruoskia itseään kauniin esityksen vuoksi. Hyve tai
pahe, hullunkurinen sankaruus tai mateleva alhaisuus: ei ollut sitä
pilleriä, jota yleisö ei olisi niellyt, kun se vain oli sokeroitu
sointuvilla riimeillä ja sanavuolaudella. Kaikki kelpasi kuplettien,
vastaväitteiden ja johtopäätösten aiheeksi: rakkaus, kärsimys,
kuolema. Ja kun he olivat valuttaneet sanatulvansa, luulivat he
esittäneensä rakkautta, kärsimystä ja kuolemaa. Pelkkiä sanoja,
pelkkää leikkiä. Kun Hugo antoi ukkosensa jyrähdellä, vaimensi hän
sen heti sordiinilla (kuten eräs hänen apostolinsa sanoi), jottei
pelottaisi pientä lastakaan. -- (Apostoli oli vakuutettu siitä, että
hän lausui kohteliaisuuden.) -- Heidän taiteessaan ei milloinkaan
tuntenut luonnon voimaa. He hienostuttivat kaiken. Kuten musiikissakin,
-- ja vielä enemmän kuin musiikissa, joka oli Ranskassa nuorempi
ja suhteellisesti naivimpi taiteenhaara, -- he kammosivat "ennen
sanottua". Lahjakkaimmatkin koettivat aina kylmäverisesti sanoa
päinvastaista kuin muut. Menettelytapa oli lapsellisen yksinkertainen:
valittiin joku kaunis legenda tai lastensatu ja annettiin niille aivan
niiden sisällön vastainen merkitys. Siten pieksivät Sinipartaa hänen
vaimonsa, tai Polyfemos uhrautui hyvyyttään Aciksen ja Galatean onnen
hyväksi ja puhkaisi silmänsä. Tässä kaikessa ei ollut muuta vakavaa
kuin muoto. Sen lisäksi tuntui Christophe'ista (vaikkei hän ollutkaan
pätevä tuomari sillä alalla), että nämä muodon mestarit olivat pikemmin
pikkumestareita ja jäljittelijöitä kuin suuria kirjailijoita, oman
tyylinsä luojia, jotka maalaavat levein vedoin.
He leikkivät taiteilijoita. He leikkivät runoilijoita. Missään ei
runollinen valhe rehottanut niin röyhkeänä kuin sankarinäytelmässä. He
luonnostivat sankarin varsin eriskummalliseksi:
Suurenmoinen sielu tärkeint' on,
kotkansilmä, otsa kuin holvi portikon,
näkö valtava, liikuttava, loistavainen,
sydän väräjöivä, katse unelmainen.
Tällaiset säkeet otettiin vakavalta kannalta. Näiden suurien sanojen,
näiden töyhtöjen, näiden teatteriparaadien, tinamiekkojen ja
pahvikypärien valepuvun alta tunsi aina jonkun Sardou'n parantumattoman
tyhjänpäiväisyyden, tuollaisen urhean laulunäytelmänkirjoittajan, joka
näyttelee historiaa nukketeatterissa. Mitä saattoi todellisuudessa
vastata jonkun Cyrano'n sankaruus? Nämä miehet käänsivät nurin taivaan
ja maan, nostattivat haudoistaan keisarin ja hänen legioonansa, Liigan
joukot, renesanssin kondottierit, kaikki ne inhimilliset hirmumyrskyt,
jotka olivat autioittaneet maailmaa: -- ja tämän kaiken he tekivät
näyttääkseen jotakin verilöylyn kauhujen keskellä välinpitämätöntä
marionettia, jota ympäröi palkkasoturit ja vankihaaremit ja joka riutui
oikean romaanityhmyrin rakkaudesta jotakin naista kohtaan, jonka hän
oli nähnyt kymmenen, viisitoista vuotta sitten, -- tai Henrik IV:ttä,
joka joutui murhamiehen uhriksi sentähden, että hänen rakastajattarensa
oli kylmentynyt häntä kohtaan.
Siten näyttelivät nämä säyseät miehet kuninkaita ja kondottiereja, ja
sellaiseksi he kuvittelivat sankarillista intohimoa. _Grand-Cyrus'n_
aikojen kuulujen pässinpäiden arvoisia jälkeläisiä, noiden ihanteen
gascognelaisten, -- Scudéry'n ja La Calprenède'in, -- ikuista
rotua, väärän, mahdottoman sankaruuden laulajia, sankaruuden,
joka on todellisen sankaruuden vihollinen. -- Christophe havaitsi
hämmästyksekseen, että ranskalaisilta, joita sanottiin niin
sukkelaälyisiksi, puuttui naurettavan taju.
Kaikki meni vielä mukiin niin kauan, kuin uskonto ei ollut tullut
muotiin! Mutta nyt lukivat Gaité-teatterin ilveilijät paaston aikana
Bossuet'n saarnoja urkujen säestyksellä. Juutalaiset kirjailijat
kirjoittivat juutalaisille näyttelijättärille tragedioja pyhästä
Theresasta. Bodinière'issä näyteltiin _Ristinpolkua_, Ambigu'ssä
_Jeesus-lasta_, Porte-Saint-Martin'issä _Kärsimys-näytelmää_,
Odéon'issa _Jeesusta_, Jardin d'Acclimation'issa _Kristusta_.
Joku mainio jutustaja, -- hekumallisen rakkauden runoilija, --
esitelmöi Châtelet'ssa lunastuksesta. Luonnollisestikin oli näiden
maailmanmiesten muistissa parhaiten säilynyt Evankeliumeista Pilatus
ja Maria Magdaleena: -- _"Mikä on totuus?"_ ja pyhä tyhmä neitsyt. --
Ja heidän bulevardi-Kristuksensa oli kauhea lörpöttelijä, joka tarkoin
tunsi hienon maailman saivartelun kaikki langat.
Christophe sanoi:
-- Tämä on huonointa kaikesta. Se on ruumiillistunutta valhetta. Minä
tukehdun. Lähtekäämme.
Oli kuitenkin olemassa suurta klassillistakin taidetta, joka
pysyttelihe pystyssä tämän nykyaikaisen tehdastuotannon ohella,
samoin kuin antiikin jalojen temppelien rauniot nykyisen Rooman
pöyhkeiden rakennusten keskellä. Mutta Molière'iä lukuunottamatta
ei Christophe kyennyt sitä vielä arvioimaan. Hän ei tajunnut kielen
sisäistä merkitystä, eikä siis myöskään rodun henkeä. Etäimmälle
jäi hänestä XVII vuosisadan tragedia, -- joka on niitä ranskalaisen
taiteen maakuntia, joita muukalaisen on kaikkein vaikein omaksua,
siksi, että se sijaitsee itse Ranskan sydämessä. Se tuntui
hänestä kuolettavan ikävältä, kylmältä, kuivalta ja tympäisevältä
keimailuineen ja pedantismineen. Toiminta oli köyhää tai pakotettua,
henkilöt abstraktisia kuin retoriikan johtopäätelmät tai mauttomia
kuin hienostonnaisten keskustelu. Antiikin aiheiden ja sankarien
karikatyyriä. Järkisyiden ja perusteiden, saivarteluiden, psykologian
ja vanhanaikaisen arkeologian näytteille asettamista. Puhelua, puhelua,
puhelua: iankaikkista ranskalaista lörpöttelyä. Oliko se hyvää
vai huonoa, sen jätti Christophe iroonisesti ratkaisematta: hänen
mielenkiintoaan ei siinä kiinnittänyt mikään; mitä lienevätkin olleet
väitteet, joita _Cinnan_ puhujat vuoron perään puolustivat, hänestä oli
aivan yhdentekevää, mikä näistä puhekoneista lopulta pääsi voitolle.
Hän pani muuten merkille, ettei ranskalainen yleisö ollut samaa mieltä
kuin hän, ja että se osoitti suosiotaan näille näytelmille, jotka
häntä ikävystyttivät. Se ei johtanut väärinkäsityksen hälvenemiseen:
hän katseli tätä teatteria yleisön keskitse; ja hän huomasi nykyajan
ranskalaisissa monia klassillisen ajan piirteitä turmeltuneina.
Hänen kävi samoin kuin liian selvän katseen, joka vanhan keimailijan
kuihtuneissa kasvoissa havaitsee hänen tyttärensä hienot, puhtaat
piirteet: -- (se näky ei ole omiaan synnyttämään rakkauden kuvitelmaa).
-- Samoinkuin saman perheen jäsenet, jotka ovat tottuneet näkemään
toisiaan, eivät ranskalaisetkaan huomanneet yhdennäköisyyttä. Mutta
Christophe'ia se hämmästytti niin, että hän liioitteli näkemäänsä: hän
ei nähnyt enää muuta kuin sen. Häntä ympäröivä taide näytti hänestä
tarjoavan vanhanaikaisia karikatyyrejä suurista esi-isistä; ja suuret
esi-isät vuorostaan näyttäytyivät hänelle karikatyyreinä. Hän ei
enää erottanut Corneille'ta hänen retoorisista seuraajistaan, jotka
vimmatusti sovittivat kaikkialle yleviä ja järjettömiä omantunnon
asioita. Ja hän sekoitti Racine'in hänen pieniin pariisilaisiin
psykoloogi-seuraajiinsa, jotka olivat vaipuneet tutkistelemaan omaa
sydäntään.
Kaikki nämä miehet olivat auttamattomasti takertuneet
klassillisuuteensa. Arvostelu pohti ja tutkisteli loppumattomiin
_Tartuffe'iä ja Phèdre'aa_... He eivät väsyneet kuulemaan samoja
näytelmiä. He nauttivat samoista sanoista ja nauroivat vanhuksina
samoille sukkeluuksille, jotka olivat ihastuttaneet heitä jo
lapsuudessa. Ja siten oli jatkuva niin kauan kuin rotu eli. Missään
muussa maassa ei esi-isien palvelus ollut niin syvälle juurtunut.
Muu maailma ei heidän mieltään kiinnittänyt. Miten monta olikaan
lahjakkaimpienkin joukossa, jotka eivät olleet lukeneet muuta ja
jotka eivät tahtoneetkaan lukea muuta, kuin mitä oli kirjoitettu
Ranskassa Suuren Kuninkaan aikana! Heidän teattereissaan ei koskaan
näytelty ei Goetheä, ei Schilleriä, ei Kleistiä, ei Grillparzeria,
ei Hebbeliä, eikä minkään muun kansan suurmiehiä, paitsi muinaisen
Kreikan, jonka perillisiä he sanoivat olevansa, -- (kuten kaikki
Euroopan kansat). Pitkien väliaikojen jälkeen tunsivat he tarvetta
saattaa Shakespeare seuraansa. Se oli koetuskivi. Heillä oli kaksi
koulua, joilla kummallakin oli oma tulkitsemistapansa: toinen näytteli
_Kuningas Lear'ia_ porvarillisella realismilla aivan kuin jotakin Emile
Augier'n komediaa; toinen teki _Hamletista_, oopperan loisto-aarioineen
ja Victor Hugo'n tapaisine äänenharjoitelmineen. Heille ei johtunut
mieleen, että todellisuus saattoi olla runollista, tai että runous oli
itsenäinen kieli, joka ilmaisi sydänten tulvivaa elämää. Shakespeare
tuntui epätodelliselta. Palattiin kiireesti Rostand'iin.
Oli kuitenkin jo kaksikymmentä vuotta tehty melkoisia ponnistuksia
teatterin uudistamiseksi; pariisilaisen kirjallisuuden aihepiirin ahdas
ala oli laajentunut; se kosketteli kaikkea näennäisellä rohkeudella.
Olipa pari, kolme kertaa julkisen elämän temmellys voimakkaalla
iskulla halkaissut sovinnaisuuksien esiripun. Mutta he kiiruhtivat
neulomaan umpeen repeämän. Ne olivat arkoja äijiä, jotka eivät
uskaltaneet nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Yhteiskuntahenki,
klassillinen traditsiooni, ajatuksen ja muodon harjaantumus, ja syvän
vakavuuden puute esti heitä astumasta rohkeutensa tietä loppuun
saakka. Polttavimmatkin kysymykset muuttuivat heidän käsissään
näppäräksi leikiksi; ja kaikki kohdistui aina kysymyksiin naisista,
-- pienistä naisista. Oh, miten surullisilta näyttivätkään heidän
teatterilavoillaan suurten miesten haamut: Ibsenin sankarillinen
anarkia, Tolstoin evankeliumi, Nietzschen yli-ihminen.
Pariisin kirjailijat tekivät suuria ponnistuksia näyttääkseen
esittävänsä uusia ajatuksia. Pohjaltaan olivat he kaikki vanhoillisia.
Ei ole toista kirjallisuutta Euroopassa, jossa yleisemmin ja
itsetiedottomammin hallitsisi mennyt, vanha, "ikuisesti eilinen":
se vallitsi suurissa aikakauskirjoissa, suurissa sanomalehdissä,
valtioapua nauttivissa teattereissa, akatemioissa. Pariisi oli
kirjallisuuden alalla mitä Lontoo politiikan: eurooppalaisen hengen
hidastuttava jarru. Ranskan akatemia oli tavallaan loordien ylähuone.
Joukko laitoksia vanhan hallitusmuodon ajoilta pakotti yhä edelleen
uutta yhteiskuntaa alistumaan entisiin katsantotapoihin. Kumoukselliset
ainekset syrjäytettiin tai sulatettiin kiireen kaupalla. He eivät
muuta pyytäneetkään. Turhaan tavoitteli hallitus sosialistista
väriä. Taiteessa se rupesi akatemiain ja akatemiallisten koulujen
hinattavaksi. Akatemioja vastaan taisteltiin nurkkakuntien kautta;
ja taisteltiin sangen huonosti. Niin pian kuin taisi, harppasi
nurkkakunta johonkin akatemiaan ja tuli muita akateemisemmaksi. Ja
vaikka kirjailija siksi toiseksi olikin etujoukoissa tai armeijan
kuormastossa, oli hän miltei aina ryhmänsä tai sen ajatusten vanki.
Toiset kääriytyivät akateemiseen _credoon_, toiset kumoukselliseen
uskontunnustukseen; ja loppujen lopuksi oli asia aina sama.
Herättääkseen Christophe'in, jota akateeminen taide nukutti, ehdotti
Sylvain Kohn hänelle, että he menisivät eräisiin erikoisteattereihin,
jotka edustivat hienostumisen viimeistä astetta. -- Siellä sai nähdä
murhia, raiskauksia, hulluutta, kidutusta, silmien puhkaisuja ja
vatsojen halkomisia, -- kaikkea, mikä saattoi järkyttää hermoja ja
tyydyttää liiaksi sivistyneen valioväen salaista barbaarisuutta.
Sillä oli erinomainen vetovoima kauniisiin naisiin ja keikareihin, --
samoihin, jotka viettivät iltapäivänsä Oikeuspalatsin tukahduttavissa
suojissa kuuntelemalla rikosoikeudellisia häväistysjuttuja ja samalla
lörpötellen, nauraen ja makeisia pureskellen. -- Mutta Christophe
kieltäytyi harmistuneena lähtemästä. Kuta lähemmin hän tutustui
tähän taiteeseen, sitä selvemmin hän tunsi hajun, joka heti ensi
askeleista alkaen oli häntä tympäissyt, aluksi salaisesti, sitte yhä
hellittämättömämmin ja tukahduttavammin: kalmanhajun.
Kuolema: se oli kaikkialla tämän ylellisyyden ja melun alla.
Christophe'ille selvisi nyt se vastenmielisyys, jota hän oli heti
alusta lähtien tuntenut eräitä teoksia kohtaan. Niiden moraalittomuus
ei ollut häntä loukannut. Moraali, moraalittomuus, amoralismi, --
kaikki nämä sanat eivät merkinneet mitään. Christophe ei ollut koskaan
rakentanut moraalisia teorioja. Hän rakasti syvästi menneiden aikojen
suurimpia runoilijoita ja suurimpia säveltäjiä, jotka eivät olleet
mitään pikku pyhimyksiä; ja kun hänellä oli onni tavata joku suuri
taiteilija, ei hän halunnut tietää hänen syntiluetteloaan; hän kysyi
pikemmin:
-- Oletko terve?
Olla terve, se oli tärkeintä. "Jos runoilija on sairas, alottakoon
tekemällä itsensä terveeksi", kuten Goethe sanoi. "Terveeksi tultuaan
hän vasta kirjoittakoon".
Pariisilaiset kirjailijat olivat sairaita; tai kun joku heistä
oli terve, hän tavallisesti häpesi sitä, koetti peittää sitä ja
hankkia itselleen kunnon taudin. Heidän sairautensa ei ilmennyt
joissakin heidän taiteensa piirteissä: -- nautinnonhimossa, ajatuksen
hillittömyydessä, kaiken arvostelussa, joka asetti kysymyksenalaiseksi
kaikki hengen lahjat. Kaikki nämä piirteet saattoivat olla --
olivat, asianhaarain mukaan, -- terveitä tai sairaita; niissä ei
ollut kuoleman itua. Jos kuolema oli lähellä, ei se johtunut näistä
voimista, se johtui siitä tavasta, millä nämä ihmiset niitä käyttivät,
se oli heissä itsessään. -- Christophe'kin rakasti nautintoa. Hänkin
rakasti vapautta. Hän oli nostattanut vastaansa saksalaisen pienen
kotikaupunkinsa mielipiteen puolustamalla tavallisella suoruudellaan
seikkoja, joita hän nyt havaitsi näiden pariisilaisten ylistävän ja
jotka nyt heidän ylisteleminään häntä tympäisivät. Ja kuitenkin ne
olivat samoja asioita. Mutta ne kuulostivat näiden pariisilaisten
suussa aivan toisilta kuin hänen. Kun Christophe kärsimättömänä ravisti
yltään menneen ajan suurten mestarien ikeen, kun hän ryhtyi sotimaan
estetiikkaa ja farisealaista moraalia vastaan, ei se ollut hänelle
leikkiä niinkuin näille kaunosieluille; hän oli vakava, hirvittävän
vakava; ja hänen kumouksensa päämääränä oli elämä, hedelmällinen
elämä, joka kantaa vuosisatoja kohdussaan. Näillä ihmisillä oli kaikki
hedelmätöntä nautintoa. Hedelmätön. Hedelmätön. Siinä oli vastaus
arvoitukseen. Ajatuksen ja aistien hedelmätöntä irstailua. Loistava
taide, täynnä älykkäisyyttä ja kykyä, -- kaunis muoto todellakin,
kauneuden traditsiooni, joka vieraasta tulvasta huolimatta säilyi
hävittämättömänä, -- teatteri, joka oli teatteria, tyyli, joka oli
tyyliä, kirjailijoita, jotka taisivat ammattinsa, kirjoittajia, jotka
osasivat kirjoittaa, varsin kaunis taiteen ja ajatuksen luuranko, jotka
olivat olleet valtavia. Mutta vain luuranko. Helähteleviä sanoja,
soinnahtelevia lauseita, ajatusten metallisointuja, jotka kaikuivat
tyhjyyteen, älyn leikkiä, aivoja, joissa aistillisuus kummitteli, ja
järkeileviä mieliä. Se kaikki ei kelvannut mihinkään, ei mihinkään
muuhun kuin itsekkääseen nautintoon. Se vei kohti kuolemaa. Tämä
ilmiö oli verrattavissa Ranskan väkiluvun hirveään vähenemiseen,
jonka Eurooppa havaitsi -- ja otti kaikessa hiljaisuudessa huomioon
laskelmissaan. Niin paljon nerokkuutta ja älyä, niin paljon
hienostunutta aistia tuhlattiin eräänlaiseen häpeälliseen onanismiin!
He eivät aavistaneet sitä, he eivät tahtoneetkaan sitä aavistaa. He
nauroivat. Se oli ainoa seikka, joka Christophe'ia jonkun verran
rauhoitti: nämä ihmiset osasivat vielä kunnolla nauraa; kaikki toivo
ei siis vielä ollut mennyt. Hän piti heistä paljoa vähemmän, kun he
tahtoivat ottaa itsensä vakavalta kannalta; eikä mikään häntä niin
loukannut kuin nähdä näiden kirjailijoiden, jotka eivät taiteesta muuta
etsineet kuin nautintovälinettä, esiintyvän epäitsekkään uskonnon
pappeina.
-- Me olemme taiteilijoita, toisteli Sylvain Kohn omahyväisenä. Me
harrastamme taidetta taiteen vuoksi. Taide on aina puhdasta; siinä
ei ole muuta kuin viattomuutta. Me tutkistelemme elämää turistien
tavoin, joita kaikki huvittaa. Me harrastamme harvinaisia huomioita, me
rakastamme kauneutta.
-- Te olette teeskentelijöitä, tokaisi Christophe tylysti. Suokaa
anteeksi, että sen teille sanon. Tähän asti luulin, että niin oli
laita vain minun maassani. Saksassa teeskentelemme puhumalla aina
idealismista, seuratessamme aina omaa etuamme, ja vielä lisäksi
uskomalla, että olemme idealisteja, ajatellessamme ainoastaan
itsekkyyttämme. Mutta te olette paljoa pahempia: te peitätte sanoilla
Taide ja Kauneus (suurin alkukirjaimin) kansallisen irstautenne, --
milloin ette suojaa nimityksillä Totuus, Tiede, intellektuaalinen
Velvollisuus moraalista Pilatismianne, joka pesee kätensä kopeiden
löytöjensä mahdollisilta seurauksilta. Taide taiteen vuoksi!... Se on
suurenmoinen usko! Mutta ainoastaan väkevien usko! Taide! Puristaa
elämä syliinsä niinkuin kotka saaliinsa ja nostaa se ilmaan, kohota
sen kera kirkkaaseen avaruuteen!... Siihen tarvitaan kotkan kynnet,
laajat siivet ja voimakas sydän. Mutta te olette vain varpusia, jotka
löydettyään jonkun haaskanpalasen paikalla repivät sen riidellen ja
kirkuen... Taide taiteen vuoksi!... Onnettomat! Taide ei ole halpaa
ruokaa, jota jaetaan jokaiselle halvalle kulkijalle. Nautinto kylläkin,
ja päihdyttävin kaikista. Mutta nautinto, joka on ainoastaan raivoisan
taistelun palkka, laakeri, joka seppelöi voiman voiton. Taide on
kesytettyä elämää. Taide on elämän keisari. Kun tahtoo olla Caesar,
täytyy omistaa Caesarin sielu. Mutta te olette vain teatterikuninkaita:
se on rooli, jota te näyttelette, mutta johon ette edes usko. Ja kuten
ne näyttelijät, jotka hankkivat itselleen mainetta muodottomuuksillaan,
teette te kirjallisuutta omista ja yleisön muodottomuuksista. Te
viljelette hellä varoen kansanne sairauksia, sen ponnistuksen pelkoa,
sen nautinnonhalua, sen aistillisia ideologioita, sen kuviteltua
ihmisrakkautta, kaikkea sitä, mikä hekumallisesti uuvuttaa tahdon,
kaikkea sitä, mikä saattaa poistaa heiltä kaiken toiminnan aiheen. Te
johdatte sen suoraa päätä opiumiunelmiin. Ja te tiedätte varsin hyvin,
mutta ette sano julki, että se vie kuolemaan. -- No niin, minä sanon:
Missä on kuolema, siellä ei ole taidetta. Taide edistää elämää. Mutta
rehellisimmätkin teidän kirjailijoistanne ovat sellaisia pelkureita,
että silloinkin, kun side heidän silmiltään on pudonnut he eivät ole
näkevinään mitään; heillä on otsaa sanoa: