on asian laita kaikkialla, ettei Saksassakaan ole paljoa enempää
todellisia muusikoita, ja ettei taiteessa suinkaan ole merkitystä
sillä tuhantisella laumalla, joka ei siitä mitään ymmärrä, vaan
sillä kourallisella, joka sitä rakastaa ja palvelee sitä ylevällä
nöyryydellä. Oliko hän vielä nähnyt niitä Ranskassa? Luovia neroja ja
arvostelijoita, -- parhaimmat tekivät työtä hiljaisuudessa, etäällä
melusta, kuten Franck oli tehnyt, kuten tekivät nykyajan lahjakkaimmat
säveltäjät ja niin moni taiteilija, joka eli koko ikänsä varjossa
tuottaakseen myöhemmin jollekin sanomalehtikirjailijalle kunnian hänen
keksimisestään ja hänen ystävyydestään, -- ja tuo tuntemattomien,
työteliäitten oppineitten pieni armeija, joka kunnianhimoa vailla ja
itsestään huolehtimatta kohotti jälleen kivi kiveltä Ranskan muinaista
suuruutta, tai joka kansan musikaaliselle kasvatukselle omistautuneena
valmisti Ranskan tulevaa suuruutta. Miten paljon olikaan siellä henkiä,
joiden rikkaus, vapaus ja yleismaailmalliset harrastukset olisivat
herättäneet Christophe'issa mielenkiintoa, jos hän olisi heidät
tuntenut! Mutta hän oli tuskin vilaukselta nähnyt pari kolme heistä;
eikä hän tuntenut heitä muuten kuin heidän ajatustensa karikatyyrien
välityksellä. Hän näki vain heidän virheensä, joita taiteen alalla
tavallisiksi käyneet apinat ja sanomalehdistön kauppamatkustajat
kopioivat ja liioittelivat. Mikä häntä eniten tympäisi tässä
musiikkirahvaassa, oli sen formalismi. Koskaan ei näiden miesten
kesken ollut kysymys muusta kuin muodosta. Tunteesta, luonteesta,
elämästä ei sanaakaan! Ei yhdelläkään heistä ollut aavistusta siitä,
että jokainen todellinen muusikko elää erikoisessa sävelten maailmassa
samoinkuin muut ihmiset näkyväisessä maailmassa, ja että heidän
päivänsä vierivät ainaisina sävelaaltoina. Musiikkia on ilma, jota hän
hengittää, taivas, joka kaartuu hänen yllään. Luonto heijastuu hänen
sieluunsa musiikkina. Hänen sielunsakin on musiikkia; musiikkia kaikki,
mitä hän rakastaa, vihaa, kärsii, pelkää, toivoo. Kun musikaalinen
sielu rakastaa kaunista ruumista, näkee hän sen musiikin muodossa.
Rakkaat silmät, jotka lumoavat hänet, eivät ole siniset, harmaat,
eivätkä ruskeat: ne ovat musiikkia; hän tuntee ne nähdessään sävelten
hyväilyn, ihanan akordin. Tämä sisäinen musiikki on tuhat kertaa
rikkaampi sitä musiikkia, joka sitä ilmaisee, ja soitin on alhaisempi
kuin se, joka sillä soittaa. Neroa mitataan elämän voimasta ja siitä,
miten se pystyy loihtimaan sitä ilmi taiteen, tuon epätäydellisen
soittimen avulla. -- Mutta kuinka monella Ranskassa on sellaisesta
aavistusta? Tälle kemistikansalle ei musiikki näytä olevan muuta kuin
sävelten sommittelutaitoa. He luulevat aakkosia kirjaksi. Christophe
kohautti olkapäitään kuullessaan heidän itsekylläisinä sanovan, että
ymmärtääkseen taidetta täytyy tehdä abstraktsiooni ihmisestä. He
olivat hyvin tyytyväisiä tähän paradoksiin, sillä he luulivat siten
osoittavansa musikaalisuuttaan. Niin oli laita Goujart'inkin, tuon
hölmön, joka ei ollut koskaan voinut käsittää, miten saattoi tarkalleen
muistaa jonkun sävellyssivun -- (hän oli koettanut saada Christophe'in
selittämään tätä salaperäistä asiaa) -- ja joka tahtoi saada hänet
vakuutetuksi siitä, että Beethovenin sielunsuuruudella ja Wagnerin
sensualismilla ei ollut sen suurempaa osaa heidän musiikissaan kuin
jonkun maalarin mallilla muotokuvissa.
-- Tuo osoittaa, vastasi Christophe hänelle lopulta kärsimättömänä,
ettei kauniilla vartalolla ole teistä sen enempää taiteellista arvoa
kuin suurella kärsimyksellä. Mies parka!... Ettekö lainkaan aavista,
että täydellisesti kauniiden kasvojen sulo kohottaa sen maalauksen
kauneutta, joka niitä esittää, samoinkuin suuren sielun kauneus sen
musiikin kauneutta, joka sitä kuvastaa... Mies parka!... Ammattiko
yksin teitä huvittaa? Kunhan vain työ on hyvin suoritettu, on teistä
kai yhdentekevää, mitä teos merkitsee?... Mies parka!... Te olette
niiden ihmisten kaltainen, jotka eivät kuuntele sitä, mitä puhuja
sanoo, vaan kuuntelevat hänen äänensä sointua ja katselevat mitään
ymmärtämättä hänen liikkeitään ja sanovat hänen puhuvan hiton hyvin...
Mies parka!... Mies parka!... Riivatun hölmö!
Mutta Christophe'ia ei harmittanut ainoastaan se tai tämä teoria, vaan
kaikki teoriat. Hän oli kyllästynyt noihin loppumattomiin väittelyihin
ja bysanttilaisiin kiistoihin, noihin musiikkimiesten ainaisiin
keskusteluihin musiikista, yksinomaan musiikista. Se olisi saattanut
kyllästyttää suurimmankin muusikon ikipäiviksi musiikkiin. Christophe
ajatteli Musorgskijn tapaan, ettei muusikoille olisi hullummaksi
aika ajoin heittää kontrapunktinsa ja harmoniansa lukeakseen hyvää
kirjallisuutta ja hankkiakseen elämänkokemusta. Nykyaikaiselle
musiikkimiehelle ei musiikki yksin riitä: siten ei nousta hallitsemaan
vuosisataa ja kohota tyhjyyden yläpuolelle... Elämä! Koko elämä!
Kaikki nähdä, kaikki tietää, kaikki tuntea. Rakastaa, etsiä, puristaa
syleilyynsä totuus, -- kaunis Penthesilea, amatsoonien kuningatar, joka
puree sitä, joka häntä suutelee!
Kyllin musiikkijaaritusta, jääkööt kaikki akordityöpajat! Nämä
harmoniakeittiöiden juorut eivät ikinä opeta häntä keksimään
ainoatakaan uutta harmoniaa, joka ei olisi kummitus, vaan elävä olento.
Hän käänsi selkänsä näille Wagner-tohtoreille, jotka hautoivat
tislaimiaan saadakseen jonkun Homunculuksen ilmestymään pulloon; hän
pakeni ranskalaisesta musiikista ja koetti oppia tuntemaan kirjallista
ympäristöä ja Pariisin seurapiirejä.
Christophe, -- kuten miljoonat ihmiset Ranskassa, -- tutustui
aluksi jokapäiväisten sanomalehtien kautta aikansa ranskalaiseen
kirjallisuuteen. Kun hän halusi mahdollisimman pian päästä
pariisilaisen ajatustavan perille ja samalla kehittyä kielenkäytössä,
luki hän väkipakolla sangen omantunnontarkasti niitä lehtiä, joiden
sanottiin olevan aitopariisilaisia. Ensimäisenä päivänä hän luki
hirveästä uutisosastosta, jonka kertomukset ja tuokiokuvat täyttivät
useita sivuja, uutisen isästä, joka makasi viisitoistavuotiaan
tyttärensä kanssa: tapaus esitettiin vallan luonnollisena, vieläpä
varsin liikuttavana. Toisena päivänä hän luki samasta lehdestä uutisen
isästä ja hänen kaksitoistavuotiaasta pojastaan, jotka yhdessä
makasivat saman tytön kanssa. Kolmantena päivänä hän luki uutisen
veljestä, joka makasi sisarensa kanssa. Neljäntenä kahdesta sisaresta,
jotka makasivat yhdessä. Viidentenä... Viidentenä hän heitti lehden
inholla luotaan ja sanoi Sylvain Kohnille:
-- Jopa jotakin! Mikä teitä vaivaa? Oletteko te sairaita?
Sylvain Kohn nauroi ja sanoi:
-- Se on taidetta. Christophe kohautti olkapäitään:
-- Te teette pilaa minusta. Kohn nauroi entistä makeammin:
-- Eipä suinkaan. Katsokaahan tänne.
Hän näytti Christophe'ille vastikääntehtyä tiedustelua aiheesta
"Taide ja moraali", jossa tultiin siihen tulokseen, että "rakkaus
pyhittää kaiken", että "aistillisuus on taiteen kiihotin", ettei
"taide voinut olla moraaliton", että "moraali oli jesuiittalaisen
kasvatuksen keksintö", ja että ainoa jolla oli merkitystä, oli "halun
valtava voima". -- Joukko kirjallisia todistuksia vakuutti lehdissä
erään romaanin taiteellista puhtautta, joka kuvaili porttolan tapoja.
Useat vastausten kirjoittajista olivat nykyisen kirjallisuuden
suurimpia nimiä tai ankaria arvostelijoita. Muuan perheiden runoilija,
porvarillinen ja katoolinen, antoi taiteellisen siunauksensa eräälle
sangen huolitellulle kuvaukselle kreikkalaisten huonoista tavoista.
Lyyrillisissä reklaamikirjoituksissa ylistettiin romaaneja, joissa
uutterasti kuvailtiin irstailua kautta aikojen: Roomaa, Aleksandriaa,
Bysanttia, italialaista ja ranskalaista renesanssia, Suurta
vuosisataa... se oli täydellinen kurssi tältä alalta. Muuan toinen
kokoelma käsitteli maapallon eri seutuja: omantunnontarkat kirjailijat
olivat antautuneet benediktiiniläismunkin kärsivällisyydellä
tutkistelemaan viiden maanosan paheenpesiä. Ketään ei ihmetyttänyt,
että näiden nautinnon maantieteilijäin ja historioitsijain joukossa
oli eteviä runoilijoita ja mainioita kirjailijoita. Heitä ei erottanut
muista muu kuin heidän oppinsa. He esittivät moitteettomassa muodossa
arkaistisia ruokottomuuksia.
Mutta hämmästyttävintä oli nähdä kunnon miesten ja todellisten
taiteilijain, miesten, jotka nauttivat Ranskan kirjallisuudessa
oikeutettua tunnustusta, uurastavan tässä ammatissa, joka ei heille
sopinut. Monet kuluttivat itsensä loppuun kirjoittaessaan toisten
tapaan ruokottomuuksia, joita aamulehdet vähin erin julkaisivat.
He munivat säännöllisesti, määräpäivinä, kerran tai kaksi viikossa
tekeleitään; ja niin jatkui vuosikausia. He munivat, yhä vain munivat,
vaikkei heillä ollut mitään sanottavaa, kiduttaen aivojaan saadakseen
niistä puserretuksi esille jotakin uutta, yhä mielettömämpää, yhä
säädyttömämpää: sillä kylläinen yleisö väsyi ruokalajien paljouteen ja
siitä tuntuivat riettaimmatkin nautinnon kuvitelmat laihoilta: täytyi
aina tarjota yli entisen määrän, -- tarjota yli toisten, yli omansa; --
ja he antoivat verensä ja sisälmyksensä; se oli surkeata ja naurettavaa
näytelmää.
Christophe ei tuntenut tämän surullisen ammatin kaikkia salaisia
vaikuttimia, ja vaikka hän olisi ne tuntenutkin, ei hän olisi ollut
sen säälivämpi, sillä hänen silmissään ei mikään seikka maailmassa
voinut oikeuttaa taiteilijaa myömään taidettaan kolmestakymmenestä
hopeapenningistä...
-- Eikö edes niiden hyvinvoinnin turvaaminen, joita rakastaa?
-- Ei sekään.
-- Se ei ole inhimillistä.
-- Ei olekaan kysymyksessä olla inhimillinen, on kysymyksessä olla
mies... Inhimillinen!... Herra siunatkoon teidän kalpeamaksaista
inhimillisyyttänne, jossa ei enää ole pisaraakaan verta!... Ei voi
rakastaa kahtakymmentä seikkaa yhtaikaa, ei voi palvella monta
Herraa!...
... Christophe, joka työteliään elämänsä aikana ei ollut päässyt
saksalaisen pienen kotikaupunkinsa näköpiiriä ulommas, ei voinut
aavistaa, että tämä taiteellinen turmelus, joka niin julkeasti
levittelihe Pariisissa, oli yhteistä melkein kaikille suurille
kaupungeille, ja hänessä heräsi siveellisen saksalaisen synnynnäiset
ennakkoluulot latinalaista moraalittomuutta kohtaan. Sylvain Kohn olisi
helposti voinut vastustaa häntä osoittamalla, mitä Spreen rannoilla
tapahtui, ja paljastamalla hänelle Saksan keisarikunnan ylhäisön
kauhean mädännäisyyden, jonka häpeän näiden piirien raakuus teki
vieläkin inhoittavammaksi. Mutta Sylvain Kohn ei ajatellut käyttää sitä
hyväkseen; se ei loukannut häntä sen enempää kuin Pariisinkaan tavat.
Hän ajatteli iroonisesti: "Jokaisella kansalla on omat tapansa", ja
hänestä olivat sen maailman tavat, jossa hän eli, niin luonnollisia,
että Christophe sai sen käsityksen, että se oli koko rodun ominaisuus.
Niinpä johtui hänkin, kuten hänen maanmiehensä, pitämään sitä
mätähaavaa, joka jäytää Euroopan henkistä ylimystöä, ranskalaisen
taiteen varsinaisena vikana, latinalaisten rotujen vararikkona.
Christophe'in ensi tutustuminen ranskalaiseen kirjallisuuteen
teki häneen painostavan vaikutuksen, ja meni aikaa, ennenkuin se
vähitellen hälveni. Oli kuitenkin teoksia, jotka eivät yksinomaa
käsitelleet sitä, mitä muuan näistä kirjailijoista nimitti komeasti
"olennaisten huvitusten mauksi". Mutta kauneimmat ja parhaimmat
niistä eivät päässeet hänen näköpiiriinsä. Ne eivät olleet sellaisia,
jotka olisivat etsineet Sylvain Kohnin ja hänen ystäviensä suosiota;
ne eivät välittäneet heistä, eivätkä he välittäneet niistä: he
eivät tunteneet toisiansa. Sylvain Kohn ei olisi koskaan puhunut
niistä Christophe'ille. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hän
ja hänen ystävänsä edustivat ranskalaista taidetta, ja että sen
piirin ulkopuolella, jonka heidän mielipiteensä ja bulevardilehdet
olivat pyhittäneet suuriksi miehiksi, ei ollut ainoatakaan kykyä, ei
taidetta, ei Ranskaa. Niistä runoilijoista, jotka olivat nykyisen
ranskalaisen kirjallisuuden kunnia, Ranskan kruunu, ei Christophe
tiennyt mitään. Ainoastaan johonkin romaanikirjailijaan, joka kohosi
keskinkertaisuuksien merestä, johonkin Barrès'n ja Anatole France'in
kirjaan hän tutustui. Mutta hän ei ollut vielä niin perehtynyt kieleen,
että olisi voinut täydellisesti nauttia toisen yleismaailmallisesta
dilettantismista ja oppineesta ironiasta ja toisen epätasaisesta, mutta
joskus mainiosta taiteesta. Hän tarkasteli jonkun aikaa uteliaana niitä
pieniä, ruukuissa olevia oranssipuita, joita kasvoi Anatole France'in
kasvihuoneessa, ja niitä hentoja ja täydellisiä kukkia, joita kohosi
Barrès'n sielun hautausmailla. Hän pysähtyi myös hetkeksi Maeterlinckin
osaksi ylevän, osaksi yksinkertaisen neron eteen: siitä nousi
hienostunut, yksitoikkoinen mystisismin lemu, joka unnutti aivankuin
epämääräinen suru. -- Hän ravisti itseään, romahti jykevän voiman
virtaan, Zola'n lokaiseen romantismiin, jonka hän jo tunsi, ja pääsi
siitä erilleen parhaiksi hukkuakseen kirjallisuuden tulvaan.
Näiltä tulvan peittämiltä kentiltä nousi _odor di femina_.
Senaikuisessa kirjallisuudessa vilisi naismaisia miehiä ja naisia. --
Hyvä on, että naiset kirjoittavat, jos heillä on kyllin rehellisyyttä
kuvailla sitä, mitä mies ei koskaan voi täysin nähdä: naissielun
syvintä olemusta. Mutta vain pieni osa uskalsi sitä yrittää;
useimmat kirjoittivat vain vetääkseen miehiä puoleensa: he olivat
kirjoissaan yhtä valheellisia kuin salongeissaan; he kaunistelivat
itseään ja liehittelivät lukijoita. Senjälkeen kun he eivät enää
olleet kiihkojumalisia eikä heillä ollut rippi-isää, jolle kertoa
pieniä kolttosiaan, he kertoivat niitä yleisölle. Se oli todellinen
sadekuuro romaaneja, jotka miltei aina olivat säädyttömiä, aina
teennäisiä, joiden kieli tuntui sammaltelevan ja tuoksui kukille ja
hyville parfymeille, -- liiaksi hyville parfymeille, -- ja myöskin
keskinkertaisille, -- ja levitti iänikuista, tungettelevaa, lämmintä ja
imelän tympäisevää lemua. Sitä oli tämä kirjallisuus täynnä. Christophe
ajatteli Goethen tavoin: "Tehkööt naiset runoja ja kynäelmiä niin
paljon kuin haluavat; mutta älkööt miehet kirjoittako naisten tapaan!
Siitä en pidä!" Hän ei voinut inhoamatta nähdä tätä keimailua, tätä
epäilyttävää veikistelyä, tätä tunteilua, jota tuhlattiin etupäässä
olennoille, jotka eivät olleet minkäänlaisen huomion arvoisia, tätä
tyyliä, joka oli täynnä aatteilua, mairittelua ja aistillisuutta,
tätä hienostuneisuuden ja raakuuden sekoitusta, näitä psykoloogisia
kuorma-ajureita.
Christophe käsitti kuitenkin, ettei hän kyennyt pätevästi
arvostelemaan. Sanojen markkinamelu oli tehnyt hänet kuuroksi. Oli
mahdotonta kuulla niitä kauniita huilunsäveliä, jotka häipyivät melun
keskelle. Sillä näidenkin nautinto-kirjojen joukossa oli niitä, joiden
taustassa hymyili kuulas taivas ja Attikan kunnaitten harmooniset
viivat, -- niiden joukossa oli paljon kykyä, paljon viehättävää, paljon
elämänsuloa ja tyyli-iloa, ajatuksia, jotka muistuttivat Peruginon tai
nuoren Raffaellon hekumallisia kaunottaria tai kaihoavia nuorukaisia,
jotka hymyilivät silmät puoliummessa rakkaushaaveilleen. Tästä kaikesta
ei Christophe nähnyt rahtuakaan. Mikään ei voinut ilmaista hänelle
hallitsevia suuntia, yleisiä henkisiä virtauksia. Ranskalaisenkin olisi
ollut vaikeata päästä niistä selville. Ja ainoa huomio, joka hänen
onnistui tällä erää tehdä, oli kirjatuotteiden suunnaton paljous, joka
tuntui aivan maanvaivalta. Kaikki näyttivät kirjoittavan: miehet,
naiset, lapset, upseerit, näyttelijät, hienosto, rangaistusvangit. Se
raivosi kulkutautina.
Christophe luopui yrityksistään sillä kertaa. Hän tajusi, että Sylvain
Kohnin tapainen opas eksyttäisi hänet kokonaan. Se kokemus, mihin
hän Saksassa oli tullut kirjallisista nurkkakunnista, saattoi hänet
täydellä syyllä epäilemään ympäristöään, hän ei liioin luottanut
kirjoihin eikä aikakausilehtiin: niistä ei koskaan voinut tietää,
edustivatko ne yksinkertaisesti jonkun satasen tyhjäntoimittajan
mielipidettä, tai oliko ehkä kirjoittaja eräissä tapauksissa yksinomaan
oma yleisönsä. Teatteri antoi luotettavamman käsityksen yhteiskunnasta.
Sillä oli nykyisessä Pariisin elämässä aivan ennenkuulumaton sija.
Se oli suunnaton keittiö, oikea Pantagruél [Rabelais'n samannimisen
teoksen jättimäinen päähenkilö. Suom. muist.] ravintola, joka ei
kuitenkaan kyennyt tyydyttämään näiden kahden miljoonan asukkaan
ruokahalua. Kolmisenkymmentä suurta teatteria, puhumattakaan pienistä
teattereista, konsertti-kahviloista ja kaikenlaisista sekalaisista
esityksistä, -- satasen näyttämöä, joissa näyteltiin joka ilta ja
jotka miltei kaikki olivat aina täynnä. Kokonainen kansa näyttelijöitä
ja virkailijoita. Ja tähän kuiluun heitettiin suunnattomia summia.
Neljällä valtioapua nauttivalla teatterilla yksistään oli jo
palveluksessaan kolmetuhatta henkilöä, ja ne nielivät kymmenen
miljoonaa. Ilveilijäin maine täytti koko Pariisin. Joka askeleella
esittivät lukemattomat valokuvat, piirustukset ja karikatyyrit heidän
virnistyksiään ja muotejaan, gramofoonit heidän honotuksiaan ja
sanomalehdet heidän arvostelujaan taiteesta ja politiikasta. Heillä oli
erikoinen lehtensä. He julkaisivat muistelmiaan, jotka koskettelivat
sekä herooisia että tuttavallisia puolia heidän elämästään. Muiden
pariisilaisten keskuudessa, noiden suurten vetelehtijä-lasten,
jotka kuluttivat aikansa apinoimalla toisiaan, nämä täydelliset
apinat käyttelivät valtikkaa; näytelmäkirjailijat olivat heidän
pääministerejään. Christophe pyysi Sylvain Kohnia viemään hänet tähän
kuvajaisten ja varjojen valtakuntaan.
Mutta Sylvain Kohn ei ollut tällä alalla sen luotettavampi opas kuin
kirjallisuudenkaan, ja Christophe'in ensimäinen vaikutelma, hänen
suosiollisella avullaan, Pariisin teattereista oli yhtä vastenmielinen
kuin hänen vaikutelmansa niistä kappaleista, joita hän ensiksi luki.
Hänestä näytti kaikkialla vallitsevan sama aivoprostitutsioonin henki.
Nautinnon kauppiaitten keskuudessa oli kaksi koulua. Toinen oli vanhaa
hyvää, kansallista mallia, karkeata, varsin likaista, kursailematonta
nautintoa, joka iloitsi rumuudesta, vankasta ruuansulatuksesta,
ruumiillisista epämuodostuksista, alushoususillaan esiintyvistä
miehistä, sotilasleikinlaskuista, rapuliemi-, punapippuri- ja
hapankaalikaskuista sekä yksityishuoneista, -- tuota "miehistä
suorasukaisuutta", kuten sitä heikäläiset nimittivät, joka oli
yhdistävinään vallattomuuden ja moraalin, kun se neljän näytöksen
koiramaisuuksien jälkeen palauttaa Lain kirjaimellisen järjestyksen
voimaansa, viskaamalla sotkeutuneen juonen uhalla laillisen vaimon
aviomiehensä vuoteeseen, miehensä, jota hän aikoi pettää, -- (kunhan
vain lain varjo tulee pelastetuksi, pelastuu myöskin hyve), -- tuota
mässäilevää kunniallisuutta, joka puoltaa avioliittoa antamalla sille
irstailun luonteen: -- gallialaista lajia.
Toinen koulu oli _modern-style'iä_. Se oli paljoa hienostuneempi, mutta
myös tympäisevämpi. Pariisilaistuneet juutalaiset ja juutalaistuneet
kristityt, joita kuhisi teattereissa, olivat sinne tuoneet tuon
tavallisen tunnesotkun, joka on rappeutuneen kosmopolitismin
tunnusmerkki. Nämä pojat, jotka punastuivat isäinsä tähden, koettivat
kieltää rotutietoisuutensa; ja se onnistui heille liiankin hyvin.
Riisuttuaan yltään vuosisataisen sielunsa, ei heille jäänyt muuta
persoonallisuutta kuin kyky sotkea yhteen muiden kansojen älyllisiä
ja moraalisia arvoja; he valmistivat niistä jonkunlaista sekasotkua,
eräänlaista _olla podrida'a_ [eräs espanjalainen liharuokalaji. S.
m.]; se oli heidän tapansa nauttia taiteesta. Senaikuiset Pariisin
teatterien mestarit loistivat taidolla vispilöidä sekaisin roskaa ja
tunnetta, antaa hyveelle paheen tuoksu, paheelle hyveen tuoksu, kääntää
ylösalaisin kaikki ikä-, sukupuoli-, perhe- ja tunnesuhteet. Heidän
taiteellaan oli siten erikoinen tuoksu _sui generis_, joka lemusi
hyvälle ja pahalle samalla kertaa, toisin sanoen sangen pahalle: he
nimittivät sitä _amoralismiksi_.
Muuan heidän mielisankareistaan siihen aikaan oli rakastunut ukko.
Heidän teatterinsa tarjosivat niistä monipuolisen muotokuvakokoelman.
Tätä tyyppiä kuvaillessaan oli heillä tilaisuus tarjota lukemattomia
makupaloja. Toisinaan oli kuusikymmenvuotiaan sankarin uskottuna
hänen oma tyttärensä; isä kertoi hänelle rakastajattarestaan; tytär
kertoi isälle rakastajistaan; he neuvoivat toisiaan toverillisesti;
kunnon isä auttoi tytärtään tämän aviorikoksissa; kunnon tytär ryhtyi
sovittamaan uskotonta rakastajatarta, rukoili häntä palaamaan ja
käännytti hänet takaisin kodin helmaan. Toisinaan oli arvon ukko
oman rakastajattarensa uskottu; hän keskusteli tämän kanssa hänen
muista rakastajistaan ja tyytyi paremman puutteessa kuuntelemaan
kertomuksia hänen irstailuistaan, vieläpä loppujen lopuksi alkoi
niistä nauttiakin. Näki myös rakastajia, täysiä gentlemanneja, jotka
ryhtyivät entisten rakastajattariensa intendenteiksi, valvoen heidän
kauppojaan ja paritteluaan. Hienoston naiset varastelivat. Miehet
olivat parittajia, tytöt paheellisia kuin lesbolaiset. Tämä kaikki
tapahtui hienoston keskuudessa, rikkaimmissa piireissä, -- ainoa
seikka, joka otettiin huomioon. Sillä se kykeni tarjoamaan katsojille
ylellisyyden viehätysvoiman varjossa pilaantunutta tavaraa. Siten
maalattuna kasvoiltaan oli sillä huikea menekki torilla. Se oli nuorten
naisten ja vanhojen herrojen parasta herkkua. Siitä levisi ruumiinhaju
ja seralji-suitsutuksen tuoksu.
Tyyli oli yhtä sekalaista kuin tunteetkin. He olivat muodostaneet oman
sotkukielensä, omaksuen kaikkien luokkien ja kansojen puhetavat; se oli
pedanttista, klassillista, lyyrillistä, sievistelevää, niljakasta ja
törkeätä, lörpöttelyn, teeskentelyn, karkeuden ja henkeväsanaisuuden
sekoitusta, joka tuntui joltakin vieraalta murteelta. He olivat
iroonisia ja ilvehtivän humoristisia, eivätkä omanneet suurtakaan
luontaista henkevyyttä; mutta ollen näppäriä he tekaisivat sitä varsin
kätevästi kotitarpeiksi Pariisin malliin. Jollei kivi aina ollutkaan
kirkkainta lajia, ja jos kehä miltei aina osoittikin eriskummallista
ja sullovaa makua, välkkyi se kuitenkin valkean hohteessa, ja se
riitti. He olivat muuten varsin älykkäitä ja samalla tarkkoja, mutta
likinäköisiä huomiontekijöitä, heidän silmänsä kun olivat vuosisataisen
konttorityön turmelemat; he tarkastivat tunteita suurennuslasilla,
nähden pikkuseikat suurina ja huomaamatta lainkaan suuria; heillä oli
erikoinen maku rihkamakoreaan, eivätkä he kyenneet kuvaamaan muuta kuin
sitä, mikä heistä, nousukaskeikareista, näytti hienoston ihanteelta:
kourallista väsähtäneitä elostelijoita ja seikkailijoita, jotka
kiistelivät jonkun varastetun rahasumman omistusoikeudesta ja joistakin
kunniattomista naikkosista.
Joskus puhkesi kuitenkin näiden juutalaisten kirjailijain oikea
luonnonlaatu ilmoille, nousten esiin heidän olentonsa kätköistä
ties minkä mystillisen vastakaiun vaikutuksesta, jonka jonkun
sanan tai tunteen sysäys oli herättänyt. Siitä syntyi silloin
omituinen vuosisatain ja rotujen sekoitus; erämaan tuuli toi näihin
pariisilaisiin makuukammioihin merten takaa turkkilaisten basaarien
ummehtuneen hajun, hietikon häikäisevän hohteen, itämaiset näköhäiriöt,
päihtyneen aistillisuuden, väkevät herjaukset, raivoisan, miltei
kouristuksellisen neuroosin, hävityksen vimman; -- Simson -- joka
vuosisadat oli istunut varjossa -- nousee äkisti leijonan tavoin ja
ravistaa raivolla temppelin pylväitä, niin että se luhistuu hänen ja
hänen vihollisensa päälle.
Christophe tukki nenänsä ja sanoi Sylvain Kohnille:
-- Siinä on voimaa, mutta se löyhkää. Riittää jo! Lähtekäämme katsomaan
jotakin muuta.
-- Mitä? kysyi Sylvain Kohn.
-- Ranskaa.
-- Tämä on Ranskaa! sanoi Kohn.
-- Se ei ole mahdollista, virkkoi Christophe. Ranska ei ole tuollainen.
-- Niin Ranska, niinkuin Saksakin.
-- Sitä en usko. Kansalla, joka olisi tuollainen, ei olisi
kahtakymmentäkään vuotta jäljellä: se haisee jo mädältä. On muutakin.
-- Ei mitään parempaa.
-- On muutakin, intti Christophe.
-- Oh! onhan meilläkin kaunosieluja, tietysti, sanoi Sylvain Kohn, ja
teattereita kaunosieluja varten. Niitäkö te haluatte nähdä? Voihan
teidät sinne viedä.
Hän johti Christophe'in Théatre-Français'hin.
Sinä iltana esitettiin nykyaikaista proosanäytelmää, joka käsitteli
juriidista kysymystä.