hänestä abstraktiselta kaunopuheisuudelta, jossa musikaaliset
teemat olivat vastakkain tai päällekkäin aivankuin aritmeettisissa
laskutoimituksissa: niiden yhdistelmäin ilmaisemiseen saattoi niiden
sijasta yhtä hyvin käyttää numeroita tai aakkosten kirjaimia. Eräs
rakensi teoksen yhden ainoan sointukaavan etenevälle kehkeämiselle;
se ilmaantui täydellisenä vasta viimeisen sivun viimeisessä osassa,
ollen yhdeksän kymmenettäosaa teoksesta toukan kehitysasteella. Toinen
sommitteli kokoon variatsiooneja teemasta, joka näyttäytyi vasta
lopussa, laskeutuen vähitellen monimutkaisesta yksinkertaiseen. Ne
olivat perin oppineita leikkikaluja. Täytyi olla samalla sangen vanha
ja sangen lapsellinen voidakseen olla niistä huvitettu. Ne olivat
vaatineet keksijöiltään suunnattomia ponnistuksia. He uhrasivat vuosia
yhden fantasian kirjoittamiseen. He ahersivat hiuksensa harmaiksi
etsiessään uusia akordiyhdistelmiä, -- ilmaistakseen...? Vähät siitä,
mitä! Uusia ilmaisuja. Kuten elin luo tarpeen, sanotaan, niin päätyy
ilmaisukin aina luomaan ajatuksen: tärkeintä vain on, että se on uusi.
Uusi, millä hinnalla tahansa! He pelkäsivät sairaaloisesti "ennen
sanottua". Parhaimmatkin se oli lamauttanut. Tunsi että he alati
pelokkaina vartioivat itseään, pyyhkivät mitä olivat kirjoittaneet
ja kyselivät itseltään: "Ah! hyvä Jumala! missä olenkaan ennen
kuullut tämän?"... On muusikoita, -- varsinkin Saksassa, -- jotka
kuluttavat aikansa liimaamalla toisten säveliä peräkkäin. Ranskalaiset
tutkivat tarkasti jokaista sävellausettaan, ettei se vain ollut siinä
sävel-luettelossa, joita muut olivat käyttäneet, ja korjailivat
lakkaamatta, muutellen nenänsä muotoa niin, ettei se enää ollut minkään
tietyn nenän näköinen, eikä yleensäkään nenän näköinen.
Mutta sillä he eivät saaneet Christophe'ia petetyksi: he saattoivat
minkä ennättivät verhoutua monimutkaiseen kieleen, näytellä
yli-inhimillistä innostusta, vääntelehtiä orkestraalisissa
kouristuksissa tai viljellä epäorgaanisia harmomoja, yksitoikkoisia
ynistyksiä ja Sarah-Bernhardt-deklamointia, jotka aina alkoivat
säveleen ohella ja vaelsivat tuntikausia kuin torkuksissa kulkevat
muulit livettävän jyrkänteen reunalla, -- Christophe tunsi aina naamion
alla samat pienet, kylmät, tyhjät sielut, ylenmäärin parfymoidut
Gounod'n ja Massenet'n tapaan, mutta luonnottomammin. Ja hän toisti
Gluckin epäoikeutetut sanat ranskalaisista:
-- Antaa heidän puuhata: he palaavat kuitenkin aina renkutuksiinsa.
He vain koettivat kaikin voimin tehdä sävellyksensä hyvin oppineiksi.
He käyttivät kansanlauluja teemoiksi korkeaoppisiin sinfonioihin,
jotka muistuttivat Sorbonne'in väitöskirjoja. Se oli päivän suuri
huvitus. Eri maiden kansanlaulut otettiin vuoroonsa käytäntöön. -- Ja
he muodostelivat niitä yhdeksännen sinfonian tai Franck'in kvartettien
tapaisiksi, mutta paljoa vaikeammiksi. Yksi ja toinen sai pienen,
kirkkaan ajatuksen. Heti kiiruhti hän sotkemaan siihen toisen, joka
ei merkinnyt mitään, mutta sorahteli julmasti ensimäistä vastaan. --
Ja kaikesta tunsi, että nämä miehet olivat niin perin tyyniä, niin
liikahtamattoman tasapainoisia!...
Johtaessaan näitä teoksia nuori, moitteeton, raju kapellimestari
huitoi, leiskui ja tempoi Michel-Angelon liikkein, aivankuin
olisi ollut kysymyksessä Beethovenin tai Wagnerin armeijain
henkiinherättäminen. Yleisö, -- osaksi salonkiväkeä, joka oli kuolla
ikävään, mutta joka ei mistään hinnasta maailmassa olisi halunnut
luopua kunniasta maksaa kalliisti mainehikkaasta ikävästä, -- osaksi
oppilaita, jotka olivat onnellisia saadessaan näyttää kouluviisauttaan,
selvitellessään ohimennen ammatin rihmoja, -- osoitti tuhlaten
mieletöntä suosiota, joka vastasi orkesterinjohtajan liikkeitä ja
musiikin pauhua...
-- Suursuisia olette! sanoi Christophe.
(Hänestä oli näet tullut täysi pariisilainen.)
Mutta on helpompi perehtyä Pariisin murteeseen kuin sen musiikkiin.
Christophe tuomitsi hänelle ominaisella intohimoisuudella ja
saksalaisille synnynnäisellä kykenemättömyydellä ymmärtää ranskalaista
musiikkia. Hän oli ainakin vilpitön ja olisi ollut valmis tunnustamaan
hairahduksensa, jos hänelle olisi todistettu, että hän oli erehtynyt.
Niinpä hän ei pitänytkään itseään sitovina omia tuomioitaan ja jätti
oven selkosen seljälleen uusien vaikutelmien varalle, jotka ehkä
saattoivat muuttaa hänen mielipiteensä.
Nykyisinkään hän ei ollut tunnustamatta tälle musiikille suurta kykyä,
mielenkiintoista aineistoa, harvinaisia rytmi- ja harmonialöytöjä,
hienojen, pehmeiden, loistavien kankaiden valikoimaa, värien
kimmellystä ja loppumatonta keksintäkyvyn ja henkevyyden tuhlausta.
Christophe nautti siitä ja otti siitä oppia. Kaikilla näillä pikku
mestareilla oli äärettömän paljon enemmän hengen vapautta kuin
Saksan säveltäjillä; he jättivät urheasti valtatien ja samosivat
metsien halki. He koettivat kulkea eksyksiin. Mutta he olivat niin
viisaita pikku lapsia, ettei se heille onnistunut. Toiset joutuivat
jo kaksikymmentä askelta otettuaan takaisin valtamaantielle. Toiset
väsyivät heti ja pysähtyivät siihen, missä olivat. Oli niitäkin,
jotka olivat jo melkein saapuneet uusille poluille; mutta sen sijaan,
että olisivat niitä seuranneet, he istahtivat pientareelle ja
vetelehtivät puun alla. Heiltä puuttui ennen kaikkea tahtoa, voimaa;
heillä oli kaikki muut lahjat, -- yhtä vain puuttui: väkevätä elämää.
Näytti siltä, että tätä ponnistusten määrää oli käytetty sekavasti
hyödyksi, ja että se hupeni tielle. Vain harvoin nämä taiteilijat
kykenivät pääsemään selville luonteestaan ja suuntaamaan voimansa
järkähtämättömästi tiettyä päämäärää kohden. Se oli seurauksena tuosta
ranskalaisesta anarkiasta, joka tuhlaa suunnattomat määrät lahjakkuutta
ja hyvää tahtoa, antamalla epävarmuuden ja ristiriitaisuuksien tehdä
ne tyhjäksi. Tuskinpa oli ainoatakaan tapausta, jolloin joku heidän
suurista säveltäjistään, joku Berlioz, joku Saint-Saëns, -- ettemme
mainitsisi aivan tuoreimpia, -- ei olisi takertunut itseensä, jolloin
heissä ei olisi riehunut itsetuhon ja itsekieltämisen kiihkoa, tarmon,
uskon ja ennen kaikkea sisäisen kompassin puutteessa.
Christophe ajatteli nykypäivien saksalaisten röyhkeällä ylenkatseella:
-- Ranskalaiset kykenevät ainoastaan tuhlailemaan voimansa
keksintöihin, joilla he eivät tee mitään. He tarvitsevat aina jonkun
vieraan mestarin, jonkun Gluckin tai Napoleonin, joka korjaa heidän
vallankumoustensa hedelmät.
Ja hän hymyili mielessään "Brumairekuun kahdeksannelletoista päivälle".
Keskellä anarkiaa koetti kuitenkin muuan ryhmä palauttaa järjestystä
ja kuria sekä taiteilijoiden että yleisön keskuuteen. Ensi
töikseen se oli ottanut latinalaisen nimen, joka toi mieleen erään
kirkollisen laitoksen, joka oli kukoistanut kolme- tai neljätoista
vuosisataa sitten, goottien ja vandaalien suurten vaellusten aikoina.
Christophe'ia hiukan kummastutti, että mentiin niin kauas taaksepäin.
Totta kyllä, että täytyi olla vallitseva näköala yli oman aikansa.
Mutta oli tarjona vaara, että neljäntoista vuosisadan korkuinen
torni oli hieman epämukava tähystyspaikka, josta paremmin sopi
seurata tähtien liikuntoja kuin nykyisten ihmisten elämää. Christophe
rauhoittui pian huomatessaan, että nämä Gregorius pyhän pojat oleilivat
vain harvoin tornissaan; he nousivat sinne ainoastaan kaiuttamaan
kelloja. Muun ajan he viettivät kirkossa sen juurella. Christophe,
joka oli muutaman kerran läsnä näissä jumalanpalveluksissa, huomasi
vasta jonkun ajan kuluttua, että ne olivat katoolisia; hän oli
aluksi luullut, että he kuuluivat johonkin pieneen protestanttiseen
lahkoon. Maahan kumartunutta yleisöä; hurskaita, suvaitsemattomia,
riidanhaluisia oppilaita; heidän etunenässään perin puhdas, perin
kylmä, itsepäinen ja hieman lapsellinen mies, uskonnollisen, moraalisen
ja taiteellisen opin koskemattomuuden kannattaja, joka abstraktisin
lausein selitti musiikin evankeliumia pienelle valittujen piirille,
tuomiten levollisena ylpeyden ja kerettiläisyyden. Hän luki niiden
syyksi kaikki taiteen virheet ja ihmiskunnan paheet: renesanssin,
uskonpuhdistuksen ja nykyisen juutalaisuuden, jonka hän pani samaan
säkkiin. Musiikin juutalaiset tuomittiin poltettaviksi _in effigie_,
kun heidät ensin oli puettu häpäiseviin pukineihin. Suuri Händel
ruoskittiin. Johann Sebastian Bach yksin sai vapahduksen Herran
armosta, joka hänessä tunsi erehdyksestä protestantiksi tulleen.
Temppeli Saint-Jacques-kadun varrella harjoitti apostoolista
lähetystyötä: siellä pelastettiin sieluja ja musiikkia. Siellä
annettiin metcodillista ohjausta, miten tullaan neroksi. Uutterat
oppilaat sovelluttivat näitä määräyksiä suurella vaivalla ja täydellä
varmuudella. He näyttivät tahtovan hurskaalla aherruksellaan
sovittaa esi-isiensä rikollisen kevytmielisyyden: Auberit, Adamit
ja tuon päätuomitun, tuon pirullisen aasin, Berlioz'in, paholaisen
ihmishahmossa, _diabolus in musica_. Kiitettävällä hehkulla ja
vilpittömällä hartaudella levitettiin tunnustettujen mestarien
palvelemista. Kymmenisen vuoden kuluessa oli saatu paljon valmista
aikaan; ranskalainen musiikki oli muuttanut muotoaan. Eivät ainoastaan
ranskalaiset musiikkiarvostelijat, vaan itse säveltäjätkin olivat
oppineet musiikkia. Nyt tapasi säveltäjiä, vieläpä virtuoosejakin,
jotka tunsivat Bachin teoksia. Se ei ollut niinkään tavallista, ei edes
Saksassa! -- Paljon tarmoa uhrattiin varsinkin taisteluun ranskalaisen
hengen kotirakkautta vastaan. Kaikki he elävät huoneisiinsa
sulkeutuneina ja kammoavat ulosmenoa. Heidän musiikissaankaan ei
ole ilmaa: se on suljettujen kamarien ja leposohvien musiikkia,
liikkumatonta musiikkia. Siis aivan päinvastoin kuin joku Beethoven,
joka sävelsi vaeltaessaan halki kenttien, kuppelehtiessään alas
jyrkänteitä, kulkiessaan pitkin askelin auringossa ja sateessa
ja säikyttäessään karjalaumoja huitomisellaan ja huudoillaan! Ei
ollut pelkoa, että Pariisin säveltäjät häiritsisivät naapureitaan
inspiratsiooninta pauhulla, kuten Bonnin karhu. He asettivat
säveltäessäänkin sordiinon ajatuksilleen; ja seinäverhot estivät melun
ulkoa kuulumasta heidän korviinsa.
_Schola_ oli koettanut puhdistaa ilmaa; se oli avannut ikkunat
menneisyyteen. Yksinomaan menneisyyteen. Se oli samaa kuin avata ne
pihalle eikä kadulle. Siitä ei ollut suurtakaan apua. Tuskin avattuaan
ikkunan, sulkivat he sen jälleen, aivankuin vanhat naiset, jotka
pelkäävät nuhaa. Siitä pääsi sisälle joku tuulahdus keskiajasta,
Bachista, Palestrinasta ja kansanlauluista. Mutta mitäpä se pyhitti?
Huone tuoksui yhtä ummehtuneelta. Itse asiassa he viihtyivät siinä
hyvin; he karttoivat suuria uudenaikaisia virtauksia. Ja jos he
tunsivatkin enemmän taideasioita kuin muut, kielsivät he yhtä monta
seikkaa taiteen alalla. Musiikki sai tässä piirissä opillisen luonteen;
se ei ollut virvoitusväline: konsertit olivat historiallisia luentoja
tai kasvatusesitelmiä. Liiaksi edistyneet ajatukset akademisoitiin.
Suuri, jyrisevä Bach oli otettu kesytettynä kirkon helmaan. Hänen
musiikkinsa joutui näissä skolastisissa aivoissa samanlaisen muutoksen
alaiseksi kuin Raamatun raivoisa, sensuaalinen sisältö englantilaisten
aivoissa. Mitä uuteen musiikkiin tulee, oli oppi, jota saarnattiin,
sangen aristokraattista kirkollisuutta, joka koetti yhdistää kolmen tai
neljän suuren musiikkikauden tunnusmerkit VI:lta XX:lle vuosisadalle.
Jos se olisi käynyt päinsä, olisi musiikin alalla saatu aikaan niitä
sekasikiömäisiä rakennuksia vastaavia teoksia, joita jotkut Intian
varakuninkaat matkoilta palattuaan pystyttivät kaikilta maapallon
kulmilta keräämistään kallisarvoisista aineksista. Mutta ranskalaisten
terve järki pelasti kuitenkin heidät tuollaisesta barbaarisen
oppineisuuden suhdattomuudesta; he varoivat visusti sovelluttamasta
teoriojaan käytäntöön; he menettelivät niiden suhteen samoin kuin
Molière lääkäriensä: he ottivat vastaan määräykset, mutta eivät
seuranneet niitä. Voimakkaimmat astuivat omaa tietänsä. Muu lauma
kyhäili oppineita, vaikeasti-sulavia kontrapunktiharjoitelmia: niitä
nimitettiin sonaateiksi, kvarteteiksi ja sinfonioiksi... -- "Sonaatti,
mitä vaadit minulta?" -- Se ei tahtonut mitään muuta, kuin olla
sonaatti. Ajatukset niissä olivat abstraktisia, nimettömiä, mutkikkaita
ja ilottomia. Se oli virheetöntä notaaritaidetta. Christophe, joka
aluksi oli ollut kiitollinen ranskalaisille siitä, etteivät he pitäneet
Brahms'ista, havaitsi nyt että Ranskassa oli paljon pikku Brahms'eja.
Kaikki nämä kunnolliset, uutterat, omantunnontarkat työntekijät olivat
täynnä hyveitä. Christophe jätti heidän seuransa ylentyneellä mielellä,
mutta perin ikävystyneenä. Se oli sangen hyvää, sangen hyvää... Miten
ihana oli ilma ulkona!
Pariisissa oli sentään muutamia riippumattomiakin muusikoita,
jotka eivät kuuluneet mihinkään kouluun. He olivat ainoat, jotka
herättivät Christophe'in mielenkiintoa. Heistä yksin saattoi mitata
taiteen elinvoimaisuutta. Koulut ja nurkkakunnat ilmaisevat vain
pinnallista muotia tai tekaistuja teorioja. Mutta riippumattomilla,
jotka vetäytyvät omaan itseensä, on parempi mahdollisuus löytää
omasta itsestään aikansa ja rotunsa todellinen ajatus. Totta on, että
ulkolaisen on heitä sen vuoksi vielä vaikeampi ymmärtää kuin muita.
Niin oli laita Christophe'inkin, kun hän ensi kerran kuuli tuon
kuuluisan teoksen, jota ranskalaiset ylistivät pilviin saakka ja jonka
joku julisti suurimmaksi vallankumoukseksi musiikin alalla, mitä
kymmeneen vuosisataan oli tapahtunut. -- (Vuosisadat eivät heille
paljoakaan merkinneet: he eivät juuri omastaan irtautuneet.)
Théophile Goujart ja Sylvain Kohn veivät Christophe'in Koomilliseen
Oopperaan kuulemaan _Pelléas ja Mélisande'ia._ He olivat kumpainenkin
ylpeitä näyttäessään hänelle tätä teosta: olisi melkein luullut, että
se oli heidän tekemänsä. He antoivat Christophe'in ymmärtää, että
siitä avautuisi hänelle tie Damaskukseen. Näytännön alettuakin he
yhä jatkoivat selityksiään. Christophe pyysi heitä olemaan ääneti ja
kuunteli tarkkaavaisena. Ensimäisen näytöksen jälkeen hän kumartui
Sylvain Kohnin puoleen, joka silmät loistavina kysyi häneltä:
-- No, veikkoseni, mitä sanot siitä?
Christophe virkkoi:
-- Onko se koko ajan tällaista?
-- On.
-- Mutta sehän ei ole mitään.
Kohn päästi huudahduksen ja nimitti häntä poroporvariksi.
-- Ei kerrassaan mitään, jatkoi Christophe. Ei musiikkia, ei kehitystä.
Ei mitään tulosta, ei yhtenäisyyttä. Sangen hienoja harmonioja. Sangen
hyviä pieniä orkesterivaikutuksia, jotka todistavat erittäin hyvää
makua. Mutta se ei ole mitään, ei kerrassaan mitään...
Hän ryhtyi jälleen kuuntelemaan. Vähitellen syttyi lyhtyyn tuli.
Hän alkoi erottaa jotakin hämärän keskeltä. Niin, hän tajusi varsin
hyvin, että siinä oli tahallista kohtuuden tavoittelua Wagnerin
ihannetta vastaan, joka nieli draaman musiikin aaltoihin; mutta hän
kysyi itseltään hieman iroonisesti, eikö tämän kieltäymys-ihanteen
laita ollut niin, että luovuttiin sellaisesta, mitä ei omistettu. Hän
tunsi kautta koko teoksen vaivan pelkoa, vaikutuksen tavoittelua, joka
saatiin aikaan mitä pienimmillä ponnistuksilla, velttoa luopumista
siitä ankarasta ponnistuksesta, jota Wagnerin valtavat teokset
vaativat. Häntä hieman hämmästytti tuo tasainen, yksinkertainen, kaino,
ohut lausunta, vaikka se tuntuikin hänestä hieman yksitoikkoiselta;
eikä hän saksalaisena pitänyt sitä todellisena. (Hänestä näet tuntui,
että kuta enemmän se tavoitteli todellista, sitä paremmin siitä
huomasi, kuinka huonosti ranskankieli soveltuu musiikkiin; se on
liian loogillista ja hiottua, sillä on liian tarkat ääriviivat, se
on sinänsä oma maailmansa, mutta ilmanpitävästi suljettu.) Siitä
huolimatta oli yritys mieltäkiinnittävä, ja Christophe yhtyi mielellään
tuohon taantumushenkeen, joka nousi vastustamaan Wagnerin taiteen
korkealentoista hurjuutta. Ranskalainen säveltäjä näytti hillityn
iroonisesti koettavan kuiskailla intohimoisia tunteita puoliääneen.
Rakkautta ja kuolemaa ilman huutoja. Vain tuskin huomattava sävelviivan
vavahdus, vain joku orkesteri-väritys, aivankuin pieni nytkähdys
suupielissä, antoi aavistuksen siitä draamasta, joka sieluja järkytti.
Tuntui siltä, kuin säveltäjä olisi peljännyt välitöntä avomielisyyttä.
Hänellä oli nerokas maku, -- paitsi eräinä hetkinä, joina Massenet,
joka uinuu jokaisen ranskalaisen sydämessä, heräsi hänessä ja saattoi
hänet lyyrilliseksi. Silloin havaitsi kuulija hiukset liian vaaleiksi,
huulet liian punaisiksi, -- kolmannen tasavallan porvarisnaisen, joka
näytteli suurta rakkautta. Mutta ne hetket olivat poikkeuksellisia:
pieniä höllennyksiä siinä pakonalaisuudessa, johon tekijä oli
alistunut; teosta yleensä hallitsi hienostunut yksinkertaisuus,
yksinkertaisuus, joka ei ollut niinkään yksinkertaista, joka oli tahdon
tuotetta, vanhan yhteiskunnan hienon hieno kukka. Christophe, tuo
nuori barbaari, nautti siitä vain puoliksi. Varsinkin draaman runko,
runoelma, harmitti häntä. Hän oli näkevinään vanhenevan pariisittaren,
joka näytteli lasta ja antoi kertoa itselleen satuja haltioista. Se
ei tosin ollut wagnerilaista ruikutusta, tunteellista ja kömpelöä,
aivankuin paksu rheiniläis-tyttö. Mutta ranskalais-belgialainen
ruikutus ei ollut sen kummempaa keimailuineen ja salonkilaverteluineen:
-- "kutrit", "pikku isä", "kyyhkyset", -- ja kaikki tuo salamyhkäisyys
maailmannaisten makuun. Pariisilaissielut ihailivat itseään tässä
näytelmässä, joka imartelevan taulun tavoin näytti heille heidän
raukean fatalisminsa, heidän budoarinirvanansa ja heidän pehmeän
melankoliansa kuvan. Ei jälkeäkään tahdosta. Ainoakaan ei tiennyt, mitä
tahtoi. Ainoakaan ei tiennyt, mitä teki.
-- Se ei ole minun syyni! Se ei ole minun syyni!... vaikeroivat
nämä suuret lapset. Koko viiden näytöksen ajan, jotka tapahtuivat
ainaisessa hämärässä, -- metsissä, luolissa, maanalaisissa holveissa,
ruumishuoneissa, -- lentää räpyttelivät nämä etelän lintuset
vaivaloisesti sinne tänne. Pienet linturaukat! kauniit, lauhat
ja hienot... Miten he pelkäsivät liian voimakasta valoa, raakoja
liikkeitä, sanoja, intohimoja, elämää! Elämä ei ole hienostunut. Elämä
ei käsittele hansikkailla...
Christophe kuuli kaukaa lähestyvien tykkien jyrinää, jotka ennen
pitkää saapuivat murskaamaan tämän hivuneen sivistyksen, tämän pienen,
riutuvan Kreikan.
Tämä melankoolinen ja ylpeä säälikö se lie kaikesta huolimatta
herättänyt hänessä myötätuntoa tätä teosta kohtaan? Varmaa vain
oli, että se kiinnitti hänen mieltään suuremmassa määrin, kuin
hän olisi tahtonut tunnustaa. Vaikka hän teatterista poistuessaan
yhä itsepintaisesti vastasi Sylvain Kohnille, että "se oli sangen
hienoa, sangen hienoa, mutta että siitä puuttui _Schwung'ia_.
(lentoa), ja ettei siinä ollut hänestä kylliksi musiikkia", varoi hän
sekoittamasta _Pelléas'_ta muihin ranskalaisiin musiikkiteoksiin.
Tuo usvan keskellä palava lamppu veti häntä puoleensa. Hän huomasi
myöskin muita vireitä, eriskummaisia liekkejä, jotka loimuilivat sen
ympärillä. Nämä virvaliekit herättivät hänessä uteliaisuutta: hän
olisi tahtonut lähestyä niitä saadakseen tietää, miten ne paloivat;
mutta niitä ei ollut helppo tavoittaa. Näitä vapaita säveltäjiä, joita
Christophe ei ymmärtänyt ja joita olisi ollut sitä mieltäkiinnittävämpi
tarkastella, oli vaikea lähestyä. Heillä ei näyttänyt olevan tuota
suurta sympatian tarvetta, joka täytti Christophe'in. Yhtä tai kahta
poikkeusta lukuunottamatta he näyttivät lukevan vähän, tietävän
vähän, eikä heillä näyttänyt olevan sanottavasti tiedonhaluakaan.
Melkein kaikki elivät syrjässä, toiset ulkopuolella Pariisia, toiset
Pariisissa, mutta ehdoin tahdoin eristäytyneinä ja sulkeutuneina
pieneen piiriin -- ylpeydestä, arkuudesta, vastenmielisyydestä tai
välinpitämättömyydestä. Niin pieni kuin heidän lukunsa olikin, olivat
he jakautuneet pieniin kilpaileviin ryhmiin, jotka eivät voineet sietää
toisiaan. He loukkaantuivat äärettömän helposti, eivätkä he kärsineet
ei vihollisiaan, ei kilpailijoitaan, eikä edes ystäviään, milloin nämä
uskalsivat ihailla jotakin muuta säveltäjää kuin heitä tai milloin he
rohkenivat ihailla heitä joko liian kylmästi, liian innostuneesti,
liian arkisesti tai liian yltiöllisesti. Heitä oli miltei mahdoton
tyydyttää. Jokainen heistä oli lopuksi antanut luottamuksen ja
patentin jollekin arvostelijalle, joka mustasukkaisena vartioi
epäjumalan jalkojen juurella. Siihen ei saanut kukaan muu kajota.
-- Jollei heitä ymmärtänyt kukaan muu kuin he itse, eivät hekään
ymmärtäneet itseään sen paremmin. Puoluelaistensa ja oman mielipiteensä
liehakoimina ja turmelemina he kadottivat pohjan oman taiteensa ja
kykynsä arvioimiseen. Herttaiset mielikuvitustaiteilijat luulivat
itseään reformaattoreiksi. Aleksandrialaiset taideniekat ryhtyivät
kilpailemaan Wagnerin kanssa. He olivat melkein kaikki ylitarjoamisen
uhreja. Joka päivä täytyi heidän hypätä korkeammalle entistään ja ennen
kaikkea korkeammalle kuin heidän kilpailijansa. Nämä korkeushypyt
Pegasuksen selkään eivät heille aina onnistuneet; eivätkä niistä olleet
huvitettuja muut kuin jotkut ammattimiehet. He eivät välittäneet
mitään yleisöstä, eikä yleisö välittänyt heistä. Heidän taiteellaan ei
ollut yhteyttä ihmisten kanssa, se oli musiikkia, joka sai ravintonsa
yksinomaan musiikista, ammatista. Christophe sai sen vaikutelman, että
varsinkin juuri ranskalaiselle musiikille olisi ollut tarpeen etsiä
tukea ulkopuolelta itseään. Tämä hontelo köynnöskasvi ei tullut toimeen
ilman tukea: se ei tullut toimeen ilman kirjallisuutta. Sillä ei ollut
itsessään kylliksi tarkoitusta elämälleen. Sen hengitys oli heikkoa,
se oli vähäverinen ja heikkotahtoinen. Se oli kuin raukea nainen, joka
odottaa miehen syleilyä. Mutta tätä hentovartaloista, kalpeata, yltä
päältä jalokivillä koristettua bysanttilaista keisarinnaa ympäröi parvi
eunukkeja: taidekeikareita, esteettejä ja arvostelijoita. Kansakunta ei
ollut musikaalinen; ja koko tämä parikymmentä vuotta suurella melulla
toitotettu ihastus Wagneriin, Beethoveniin tai Bachiin tai Debussy'hin
ei ulottunut pientä kastia ulommaksi. Tämä lukematon määrä konsertteja,
tämä kaikin mokomin paisutettu musiikkitulva ei vastannut mitään
todellista yleisen maun kehityksessä. Se oli liiallinen muotirasitus,
joka koski vain valiojoukkoa ja saattoi senkin keskuudessa sekasortoa
aikaan. Vain kourallinen ihmisiä rakasti todella musiikkia, eivätkä ne
suinkaan aina olleet niitä, jotka sillä eniten askartelivat: säveltäjiä
ja arvostelijoita. Ranskassa on sangen vähän muusikoita, jotka todella
rakastavat musiikkia!