hienotunteista, ja hän kiitti sydämellisesti. Goujart oli aivan toinen
mies, kuin minkä hän ensi kerralla oli nähnyt. Kahden kesken hänessä
ei ollut rahtuakaan ynseyttä; hän oli hyväntahtoinen ja arka ja
koetti ottaa oppia. Mutta niin pian kuin muita oli seurassa, hän otti
paikalla jälleen ylemmyyden-ilmeensä ja puhui tuikeaan tapaansa. Hänen
tiedonhalunsa oli muuten aina käytännöllistä laatua. Hän ei piitannut
rahtuakaan siitä, mikä ei ollut päiväntärkeätä. Hän halusi vain hetken
tarpeeksi tietää, mitä Christophe ajatteli jostakin hänen äsken
saamastaan partituurista, josta hän ei tahtonut saada lainkaan tolkkua:
sillä hän tuskin osasi lukea nuotteja.
He lähtivät yhdessä erääseen sinfoniakonserttiin. Sisäänkäytävä johti
myös konsertti-kahvilaan. Pitkää, ahdasta, mutkittelevaa käytävää
myöten saavuttiin saliin, johon ei ollut muita käytäviä. Ilma oli
tukahduttava, istuimet olivat kovin lähekkäin sullotut. Osa yleisöä
seisoi käytävällä tukkien tien. Ranskalaista epämukavuutta! Mies,
jota näytti kalvavan parantumaton ikävä, johti vinhaa vauhtia erästä
Beethovenin sinfoniaa, aivankuin hän olisi kiireen kaupalla tahtonut
saada sen loppumaan. Viereisestä varieteesta kuului mahatanssin
laulunhoilotusta, joka sekaantui _Eroican_ surumarssin säveliin.
Väkeä saapui yhä, asettautuen paikoilleen ja tarkastellen lornjetilla
ympärilleen. Kun saapumisen touhu lakkasi, alkoi jo osa poistua.
Christophe jännitti koko ajatusvoimansa voidakseen seurata teoksen
lankaa tässä markkinamelussa; ja tarmokkaasti ponnistaen onnistui
hänen jo nauttia siitä, -- (sillä orkesteri oli taitava, eikä
Christophe ollut pitkään aikaan saanut kuulla sinfoonista musiikkia),
-- kun Goujart tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle keskellä
konserttia:
-- Nyt lähdetään. Mennään toiseen konserttiin.
Christophe rypisti kulmiaan, mutta ei virkkanut sanaakaan, vaan seurasi
opastaan. He kulkivat halki puolen Pariisin. He saapuivat toiseen
saliin, joka haiskahti tallille ja jossa toisina aikoina näyteltiin
satunäytelmiä ja kansankappaleita: -- (musiikki on Pariisissa niiden
köyhien työmiesten asemassa, jotka vuokraavat yhteisen asunnon: kun
toinen nousee makuulta, paneutuu toinen vielä lämpimään vuoteeseen).
Ilma oli luonnollisesti tavattoman huonoa: Ludvig XIV:n ajoista lähtien
pitävät ranskalaiset sitä epäterveellisenä; ja teatterien hygienia
on, samoinkuin ennen vanhaan Versailles'issa, sellainen, että voi
tuskin hengittää. Hienonnäköinen vanhus laski eläintenkesyttäjän elein
valloilleen erään Wagnerin näytöksen: -- eläin raukka -- näytös --
muistutti noita eläintarhan leijonia, jotka parrasvaloon asetettuina
joutuvat päästään pyörälle ja joita täytyy ruoskia saadakseen ne
muistamaan, että ne kuitenkin ovat leijonia. Paksuja farisealaisnaisia
ja pieniä tytöntallukoita oli läsnä tässä esityksessä hymy huulilla.
Kun leijona oli kiltisti istunut ja kesyttäjä kumartanut ja molemmat
tulleet palkituiksi yleisön kättentaputuksilla, aikoi Goujart taas
viedä Christophe'in kolmanteen konserttiin. Mutta tällä kertaa
Christophe tarrautui tuolinsa kaiteisiin ja sanoi, ettei hän enää
hievahda paikaltaan: hän oli jo kyllin saanut juosta konsertista
toiseen ja poimia ohimennen jonkun murusen sinfoniasta siellä ja jonkun
pätkän konsertista täällä. Goujart koetti hänelle turhaan selittää,
että musiikkiarvostelu Pariisissa oli ammatti, joka velvoitti enemmän
näkemään kuin kuulemaan. Christophe vastasi, ettei musiikki ollut
sellaista, jota sopi kuunnella ajurin vaunuissa, ja että se vaati
suurempaa hartautta. Tämä konserttien sekoitus ällötti häntä: yksi
riitti hänelle kerraksi.
Häntä hämmästytti tämä konserttien runsaus. Hän luuli useimpain
saksalaisten tavoin, että musiikki oli Ranskassa toisarvoisessa
asemassa. Hän oli odottanut, että sitä tarjoiltaisiin hänelle pieninä
annoksina, mutta huolitellusti. Heti alkajaisiksi tarjottiin hänelle
viisitoista konserttia viikon kuluessa. Niitä oli joka ilta ja useasti
pari, kolme samana iltana, samaan aikaan eri puolilla kaupunkia.
Sunnuntaisin niitä oli neljä samaan aikaan. Christophe ihmetteli tätä
soitannollista ruokahalua. Yhtä suuresti hämmästytti häntä ohjelmien
runsassisältöisyys. Hän oli näihin saakka luullut, että hänen
maalaistensa erikoisalana oli tämä sävelmässäys, joka Saksassa oli
tuntunut hänestä useammin kuin kerran vastenmieliseltä. Hän havaitsi
nyt, että ranskalaiset veivät vielä heistäkin voiton. He antoivat
runsaalla mitalla: kaksi sinfoniaa, yhden konsertin, kaksi tai kolme
alkusoittoa, yhden näytöksen jostakin lyyrillisestä draamasta. Ja
kaikki eri haaroilta: saksalaisia, venäläisiä, skandinaavialaisia,
ranskalaisia, -- olutta, samppanjaa, mantelimaitoa ja viiniä, -- he
nielivät kaikki siekailematta. Christophe ihmetteli, miten näillä
ranskalaisilla pikkulinnuilla oli niin suuri maha. Se ei heitä lainkaan
vaivannut. Danaidien seula. Kaikki valui lävitse.
Christophe huomasi pian, että tämä musiikin paljous rajoittui
sangen suppealle alalle. Kaikissa konserteissa kohtasi hän samoja
kasvoja ja samoja kappaleita. Nuo yltäkylläiset ohjelmat kiersivät
aina samaa kehää. Ei juuri mitään Beethovenia aikaisempaa. Ei juuri
mitään Wagnerin jälkeistä. Ja mitä aukkoja silläkin välillä! Musiikki
näytti kutistuvan viiteen, kuuteen saksalaiseen ja kolmeen, neljään
ranskalaiseen kuuluisaan nimeen sekä -- ranskalais-venäläisen liiton
jälkeen -- puoleen tusinaan moskovalaisia kappaleita. -- Ei vanhempia
ranskalaisia. Ei suuria italialaisia. Ei XVII:n eikä XVIII:n vuosisadan
saksalaisia suurmiehiä. Ei nykypäivien saksalaista musiikkia -- ainoana
poikkeuksena Richard Strauss, joka muita ovelampana itse tuli joka
vuosi tyrkyttämään uusia teoksiaan Pariisin yleisölle. Ei belgialaista
musiikkia, ei tshekkiläistä musiikkia. Mutta mikä ihmeellisintä:
tuskin lainkaan nykypäiväin ranskalaista musiikkia. -- Kaikki puhuivat
kuitenkin siitä salamyhkäisin sanoin kuin jostakin, joka vielä saa
aikaan mullistuksen maailmassa. Christophe odotti joka tilaisuudessa
saavansa kuulla sitä. Hän oli sangen tiedonhaluinen ja aivan
puolueeton: hän paloi halusta tulla tuntemaan uutta ja saada ihailla
neron tuotteita. Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei hän
saanut niitä kuulla: sillä hän ei ottanut lukuun kolmea, neljää pientä
kappaletta, jotka olivat kyllä varsin sievästi kirjoitettuja, mutta
kylmiä ja harkitun monimutkaisia, ja joihin hän ei ollut kiinnittänyt
suurempaa huomiota.
Odotellessaan saavansa itse muodostaa mielipiteensä Christophe koetti
ottaa selkoa musiikkiarvostelun johdolla.
Se ei ollut helppoa. Se oli oikea sekamelskan pesä. Ei siinä kyllin,
että kaikki musiikkilehdet olivat eri mieltä keskenään; ne olivat
itsekin ristiriitaisia: jokainen kirjoitus, miltei joka sivu oli
eri mieltä. Olisi saanut päänsä pyörälle, jos olisi kaikki lukenut.
Onneksi jokainen toimittaja luki vain omat kirjoituksensa, eikä yleisö
lukenut ainoatakaan. Mutta Christophe, joka halusi saada perusteellisen
käsityksen ranskalaisista säveltäjistä, luki hartaasti joka rivin;
ja hän ihmetteli sitä hilpeätä tyyneyttä, jolla tämä kansa liikkui
ristiriitaisuudessa aivankuin kala vedessä.
Keskellä tätä mielipiteitten erilaisuutta kummastutti häntä yksi
seikka: useimpain arvostelijain kaikkitietävä äänilaji. Ken saattoi
siis sanoa, että ranskalaiset olivat herttaisia taiteilijoita, jotka
loivat omasta mielikuvituksestaan, eivätkä uskoneet mihinkään. Ne,
jotka Christophe näki, olivat kuormitetut paljoa suuremmalla määrällä
musiikkitiedettä, -- silloinkin, kun eivät mitään tietäneet, -- kuin
koko Rheinin takainen arvostelu.
Siihen aikaan olivat ranskalaiset musiikkiarvostelijat päättäneet
opiskella musiikkia. Oli kyllä joitakuita, jotka tunsivat alansa:
he olivat originaaleja, jotka olivat ottaneet vaivakseen miettiä
taidettaan ja ajatella itse. He olivat luonnollisesti vähän tunnettuja:
he saivat tyytyä pieniin aikakauskirjoihinsa, yhtä tai kahta poikkeusta
lukuunottamatta olivat sanomalehdet heiltä suljettuja. Rohkeita,
älykkäitä, mieltäkiinnittäviä miehiä, joita heidän eristäytyneisyytensä
joskus houkutteli lausumaan paradokseja ja jotka olivat tottuneet
puhelemaan itsekseen, julistamaan suvaitsemattomia tuomioita ja
laajasti lavertelemaan. -- Toiset olivat hätimmiten ottaneet selon
harmonian ensi alkeista ja olivat ylen ihastuneita tuoreesta opistaan.
Aivankuin herra Jourdain opeteltuaan kieliopin sääntöjä, he ihailivat
tietojaan:
-- _D, a, Da. F, a, Fa. R, a, Ra... Ah! kuinka se on kaunista!... Ah!
miten ihanaa on osata jotakin!_...
He eivät puhuneet muusta kuin teemoista, kontrapunkteista,
rinnakkaissävelistä ja soinnuista, noonien jaksoista ja suurten
terssien sarjoista. Lueteltuaan harmoniasarjat, jotka avautuivat
nähtäviksi nuottilehdellä, he pyyhkivät ylpeänä hien otsaltaan: he
luulivat selittäneensä kappaleen; he luulivat miltei kirjoittaneensa
sen. Itse asiassa he olivat vain kerranneet sitä koulutermein aivankuin
koulupoika, joka kieliopillisesti erittelee jonkun sivun Cicerosta.
Mutta parhaimpainkin heistä oli niin vaikeata tajuta musiikkia sielun
luonnollisena kielenä, että jolleivät he tehneet siitä maalaustaiteen
haaraa, he sijoittivat sen tieteen esikaupunkeihin ja rajoittivat
sen sointukonstruktsioonien probleemeihin. Niin oppineiden miesten
täytyi luonnollisestikin antaa ojennuksia menneen ajan säveltäjille.
He keksivät virheitä Beethovenissa ja antoivat Wagnerille patukkaa.
Berliozista ja Gluckista he tekivät pilaa. Muut eivät tänä muotiaikana
täyttäneet heidän mielestään mittaa kuin Johann Sebastian Bach ja
Claude Debussy. Jopa alkoi ensinmainittukin, jota viime vuosina oli
paljon väärinkäytetty, näyttää pedanttiselta, vanhoilliselta ja,
suoraan sanoen, hieman hullunkuriselta. Sangen arvossapidetyt miehet
ylistelivät salamyhkäisesti Rameau'ta ja Couperin'iä, jota sanottiin
suureksi.
Näiden oppineiden miesten kesken sukeutui eepillisiä kamppailulta. He
olivat kaikki muusikoita, mutta kun heillä oli eri menettelytapansa,
väittivät he kukin omaansa ainoaksi hyväksi ja huusivat alas
ammattiveljiensä menettelytavat. He haukkuivat toisiaan epäkelvoiksi
kirjailijoiksi ja epäkelvoiksi oppineiksi; he löivät toisiaan
korvalle sanoilla idealismi ja materialismi, symbolismi ja verismi,
subjektivismi ja objektivismi. Christophe mietti, ettei olisi
kannattanut saapua Saksasta löytääkseen Pariisissa samat kiistat. Sen
sijaan, että olisivat olleet kiitollisia hyvälle musiikille siitä,
että se tarjosi heidän nautittavakseen niin monta eri muotoa, he
eivät suvainneet muuta kuin omaansa. Vimmattu sota jakoi tähän aikaan
muusikot kahteen armeijaan: kontrapunktin ja harmonian kannattajiin.
Toiset vaativat ankarasti, että musiikkia tuli lukea vaakasuoraan, ja
toiset, että sitä tuli lukea pystysuoraan. Jälkimäiset eivät tahtoneet
kuulla puhuttavan muusta kuin maukkaista akordeista, sulavista
jaksoista ja mehukkaista soinnuista: he puhuivat musiikista aivan
kuin sokerileivoskaupasta. Edelliset eivät sallineet kiinnitettävän
huomiota korvaan, tuohon nahkalappuseen: musiikki oli heistä puhe,
parlamentaarinen seura, jossa puhujat olivat yhtaikaa äänessä,
välittämättä siitä, olivatko toiset vielä lopettaneet. Vähät siitä,
vaikkei heitä kuultu! Heidän esityksensä voitiin seuraavana päivänä
lukea _Journal officiel'in_ palstoilta: musiikki oli tarkoitettu
luettavaksi, eikä kuunneltavaksi. Kun Christophe ensi kertaa kuuli
puhuttavan tästä kiistasta _vaakasuoralaisten ja pystysuoralaisten_
välillä, ajatteli hän, että he olivat kaikki hulluja. Kun häntä
kehotettiin asettumaan joko peräkkäis- tai päällekkäis-armeijan
puolelle, vastasi hän heille tavallisella mielilauseellaan, joka ei
suinkaan ollut mikään kohteliaisuus:
-- Hyvät herrat, kaikkien vihollinen!
Ja kun he eivät niin vähällä hellittäneet, kysyen:
-- Millä on musiikissa suurempi merkitys, kontrapunktilla vai
harmonialla?
Hän vastasi:
-- Musiikilla. Näyttäkää minulle omanne.
Omasta musiikistaan olivat he kaikki yksimielisiä. Nämä urheat
sotijat, jotka pehmittivät toisiaan minkä ennättivät, jolleivät
pehmittäneet jotakin kuuluisaa vainajaa, jonka maine eli liian
kauan, sulivat sovintoon yhteisestä intohimosta: musikaalisen
isänmaallisuutensa hehkusta. Ranska oli heistä suuri musiikkimaa. He
julistivat yhteen ääneen Saksan vallastasyöksymistä. -- Christophe ei
siitä loukkaantunut. Hän oli itse siinä määrin tuominnut maatansa,
ettei voinut hyvällä tunnolla väittää tätä arvostelua vastaan. Mutta
puhe ranskalaisen musiikin paremmuudesta hämmästytti häntä hieman:
totta puhuen hän näki siitä menneisyydessä sangen vähän jälkiä.
Ranskalaiset muusikot väittivät kuitenkin, että heidän taiteensa oli
jo sangen varhaisina aikoina ollut ihailtava. Paremmin ihannoidakseen
ranskalaista musiikkia alkoivat he muuten pilkata kaikkia edellisen
vuosisadan ranskalaisia kuuluisuuksia, lukuunottamatta yhtä ainoata
erittäin hyvää ja aitoa mestaria, -- joka oli belgialainen. Tämän
teloituksen jälkeen sopi paremmin ihailla arkaistisia mestareita, jotka
kaikki olivat unohdettuja ja joista jotkut olivat tähän päivään saakka
olleet aivan tuntemattomia. Päinvastoin kuin Ranskan maallikkokoulut,
jotka päiväävät maailman alkavan Ranskan vallankumouksesta, pitivät
muusikot sitä valtavana vuoriketjuna, jonka harjalle oli noustava
voidakseen ihailla sen takaista musiikin kulta-aikaa, taiteen
Eldoradoa. Pitkän auringonpimennyksen jälkeen alkoi kulta-aika jälleen
elpyä henkiin: kivinen seinä sortui; sävelten taika sai ihmeellisen
kevään kukoistamaan; musiikin vanha puu pukeutui uuteen, tuoreeseen
lehtivaippaan; harmonian penkereellä avasivat tuhannet kukat hymyilevät
silmänsä kohden uutta auringonnousua; kuului lähteitten hopeista
solinaa, purojen raikasta laulua: -- se oli idylli.
Christophe ihastui. Mutta kun hän silmäili Pariisin teatterien
ohjelmia, näki hän aina Meyerbeerin, Gounod'n, Massenet'n, vieläpä
Mascagni'n ja Leoncavallo'n nimet, joiden musiikin hän liiankin
hyvin tunsi. Ja hän kysyi ystäviltään, oliko tämä epäkaino musiikki,
nämä tyttöjen pyörtymiset, nämä tekokukkaset, tämä hajuvesimyymälä
se Armidan puutarha, jonka he olivat luvanneet hänelle näyttää. He
huudahtivat loukkaantuneen näköisinä: ne olivat heidän sanojensa mukaan
kuolevan aikakauden viime rippeitä; kukaan ei niitä enää ajatellut.
-- Todellisuudessa hallitsi _Cavalleria Rusticana_ yhä Koomillisessa
Oopperassa ja _Pagliacci_ Oopperassa. Massenet ja Gounod saivat
suurimmat tulot; ja musikaalinen kolminaisuus: _Mignon, Hugenotit
ja Faust_, oli jo reippaasti purjehtinut ohi tuhannen esityksen
niemen. -- Mutta ne kaikki olivat vain ohimeneviä ilmiöitä, joihin
ei tullut kiinnittää huomiota. Kun nenäkäs tapaus panee sekaisin
jonkun teorian, ei mikään ole yksinkertaisempaa, kuin kieltää se.
Ranskalaiset arvostelijat kielsivät nämä hävyttömät teokset, he
kielsivät yleisön, joka niille osoitti suosiotaan; ja helposti olisi
saanut heidät kieltämään koko musiikkidraaman. Musiikkidraama oli
heistä kirjallisuuden haara, siis epäpuhdas. (He kun kaikki olivat
kirjailijoita, torjuivat he kaikki sen varjon yltään.) Kaikki
ekspressiivinen, deskriptiivinen, suggestiivinen musiikki, sanalla
sanoen kaikki musiikki, joka tahtoi jotakin sanoa, leimattiin
epäpuhtaaksi. -- Jokaisessa ranskalaisessa on Robespierre'iä. Hänen
täytyy aina lyödä pää poikki joltakin henkilöltä tai asialta tehdäkseen
ne puhtaiksi. -- Suuret ranskalaiset musiikkiarvostelijat hyväksyivät
ainoastaan puhtaan musiikin ja jättivät kaiken muun rahvaalle.
Christophe tunsi itsensä nöyryytetyksi ajatellessaan miten alhainen
hänen makunsa oli. Häntä lohdutti hieman se seikka, että hän näki
kaikkien näiden säveltäjien jotka halveksivat teatteria, itsekin
kirjoittavan teatteria varten: heissä ei ollut ainoatakaan, joka ei
olisi säveltänyt oopperoita. -- Mutta nekin olivat epäilemättä vain
ohimeneviä ilmiöitä. Heitä tuli arvostella, kuten he halusivat itse
tulla arvostelluiksi, heidän puhtaan musiikkinsa mukaan. Christophe
etsiskeli heidän puhdasta musiikkiaan.
Théophile Goujart vei hänet konsertteihin, joita pani toimeen
kansalliselle taiteelle pyhittäytynyt seura. Siellä muokkailtiin ja
kehitettiin vitkaan uusia kuuluisuuksia. Se oli suuri nurkkakunta,
kokonainen pieni kirkko, jossa oli monta kappelia. Jokaisella
kappelilla oli pyhimyksensä, jokaisella pyhimyksellä palvelijansa,
jotka mielellään panettelivat naapurikappelin pyhimystä. Christophe
ei aluksi nähnyt juuri minkäänlaista eroa näiden pyhimysten kesken.
Hän ei luonnollisestikaan voinut, tottunut kun oli aivan toisenlaiseen
taiteeseen, ymmärtää rahtuakaan tästä uudesta taiteesta; ja hän ymmärsi
sitäkin vähemmän, kun luuli ymmärtävänsä.
Kaikki näytti hänestä kylpevän ainaisessa hämärässä. Se oli "harmaata
harmaalla", jossa kaikki viivat oli hämmennetty, vajotettu, hetkittäin
selveten ja jälleen häipyen. Näiden viivojen seassa oli jäykkiä,
jyrkkiä, aivankuin kulmaviivaimella vedettyjä piirtoja, jotka
tekivät teräviä, laihan naisen olkapäätä muistuttavia kulmia. Toiset
aaltoilivat ja kiemuroivat kuin sikarin savu. Mutta kaikki sumeni
harmaaseen. Eikö Ranskassa enää ollut aurinkoa? Christophe, joka
koko Pariisissa olonsa aikana ei ollut nähnyt muuta kuin sadetta ja
sumua, oli jo valmis uskomaan, että niin oli laita. Mutta taiteilijan
tehtävä on luoda auringonpaistetta sinne, missä sitä ei ennestään
ole. Nämä sytyttivät kylläkin pienet lyhtynsä, mutta ne olivat
vain kuin kiiltomatojen tuiketta: ne eivät lämmittäneet lainkaan
ja niiden valokin oli kovin heikkoa. Teosten nimet vaihtelivat:
toisinaan oli kysymys keväästä, päivästä, rakkaudesta, elämänilosta
ja retkistä halki ketojen; musiikki itse ei vaihdellut lainkaan; se
oli aina yhtä yksitoikkoisen vienoa, kalpeata, raukeata, vähäveristä
ja näivettynyttä. -- Ranskassa oli valittujen kesken muotiasiana
puhua hiljaa musiikissa. Ja heillä oli siihen täysi syy: sillä jos
he korottivat äänensä, huusivat he; keskitietä ei ollut. Ei ollut
valittavana muuta kuin hienostunut unteluus ja meluava mahtipontisuus.
Christophe ravisti yltänsä uneliaisuuden, joka alkoi tarttua häneenkin,
ja katsahti ohjelmaansa; ja hän hämmästyi suuresti nähdessään, että
näillä pienillä sumukoilla, jotka purjehtivat harmaalla taivaalla, oli
tarkoituksena esittää tarkasti määrättyjä aiheita. Sillä teorioista
huolimatta oli tämä puhdas musiikki miltei aina ohjelmamusiikkia tai
ainakin aihemusiikkia. Sättikööt he kirjallisuutta miten tahansa, he
tarvitsivat kuitenkin kirjallisen kainalosauvan, johon nojata. Ja
omituisia kainalosauvoja ne tavallisesti olivat! Christophe huomasi
niiden aiheiden eriskummaisen lapsellisuuden, joita he koettivat
kuvata. Siinä oli hedelmä- ja kasvitarhoja, kanaloita, musikaalisia
eläinkokoelmia, todellinen _Kasvitieteellinen puutarha_. Jotkut
transponoivat orkesterille tai pianolle Louvre'in tauluja tai Oopperan
freskoja; he siirsivät musiikkiin Cuyp'in, Baudry'n ja Paul Potter'in.
Selityksistä sai tietää, milloin oli kysymys Pariksen omenasta,
hollantilaisesta majatalosta tai valkoisen hevosen kaulasta. Se tuntui
Christophe'ista vanhojen lasten leikiltä, joita ei huvittanut muu kuin
kuvat; kun he eivät osanneet piirustaa, töhersivät he vihkoihinsa
kaikkea, mitä heidän päähänsä pälkähti, ja kirjoittivat naivisti alle,
että tässä oli talon, tässä puun kuva.
Näiden sokeitten kuvaniekkojen ohella, jotka näkivät korvillaan,
oli myös filosoofeja. He käsittelevät musiikissa metafyysillisiä
kysymyksiä. Heidän sinfoniansa olivat abstraktisten periaatteiden
taistelua tai jonkun symboolin tai uskonnon esitystä. Ne olivat
samoja, jotka oopperoissaan pohtivat aikansa juriidisia tai
sosiaalisia kysymyksiä: yleistä äänioikeutta ja naisen oikeuksia,
joita Edustajakamarin ja Montmartre'n metafyysikot olivat jauhaneet.
Ei epäilty, etteikö musiikissa voisi käsitellä avioeroa, isyyden
toteamista ja kirkon ja valtion erottamista. Heidän joukossaan oli
sekä maallikkosymbolisteja että kirkollisia symbolisteja. He panivat
filosoofiset lumppurit, sosioloogiset katutytöt, profeteeraavat
leipurit ja apostooliset kalastajat laulamaan. Goethe puhui jo
oman aikansa taiteilijoista, jotka "esittivät Kantin ajatuksia
vertauskuvallisissa tauluissa". Christophe'in aikalaiset kirjoittivat
sosiologiaa 16-osanuoteilla. Zola, Nietzsche, Maeterlinck, Barres,
Jaurés, Mendés, Evankeliumit ja Punainen mylly olivat sen kaivon
lähteitä, josta oopperoiden ja sinfoniojen tekijät ammensivat
ajatuksensa. Moni heistä oli Wagnerin esimerkin tartuttamana
huudahtanut: "Minäkin olen runoilija!" -- ja he piirsivät luottavaisina
nuottiensa alle loppusointuisia tai loppusoinnuttomia säkeitä
kansakoulutyyliin tai dekadenttisen nurkkanovellin makuun.
Kaikki nämä ajattelijat ja runoilijat olivat puhtaan musiikin
puoltajia. Mutta siitä he mieluummin vain puhuivat. -- Joskus he sitä
kirjoittivatkin. Se oli silloin musiikkia, joka ei tahtonut sanoa
mitään. Onnettomuudeksi he siinä usein onnistuivatkin: se ei sanonut
mitään -- ei ainakaan Christopheille. -- Tulee lisätä, että hänellä ei
ollut avainta.
Ymmärtääkseen ulkolaista musiikkia, täytyy vaivautua sen kielen
oppimiseen, eikä luulla osaavansa sitä ennalta. Christophe luuli niin,
kuten kaikki hyvät saksalaiset. Mutta sen saattoi antaa anteeksi.
Moni ranskalainenkaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän. Samoinkuin
ne Ludvig XIV:n aikuiset saksalaiset, jotka siinä määrin pyrkivät
puhumaan ranskaa, että vihdoin unohtivat oman kielensä, niin olivat
XIX:n vuosisadan ranskalaiset muusikot niin kauan laiminlyöneet omansa,
että heidän musiikistaan oli tullut jonkunlaista ulkolaista murretta.
Aivan viime aikoina oli herännyt liike ranskan puhumiseksi Ranskassa.
Kaikki eivät siinä onnistuneet: tapa oli liiaksi juurtunut. Joitakuita
poikkeuksia lukuunottamatta heidän ranskansa oli belgialaista tai oli
sillä germaaninen tuoksu. Olihan siis luonnollista, että saksalainen
saattoi siitä erehtyä ja selittää järkähtämättömään tapaansa, että
se oli perin huonoa saksaa, eikä merkinnyt mitään, koska hän ei sitä
ymmärtänyt.