ja "taiteesta taiteen vuoksi". Mutta keskellä tätä rahojen kilinää
kuulosti se pikemmin: "taiteelta rahan vuoksi". Nämä vasta äskettäin
ranskalaisessa kirjallisuudessa alaa voittaneet hevoshuijaritavat
närkästyttivät Christophe'ia. Kun hän ei ymmärtänyt raha-asioita, ei
hän enää viitsinyt kuunnella koko keskustelua. Vihdoin kääntyi puhelu
kirjallisuuteen tai ainakin kirjailijoihin. -- Christophe heristi
korviaan kuullessaan Victor Hugon nimen.
Kysymys oli siitä, oliko hän ollut aisankannattaja. He pohtivat
perinpohjin Sainte-Beuve'in ja rouva Hugon rakkaussuhdetta. Senjälkeen
he puhelivat George Sand'in rakastajista ja heidän keskinäisistä
ansioistaan. Se olikin silloisen kritiikin suuri tehtävä: tutkittuaan
tyystin suurten miesten asunnot, pengottuaan kaapit, laatikot ja
komerot, se ryhtyi nuuskimaan makuuhuonetta. Herra de Lauzun pitkällään
kuninkaan ja rouva de Montespanin sängyn alla, siinä sen mielenkiinnon
esine silloisessa historian ja todellisuuden palvonnassa: -- (kaikkihan
siihen aikaan, kuten tunnettua, palvoivat todellisuutta). --
Christophe'in pöytäkumppanit osoittautuivat sen oikeiksi palvojiksi:
he olivat uupumattomia yksityiskohtaisessa totuudenetsinnässään. He
ulottivat sen sekä nykypäivien että menneitten aikojen taiteeseen;
ja he erittelivät samalla tarkkuus-innolla eräiden tunnetuimpien
nykyään elävienkin taiteilijoiden yksityiselämää. Oli omituista,
että he pienimpiä yksityisseikkoja myöten tunsivat kohtauksia, jotka
tavallisesti tapahtuvat ilman todistajia. Olisi saattanut uskoa, että
asianomaiset itse ensimäisinä olivat antaneet yleisölle tarkkoja
tietoja -- hartaassa totuus-innossaan.
Christophe, jota tämä keskustelu yhä enemmän kiusasi, koetti puhella
muista asioista naapuriensa kanssa. Mutta kukaan ei välittänyt hänestä.
He olivat aluksi tehneet hänelle joitakin epämääräisiä kysymyksiä
Saksasta, -- kysymyksiä, jotka hänen suureksi hämmästyksekseen
ilmaisivat, että nämä huomatut ja, kuten näytti, sivistyneet
miehet eivät tunteneet juuri nimeksikään alkeellisimpiakaan heidän
ammattiaan -- kirjallisuutta ja taidetta -- koskevia asioita Pariisin
ulkopuolella; he olivat korkeintaan kuulleet puhuttavan joistakin
suurista nimistä: Hauptmann, Sudermann, Liebermann, Strauss (David,
Johann ja Richard), joiden välitse he varovasti luovivat, peläten
ajavansa karille. He tekivät sitäpaitsi kysymyksensä Christophe'ille
kohteliaisuudesta eikä suinkaan harrastuksesta, sillä sitä heillä ei
ollut lainkaan; tuskin he kuuntelivat mitä hän vastasi ja palasivat
kiireen kaupalla Pariisin kysymyksiin, joita muu seurue innostuneena
pohti.
Christophe yritti arasti puhua musiikista. Kukaan näistä kirjailijoista
ei ollut musiikkimies. Pohjaltaan he pitivät musiikkia alempana
taiteenlajina; mutta sen viime vuosina saavuttama menestys tuotti
heille salaista harmia. Ja koska se oli muodissa, olivat he
harrastavinaan sitä. He pitivät suurta melua varsinkin eräästä uudesta
oopperasta, jota he näyttivät pitävän miltei koko musiikin tai ainakin
uuden musiikin-aikakauden lähtökohtana. Heidän tietämättömyytensä
ja itsetärkeytensä sopeutui mainiosti tähän ajatukseen, eivätkä he
katsoneet asiakseen tutustua muuhun. Tämän, oopperan pariisilainen
säveltäjä, jonka nimen Christophe kuuli ensi kertaa, oli -- kuten
muutamat sanoivat -- pyyhkäissyt taululta kaiken, mitä oli ennen häntä,
uudistanut koko sävellystaiteen, luonut uudelleen musiikin. Christophe
hätkähti. Hän tahtoi ennen kaikkea uskoa neroon. Mutta tämänlaatuinen
nero, joka yhdellä iskulla teki tyhjäksi koko menneisyyden!... Sen
kummempaa ei hän ollut kuullut! Sepä veitikka! Miten hiidessä hän oli
menetellyt? -- Hän pyysi selityksiä. Toiset, jotka eivät kyenneet
hänelle mitään selityksiä antamaan ja jotka kyllästyivät häneen,
osoittivat hänet jonkun musiikkimiehen, suuren musiikkiarvostelijan,
Théophile Goujart'in puoleen, joka heti alkoi puhua ammattilauseilla.
Christophe seurasi häntä näille poluille. Goujart tunsi musiikkia
miltei samoin kuin Sganarelle taisi latinaa...
-- ... _Osaatteko latinaa_?
-- _En_.
-- (Innostuneena) _Cabricias, arci thuram, catalamus, singulariter...
bonus, bona, bonum_...
Jouduttuaan tekemisiin miehen kanssa, joka "osasi latinaa", peräytyi
hän varovasti estetiikan tiheikköön. Tästä valloittamattomasta
turvapaikasta avasi hän tulen Beethovenia, Wagneria ja klassillista
taidetta vastaan, josta ei lainkaan ollut kysymys: (mutta Ranskassa
ei voida kiittää taiteilijaa uhraamatta hänen kunniakseen kaikkia
niitä, jotka eivät ole hänen kaltaisiaan). Hän julisti uuden taiteen
tulemista, joka on tallaava jalkoihinsa menneen ajan sovinnaisuudet.
Hän puhui pariisilaisen musiikin Kristoffer Columbuksen keksimästä
uudesta musiikkikielestä, joka on kokonaan syrjäyttävä klassikkojen
kielen, tehden sen kuolleeksi kieleksi.
Christophe ei halunnut muodostaa itselleen mielipidettä eikä sanoa
mitään tästä uudistajanerosta, ennenkuin hän oli kuullut hänen
teoksiaan, mutta kaikesta huolimatta hän tunsi epäluuloa tätä musiikin
Baalia kohtaan, jonka hyväksi uhrattiin koko musiikki. Häntä loukkasi
se tapa, millä hän kuuli puhuttavan mestareista; ja hän unohti, että
hän itse oli taannoin Saksassa sanonut paljon kummempaakin. Hän, joka
oli siellä pitänyt itseään vallankumouksellisena taiteen alalla,
hän, joka loukkasi muita rohkeilla tuomioillaan ja nuorekkaalla
suorasukaisuudellaan, -- hän tunsi muuttuvansa Ranskassa heti ensi
sanoista vanhoilliseksi sieluineen päivineen. Hän tahtoi väitellä,
mutta hänellä ei ollut aistia tehdä sitä täysin sivistyneen miehen
tavoin, joka vetää johtopäätöksiä eikä intoile niiden totuudesta;
hän käyttäytyi ammattimiehen tavoin, joka ryhtyy esittämään
tarkkapiirteisiä tosiseikkoja ja saattaa muut ikävystymään. Hän ei
epäillyt astua teknillistenkin selitysten aloille, ja väittelyn
kestäessä kohosi hänen äänilajinsa sellaiseksi, että se oli
omiaan pahasti loukkaamaan tämän valioseuran korvia, josta hänen
johtopäätöksensä ja se tulisuus, jolla hän niitä puolusti, näyttivät
yhtä naurettavilta. Kriitikko kiirehti niin sanotulla sukkeluudella
lopettamaan tämän pitkäveteisen keskustelun, jonka aikana Christophe
hämmästyksekseen oli huomannut, ettei hänen puhetoverinsa lainkaan
tuntenut niitä asioita, joista hän puhui. Seura oli nyt kerta kaikkiaan
muodostanut mielipiteensä tuosta pedanttisesta, vanhanaikaisesta
saksalaisesta; ja vaikka ei oltu kuultu hänen musiikkiaan, oltiin
varmoja siitä, että se oli inhoittavaa. Mutta nämä kolmisenkymmentä
nuorta miestä, jotka aina olivat valmiit iskemään kaikkeen
naurettavaan, olivat nyt tulleet kiinnittäneeksi ivalliset katseensa
tähän kummalliseen olentoon, joka kömpelösti ja rajusti huitoi laihoine
käsivarsineen ja tavattomine käsineen ja joka sinkautteli ympärilleen
julmistuneita katseita ja puhui kirkuvalla äänellä. Sylvain Kohn ryhtyi
hänen kustannuksellaan huvittamaan ystäviään.
Keskustelu oli lopulta siirtynyt kirjallisuudesta koskettelemaan
naista. -- Oikeastaan ne olivat saman aiheen kaksi eri puolta, sillä
heidän kirjallisuudessaan ei ollut kysymys muusta kuin naisesta, eikä
heidän naistensa kesken muusta kuin kirjallisuudesta, niin läheisessä
kosketuksessa he olivat sekä kirjoihin että kirjailijoihin.
Puhuttiin eräästä kunniallisesta, Pariisin seurapiireissä tunnetusta
naisesta, joka oli, kuten sanottiin, naittanut tyttärensä
rakastajalleen säilyttääkseen tämän varmemmin. Christophe liikehti
tuolillaan ja virnisti aivan huomaamattaan vastenmielisyydestä.
Kohn huomasi sen ja tönäisten kyynärpäällään naapuriaan huomautti,
että aihe näytti innostuttavan saksalaista, joka epäilemättä paloi
halusta tutustua tuohon naiseen. Christophe punastui, änkytti ja
sanoi lopulta suuttuneena, että sellaiset naiset sietäisi piestä.
Hänen ehdotuksensa otettiin vastaan homeerisella naurunpuuskalla,
ja Sylvain Kohn ryhtyi vastustamaan häntä huilunpehmeällä äänellä:
naiseen ei saa kajota, ei edes kukalla... j.n.e... j.n.e... (Hän
oli pariisilaisia Rakkauden ritareita.) -- Christophe vastasi, että
sellainen nainen ei ollut koiraa parempi, ja ettei pahankurista koiraa
parantanut muu kuin ruoska. Syntyi yleinen melu. Christophe sanoi,
että heidän kohteliaisuutensa oli teeskentelyä, että ne, jotka enimmin
puhuivat naisen kunnioittamisesta, kunnioittivat heitä vähimmin;
ja hän lausui julki harminsa heidän häväistysjuttujensa johdosta.
Hänelle vastattiin, ettei siinä ollut mitään häpeällistä, vaan että
kaikki oli perin luonnollista; ja kaikki olivat yksimielisiä siitä,
että jutun sankaritar ei ollut ainoastaan ihastuttava nainen, vaan
tosi Nainen ennen muita. Saksalainen päästi huudahduksen. Sylvain
Kohn kysyi häneltä salakavalasti, millainen oli hänen kuvittelemansa
nainen. Christophe tunsi, että hänelle viritettiin ansaa, mutta
rajuudessaan ja lujasti vakuutettuna asiansa oikeudesta välitti hän
siitä viis. Hän alkoi näille koiruutta täynnä oleville pariisilaisille
selittää mielipiteitään rakkaudesta. Hän ei löytänyt sanoja, hän
tapaili niitä vaivalloisesti ja sai vihdoin muististaan ongituksi
esille joitakin epätodenmukaisia lauseita, joiden mahdottomuus
suuresti huvitti kuulijoita; eikä hän lainkaan hämmentynyt, vaan puhui
ihmeteltävällä vakavuudella ja liikuttavalla välinpitämättömyydellä
koomillisuudestaan, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että he
pitivät häntä pilkkanaan. Lopulta hän takertui erääseen lauseeseen
auttamattomasti, löi nyrkkinsä pöytään ja vaikeni.
Häntä koetettiin saada uudelleen yhtymään keskusteluun, mutta hän
rypisti kulmakarvojaan ja istui häpeissään ja suuttuneena hievahtamatta
paikallaan nojaten kyynärpäillään pöytään. Hän ei enää avannut suutaan
koko aterian aikana muuta kuin syödäkseen ja juodakseen. Hän joi
paljon, päinvastoin kuin ranskalaiset pöytäkumppaninsa, jotka tuskin
koskivat viiniinsä. Hänen naapurinsa yllytti häntä koiruuksissaan ja
täytti aina hänen lasinsa, jonka hän ajattelematta tyhjensi. Mutta
vaikka hän oli tottumaton tähän kohtuuttomuuteen varsinkin viimeisten
viikkojen kieltäytymyksen jälkeen, kesti hän mainiosti, eikä antautunut
pilkan esineeksi, kuten toiset toivoivat. Hän istua jurotti itsekseen,
eikä seura enää kiinnittänyt häneen huomiota: luultiin että viini oli
hänet uuvuttanut. Perin uupunut kun hän oli seuraamaan ranskankielistä
keskustelua, oli hän kyllästynyt kuulemaan ainaista juttua
kirjallisuudesta, -- näyttelijöistä, kirjailijoista, kustantajista --
juoruja kulissien takaa tai kirjallisista alkooveista: -- siihen näytti
rajoittuvan maailma. Keskellä kaikkia näitä uusia kasvoja ja tätä
puheen pörinää hänen ei onnistunut kiinnittää muistiinsa ainoitakaan
kasvoja, ainoatakaan ajatusta. Likinäköisillä, epämääräisillä ja
hajamielisillä silmillään hän katseli hitaasti ympäri pöytää miehestä
mieheen, mutta ei näyttänyt huomaavan mitään. Hän näki heidät kuitenkin
paremmin kuin useimmat muut, vaikkei hän ollut siitä tietoinen. Hänen
katseensa ei ollut näiden ranskalaisten ja juutalaisten katseen
tapainen, joka pistopuheiden ohella sieppaa esineistä pienen pieniä
kuvasiekaleita ja pirstoo ne paikalla. Hän imi hitaasti ja ääneti
itseensä vaikutelman olennoista aivan kuin sieni, ja se säilyi hänessä.
Hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään nähnyt, eikä muistanut mitään.
Vasta aikojen päästä, -- tuntien, usein päivien kuluttua, -- kun hän
oli yksin ja syventyi itseensä, huomasi hän, että hän oli napannut
kaiken.
Mutta tällä erää näytti hän vain saksalais-roikaleelta, joka
mätti ruokaa suuhunsa ja huolehti ainoastaan siitä, ettei
menettäisi suupalaakaan. Eikä hän erottanut mitään. Humaltuneen
hellittämättömyydellä hän vain tuli ihmetellen huomanneeksi,
kuullessaan pöytätovereidensa puhuttelevan toisiaan nimiltä, miten
paljon näillä ranskalaisilla oli ulkolaisia nimiä: flaamilaisia,
saksalaisia, juutalaisia, levantilaisia, englantilais- ja
espanjalais-amerikkalaisia...
Hän ei huomannut, että noustiin pöydästä. Hän jäi yksinään istumaan; ja
hän uneksi Rheinin kunnaista, suurista metsistä, pelloista ja niityistä
joen varsilla, vanhasta äidistä. Jotkut vieraat keskustelivat vielä
seisten salin toisessa päässä. Suurin osa oli jo lähtenyt. Lopulta hän
teki päätöksensä, nousi vuorostaan pöydästä ja näkemättä ketään lähti
etsimään viittaansa ja hattuansa, jotka riippuivat eteisessä. Pantuaan
ne ylleen oli hän jo lähtemässä hyvästiä sanomatta, kun hän ovenraosta
näki eräässä eteisen viereisessä huoneessa esineen, joka hänet lumosi:
pianon. Siitä oli jo useita viikkoja, kun hän viimeksi oli koskettanut
soittokonetta. Hän astui sisälle, hyväili hellästi koskettimia,
istuutui ja alkoi hattu päässä ja viitta seljässä soittaa. Hän oli
kokonaan unohtanut, missä oli. Hän ei lainkaan huomannut, että kaksi
henkilöä oli hiipinyt huoneeseen kuuntelemaan hänen soittoaan: Toinen
oli Sylvain Kohn, joka rakasti intohimoisesti musiikkia, -- Herra ties
miksi! sillä hän ei ymmärtänyt siitä mitään, ja hän piti yhtä paljon
huonosta kuin hyvästäkin. -- Toinen oli musiikkiarvostelija Théophile
Goujart. Tämä -- (se oli yksinkertaisempaa) -- ei ymmärtänyt eikä
rakastanut musiikkia; mikä ei vähääkään estänyt häntä siitä puhumasta.
Päinvastoin: eihän ole sen vapaampia henkiä kuin ne, jotka eivät tunne
sitä, mistä puhuvat: he voivat siitä lausua yhtä keveästi mitä tahansa.
Théophile Goujart oli paksu, leveäharteinen ja roteva mies; hänellä
oli musta parta ja paksut kiharat otsalla, jolla oli suuria,
ilmeettömiä kurttuja; hänen kasvonsa olivat kulmikkaat, aivankuin
kömpelösti puuhun veistetyt, kädet lyhyet, jalat lyhyet, rinta lihava,
hän muistutti puukauppiasta tai auvergnelaista kantajaa. Hänen
käytöksensä oli rahvaanomaista ja puhetapansa pöyhkeää. Hän oli päässyt
musiikkialalle politiikan kautta, joka oli siihen aikaan Ranskassa
ainoa tie, joka johti menestykseen. Hänen onnistui lyöttäytyä erään
samalta paikkakunnalta kotoisin olevan, onnen suosiman ministerin
vanaveteen, jonka kaukaiseksi sukulaiseksi hän keksi itsensä, --
joksikin "isänäidin kummin kaimaksi". Mutta ministerit eivät ole
ikuisia. Kun hänen suojelijansa tähti näytti olevan laskemassa, jätti
hän koko aluksen vieden myötänsä kaiken, minkä saattoi ottaa, --
ennen kaikkea kunniamerkit, sillä hän rakasti loistoa. Kyllästyneenä
politiikkaan, jossa hän jo jonkin aikaa oli saanut kestää suojelijansa
puolesta ja myöskin omasta puolestaan aimo ankaria iskuja, oli
hän etsinyt myrskyiltä suojatun, kaikin puolin rauhaisan aseman,
jossa hän saattoi ikävystyttää muita, itse koskaan ikävystymättä.
Kritiikki näytti kaikkein sopivimmalta. Erään suuren pariisilaisen
lehden musiikkiarvostelijan paikka oli juuri vapaa. Tämän toimen
haltija, nuori lahjakas säveltäjä, oli saanut eron sentähden, että hän
itsepäisesti tahtoi sanoa, mitä hän teoksista ja tekijöistä ajatteli.
Goujart ei ollut koskaan askarrellut musiikin alalla, eikä tiennyt
siitä mitään, mutta hänet valittiin empimättä. He olivat saaneet
kyllänsä pätevästä väestä; Goujart'in puolelta ei ainakaan tarvinnut
mitään peljätä; hän ei ainakaan esittänyt mielipiteitään naurettavalla
tärkeydellä; ja hän oli aina valmis seuraamaan johtokunnan määräyksiä
ja sen mukaan joko musertamaan tai ylistämään. Se, ettei hän
ollut musiikkimies, oli toisarvoinen seikka. Kuten tunnettua, on
Ranskassa jokainen tarpeeksi perillä musiikista. Goujart oli pian
hankkinut tarpeelliset tiedot. Keino oli yksinkertainen: tarvitsi
vain konserteissa mennä istumaan jonkun hyvän musiikkimiehen, jos
mahdollista, säveltäjän viereen ja antaa hänen sanoa, mitä hän ajatteli
esitettävistä teoksista. Oltuaan näin muutaman kuukauden opissa,
hän tunsi ammatin: lintu saattoi lentää. Mutta se ei todellakaan
ollut mitään kotkanlentoa; ja Herra ties, mitä kaikkia typeryyksiä
Goujart lehteensä lateli -- asiantuntijana! Hän kuunteli ja luki päin
männikköä, sotki kaikki sekaisin köpelöissä aivoissaan ja läksytti
pöyhkeästi muita. Hänen tyylinsä oli vaateliasta, sanaleikeillä
prameilevaa ja täynnä hyökkäilevää saivartelua. Hänen hengenlaatunsa
oli kansakoulunopettajan kehitystasolla. Joskus, silloin tällöin,
hän sai julmia jälki-iskuja: sellaisissa tapauksissa hän tekeytyi
kuolleeksi ja karttoi visusti vastaamasta. Hän oli samalla aika viekas
ja kovapintainen, julkea tai mateleva, aina asianhaarojen mukaan. Hän
liehakoi rakkaita mestareita, joilla oli tunnustettu asema tai jotka
olivat kuuluisia: -- (ne olivat ainoat seikat, joiden nojalla hän
turvallisesti saattoi arvostaa musikaalisia ansioita). -- Hän kohteli
halveksien toisia, ja nälkiintyneitä hän rosvosi. -- Hän ei ollut
mikään tyhmyri.
Saavuttamastaan auktoriteetista ja arvosta huolimatta hän tiesi
sisimmässään, ettei hän tiennyt mitään musiikista; ja hän tajusi, että
Christophe tunsi sen sangen hyvin. Hän karttoi sanomasta sitä, mutta se
herätti hänessä kunnioitusta. -- Nyt kuunteli hän Christophe'in soittoa
ja koetti ymmärtää, näköjään syventyneenä, mutta ajattelematta mitään.
Hän ei nähnyt pisaraakaan tässä sävelten sumukossa ja hän nyökytti
päätään asiantuntijan tavoin ja sovitti hyväksymis-eleensä Sylvain
Kohnin silmäniskujen mukaan, jonka oli varsin vaikea pysyä rauhallisena.
Vihdoin Christophe, jonka tajunta vähitellen alkoi selvitä viinin
höyryistä ja musiikista, alkoi vaistomaisesti tuntea, mitä mykkää
peliä hänen selkänsä takana pidettiin; hän kääntyi ja näki nuo kaksi
ihailijaa. He syöksähtivät heti hänen luokseen ja puristivat rajusti
hänen käsiään, -- Sylvain Kohn kirkuen, että hän oli soittanut kuin
jumala, Goujart vakuuttaen kaikkitietäväisen näköisenä, että hänellä
oli Rubinsteinin vasen käsi ja Paderewskyn oikea -- (jollei se ollut
päinvastoin). -- He selittivät yksimielisesti, että sellainen kyky ei
saa jäädä vakan alle, ja he lupasivat auttaa hänet arvoonsa. Siihen
ryhtyessään toivoivat kumpikin saavansa siitä itselleen kaiken kunnian
ja mahdollisimman suuren hyödyn.
Sylvain Kohn kutsui heti huomisesta lähtien Christophe'in käymään
luonaan ja tarjosi hänen käytettäväkseen mainion pianon, joka hänellä
oli, mutta jolla hän ei tehnyt mitään. Christophe, joka oli aivan
pakahtua soiton tarpeesta, suostui ilomielin tarjoukseen ja käyttikin
kutsua hyväkseen jonkun ajan.
Ensimäisinä iltoina kävi kaikki hyvin. Christophe oli ylen onnellinen
saadessaan soittaa. Sylvain Kohn osoitti sen verran hienotuntoisuutta,
että antoi hänen nauttia rauhassa. Itse nautti hän vilpittömästi.
Omituinen ilmiö, jollaisia jokainen voi panna merkille, oli, että
tämä mies, joka ei ollut muusikko, joka ei ollut taiteilija, jolla
oli mitä kuivin sydän, kokonaan vailla kaikkea runoutta, vailla
todellista hyvyyttä, oli aistillisesti kiintynyt tähän musiikkiin,
jota hän ei lainkaan ymmärtänyt, mutta jolla oli häneen nautinnokas
vaikutusvoima. Ikävä kyllä ei hän voinut olla vaiti. Hänen täytyi
keskellä Christophe'in soittoa puhella ääneen. Hän alleviivasi
musiikkia liioittelevilla huudahduksilla, aivankuin keikari
konsertissa, tai lausui myös hölmömäisiä ajatuksia. Silloin Christophe
näppäili juoksutuksia ja selitti, ettei hän voinut jatkaa siten. Kohn
lupasi olla vaiti, mutta se oli hänelle sangen vaikeata: hän alkoi
pian virnailla, pitää ääntä, viheltää, naputella, hyräillä ja matkia
soittokoneita. Ja kun kappale oli lopussa, oli hänen mahdotonta
pidättyä ilmaisemasta Christophe'ille typeriä ajatuksiaan.
Hänessä oli omituinen sekoitus germaanista tunteellisuutta,
pariisilaista lorua ja sietämätöntä itserakkautta. Milloin hän
lasketteli teeskentelevän sievisteleviä tuomioita, milloin päättömiä
vertailuja, milloin säädyttömyyksiä, rivouksia, järjettömyyksiä,
jaarituksia. Hän ylisti Beethovenia näkemällä hänessä ruokotonta pilaa
tai irstasta aistillisuutta. Synkissäkin ajatuksissa hän keksi hienoa
pilaa. _Ciss-moll kvartetti_ tuntui hänestä herttaisen rehentelevältä.
_Yhdeksännen sinfonian_ ylevä adagio toi hänen mieleensä _Cherubinin
C-moll sinfonian_ alussa olevan kolmen lyönnin jälkeen hän huudahti:
"Älkää astuko sisälle! Täällä on joku." Hän ihaili _Heldenlebenin_
taistelua siitä syystä, että hän siinä oli kuulevinaan automobiilin
hyrinän. Aina vain kuvia kappaleiden selitykseksi, ja lapsellisia,
vääriä kuvia. Ihmeellistä oli, miten hän saattoi rakastaa musiikkia.
Mutta sitä ei voinut epäillä: hän rakasti musiikkia. Sellaisissa
kohdissa, jotka hän ymmärsi hullunkuriseen tapaansa, kihosi
hänelle miltei kyyneleet silmiin. Mutta heti sen jälkeen, kun joku
Wagner-kohtaus oli häntä liikuttanut, hän naputteli pianoa vasten
jotakin Offenbachin galoppia, tai rallatti jotakin konsertti-kahvilan
renkutusta sellaisen kappaleen jälkeen kuin _Oodi ilolle_. Silloin
Christophe ponnahti pystyyn ja kiljaisi kiukusta. -- Mutta pahinta
ei ollut se, kun Sylvain Kohn oli houkkamainen; pahinta oli, kun hän
koetti sanoa jotakin syvämielistä ja herkullista, kun hän halusi
herättää Christopheissa arvonantoa häntä kohtaan, kun Hamilton puhui,
eikä Sylvain Kohn. Tällöin Christophe loi häneen vihasta liekehtivän
katseen ja musersi hänet jäätävän solvaavilla sanoilla, jotka
loukkasivat Hamiltonin itserakkautta: musiikki-istunnot päättyivät
tavan takaa epäsopuun. Mutta seuraavana päivänä oli Kohn jo unohtanut
kaiken. Ja Christophe, joka katui kiivauttaan, taipui jälleen tulemaan.
Tämä kaikki ei kuitenkaan olisi ollut mitään, jos Kohn olisi
voinut olla kutsumatta vieraita kuulemaan Christophe'in soittoa.
Mutta hänen täytyi saada näyttää muusikkoaan. -- Ensi kerralla,
kun Christophe tapasi Kohnin luona kolme, neljä pientä juutalaista
ja hänen rakastajattarensa, kookkaan, puuteroidun tytön, joka oli
tyhmä kuin saapas, lateli typeriä vitsejä ja puhui siitä, mitä oli
syönyt, mutta joka luuli olevansa musikaalinen siksi, että joka ilta
näytteli reisiään jossakin varietee-teatterissa, -- Christophe kävi
tuikean näköiseksi. Seuraavalla kerralla hän sanoi suoraan Sylvain
Kohnille, ettei hän enää aikonut soittaa hänen luonaan. Sylvain Kohn
vannoi pyhästi, ettei enää kutsuisi ketään. Mutta hän jatkoi salassa,
sijoittaen kutsumansa henkilöt viereiseen huoneeseen. Luonnollisesti
huomasi Christophe tämän pian; hän lähti raivostuneena, eikä enää
palannut sen erän perästä. Hänen täytyi kaikesta huolimatta kohdella
varovasti Kohnia, joka esitteli hänet kosmopoliittisille perheille ja
hankki hänelle tunteja.
Goujart puolestaan tuli jotakuta päivää myöhemmin tapaamaan
Christophe'ia hänen hökkeliinsä. Hän ei näyttänyt lainkaan ihmettelevän
Christophe'in kurjaa asuntoa. Päinvastoin hän oli perin herttainen. Hän
sanoi:
-- Ajattelin, että te ehkä sangen mielellänne kuuntelisitte hieman
musiikkia silloin tällöin, ja koska minulla on pääsy kaikkialle, tulin
teitä noutamaan.