kertaa oli onni hänelle myötäinen. Hän kohtasi kynnyksellä Sylvain
Kohnin, joka oli juuri lähdössä ulos. Kohnin naama vääntyi virneeseen,
kun hän huomasi joutuneensa satimeen; mutta Christophe oli niin
onnellinen, ettei hän huomannut mitään. Ärsyttävään tapaansa puristi
hän Kohnin käsiä ja kysyi ilostuneena:
-- Te olette ollut matkoilla? Oliko matka hauska? Kohn vastasi
myöntäen, mutta ei tullut iloisemman näköiseksi. Christophe jatkoi:
-- Olen tullut, tiedättehän... Eikö teille ole sanottu?... No mitä
uutta? Olette kai puhunut minusta? Mitä he ovat vastanneet?
Kohn kävi yhä nyrpeämmäksi. Christophe'ia hämmästytti hänen väkinäinen
käytöstapansa: miestä ei ollut tuntea entiseksi.
-- Olen puhunut teistä, sanoi Kohn; mutta en ole vielä saanut
mitään tietooni; minulla ei ole ollut aikaa. Minulla on ollut ylen
kiirettä siitä saakka, kun teidät tapasin. Olen ollut vallan hukkua
liikeasioihin. En tiedä miten tästä kaikesta selviän. Olen aivan
nääntynyt. Tulen lopulta sairaaksi.
-- Ettekö voi hyvin? kysyi Christophe huolestuneena.
Kohn loi häneen viekkaan silmäyksen ja vastasi: -- Enpä todellakaan. En
oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Jo usean päivän olen tuntenut voivani
huonosti.
-- Ah! hyvä Jumala! huudahti Christophe ja tarttui hänen käsivarteensa.
Hoitakaa ennen kaikkea itseänne hyvin! Teidän täytyy levätä. Olen ylen
pahoillani, että olen tuottanut teille vielä lisää vaivaa! Teidän olisi
pitänyt sanoa minulle tästä. Miltä teistä oikeastaan tuntuu?
Hän otti toisen epäiltävät selitykset niin vakavalta kannalta, että
tämä koomillinen luottavaisuus teki aseettomaksi Kohnin, joka parhaansa
mukaan koetti salata yltyvää iloisuuttaan. Juutalaisista on ironia
niin mieluinen nautinto -- (ja Pariisissa on moni kristityistä tässä
kohden juutalainen), -- että he ovat erikoisen anteeksiantavia ikäviä,
jopa vihaamiaankin henkilöitä kohtaan, jotka antavat heille aihetta
ironian käyttämiseen. Sitäpaitsi ei Kohn voinut olla tuntematta pientä
liikutusta sen mielenkiinnon johdosta, jota Christophe osoitti hänelle.
Hän oli valmis palveluksiin.
-- Minussa heräsi muuan ajatus, sanoi hän. Ettekö tekisi odottaessanne
tunteja jotakin työtä säveljulkaisun alalta?
Christophe myöntyi innostuneena.
-- Tiedän mikä teille sopii, sanoi Kohn. Tunnen hyvästi erään suuren
musiikkikustannusliikkeen johtajan, Daniel Hechtin. Esitän teidät
hänelle; sittehän näette, mitä tehtäviä hän voi antaa. Minä, kuten
tiedätte, en tunne niitä asioita lainkaan. Mutta hän on todellinen
musiikkimies. Teidän ei ole vaikea ymmärtää toisianne.
He päättivät tavata seuraavana päivänä. Kohn oli tyytyväinen
päästessään Christophe'ista erilleen, tehden hänelle samalla
palveluksen.
Seuraavana päivänä Christophe meni noutamaan Kohnia toimistosta. Hän
oli tämän neuvosta ottanut mukaansa muutamia sävellyksiään näyttääkseen
niitä Hechtille. He tapasivat hänet hänen musiikkikaupastaan Oopperan
luona. Hecht ei ollut tietääkseenkään, kun he astuivat sisälle;
hän ojensi kylmästi pari sormea Kohnille, eikä ollut huomaavinaan
Christophe'in juhlallista tervehdystä. Kohnin pyynnöstä hän siirtyi
heidän kanssaan viereiseen huoneeseen, mutta ei pyytänyt heitä
istuutumaan. Hän nojasi itse uuniin, jossa ei ollut tulta, ja tuijotti
seinään.
Daniel Hecht oli nelisenkymmenen ikäinen, suuri, kylmä mies
moitteettomissa pukineissa, hyvin selvää foiniikkialaista tyyppiä,
ilmeeltään älykäs ja epämiellyttävä, jörön näköinen. Hänen tukkansa ja
pitkä, assyyrialaiskuninkaiden malliin tasaiseksi leikattu partansa
olivat mustat. Hän ei juuri koskaan katsonut toista kasvoihin, ja
hänen puhetapansa oli jäinen ja raaka ja vaikutti loukkaavalta, yksin
hänen tervehtiessäänkin. Tämä röyhkeys oli enemmän näennäistä kuin
todellista. Se vastasi epäilemättä jotakin halveksivaa piirrettä
hänen luonteessaan, mutta johtui kuitenkin enemmän hänen olentonsa
automaattisesta ja kangistuneesta puolesta. Tämän tapaiset juutalaiset
eivät ole harvinaisia, eikä yleinen mielipide ole suinkaan lempeä heitä
kohtaan: se syyttää ylpeydestä tätä tylyä jäykkyyttä, jonka syynä
useasti on ruumiin ja sielun auttamaton kömpelyys.
Sylvain Kohn esitti suojattinsa vaateliaan leikkisällä tavalla ja
ylisteli häntä ylenmäärin. Christophe, joka oli hämillään moisesta
vastaanotosta, vaappui kahden vaiheilla hattu ja sävellykset käsissä.
Kun Kohn oli lopettanut, käänsi Hecht, jolle Christophe tähän saakka
oli ollut pelkkää ilmaa, ylenkatseellisesti päänsä häntä kohden ja
sanoi katsomatta häneen:
-- Krafft... Christophe Krafft... En ole koskaan kuullut sitä nimeä.
Christophelle olivat nämä sanat kuin nyrkinisku vasten rintaa. Hän
karahti punaiseksi kasvoiltaan ja vastasi suuttuneena:
-- Saatte vielä siitä kuulla.
Hechtin kasvoilla ei huomannut pienintäkään värettä, ja hän jatkoi
järkkymättömän levollisena, aivankuin Christophe'ia ei olisi ollutkaan:
-- Krafft... Ei, en tunne.
Hän oli niitä miehiä, joille sellainen, jota he eivät tunteneet, oli
huonoissa kirjoissa. Hän jatkoi saksaksi:
-- Ja te olette Rheinin maasta?... On merkillistä, miten paljon siellä
on väkeä, joka sekaantuu musiikkiin! Luulenpa, ettei siellä ole
ainoatakaan, joka ei kuvittelisi olevansa säveltaiteilija.
Hän tahtoi laskea leikkiä, eikä suinkaan olla hävytön, mutta Christophe
käsitti asian toisin. Hän olisi antanut sanan sanasta, jollei Kohn
olisi ehtinyt ennen häntä.
-- Ah! anteeksi, anteeksi, sanoi hän Hechtille, teette kai minulle
oikeutta, sillä minähän en ymmärrä siitä mitään.
-- Se on teille kunniaksi, sanoi Hecht.
-- Jollei tule olla säveltaiteilija ollakseen teille mieliksi, sanoi
Christophe kuivasti, olen pahoillani, etten ole teidän mieleisenne.
Hecht jatkoi yhtä välinpitämättömästi ja yhä katsoen muualle:
-- Olette kai jo kirjoittanut sävellyksiä? Mitä olette kirjoittanut?
Tietenkin _Lieder_?
-- _Lieder_, kaksi sinfoniaa, sinfoonisia runoelmia, kvartetteja,
pianosarjoja ja näyttämömusiikkia, sanoi Christophe kuohuksissaan.
-- Saksassa kirjoitetaan paljon, sanoi Hecht ylenkatseellisen
kohteliaasti.
Hän oli sitä epäluuloisempi uuteen tulokkaaseen nähden, kun tämä oli
kirjoittanut niin suuren joukon teoksia, eikä hän, Daniel Hecht,
tuntenut niitä.
-- No niin, sanoi hän, ehkä voisin teitä käyttää, koska ystäväni
Hamilton teitä suosittelee. Me toimitamme parhaillamme erästä
kokoelmaa, "Nuorisokirjastoa", jossa julkaisemme helppoja
pianokappaleita. Voisitteko "yksinkertaistuttaa" meille Schumannin
_Karnevaalin_ ja sovittaa sen kuudelle tai kahdeksalle kädelle?
Christophe hätkähti:
-- Ja sellaistako te tarjoatte minulle, minulle?...
Tämä naivi "minulle" huvitti Kohnia, mutta Hechtin ilme kävi
vastustuksenhaluiseksi:
-- En käsitä, mikä teitä tässä ihmetyttää, sanoi hän. Se ei ole
niinkään helppoa työtä. Jos se näyttää teistä liian helpolta, sitä
parempi! Sittehän näemme. Sanotte olevanne hyvä muusikko. Tuleehan
minun se uskoa. Mutta enhän tunne teitä lainkaan.
Hän mietti itsekseen:
-- Jos uskoisi kaikkia noita veitikoita, olisi heissä miestä
mestaroimaan itse Johannes Brahmsia.
Christophe -- (joka oli päättänyt hillitä kiivauttaan) -- painoi
sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja astui ovea kohti. Kohn pysäytti
hänet nauraen:
-- Odottakaa, odottakaa toki! sanoi hän.
Ja kääntyen Hechtin puoleen:
-- Hän on vartavasten tuonut muassaan muutamia kappaleitaan, jotta te
voisitte saada käsityksen hänestä.
-- Vai niin! sanoi Hecht ikävystyneenä. No, katsotaan.
Christophe ojensi ääneti sävellykset. Hecht silmäili niitä
huolimattomasti.
-- Mikä tämä on? Pianosarja... (Lukien:) _Päivä_... Aina vain
ohjelmamusiikkia!...
Näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta hän luki hyvin
tarkkaavasti. Hän oli erinomainen musiikkimies ja tunsi ammattinsa,
vaikkei käsittänytkään mitään sen ulkopuolella. Ensi tahdeista lähtien
hän tunsi täydelleen, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän käänsi lehtiä
ääneti, halveksivan näköisenä, vaikka häntä hämmästytti suuresti
lahjakkuus, jota teos ilmaisi. Mutta hänen ynseä luonteensa ja
itserakkautensa esti häntä sitä näyttämästä. Hän luki ääneti läpi koko
teoksen, nuottiakaan sivuuttamatta:
-- Niin, sanoi hän suojelevaan tapaan, se on sangen hyvin kirjoitettu.
Ankara arvostelu ei olisi niin suututtanut Christophe'ia.
-- Sitä ei tarvitse minulle sanoa, sanoi hän vimmastuneena.
-- Otaksun kuitenkin, sanoi Hecht, että koska te näytätte minulle nämä
kappaleet, te tahdotte kuulla, mitä minä niistä ajattelen.
-- Enpä suinkaan.
-- Silloin en käsitä, sanoi Hecht loukkaantuneena, mitä te olette
tullut minulta pyytämään.
-- Pyydän teiltä työtä, en mitään muuta.
-- Minulla ei ole teille muuta tällä hetkellä tarjottavana, kuin sitä,
mistä puhuin. Enkä siitäkään ole varma. Sanoin, että mahdollisesti
voisin sen antaa.
-- Ettekä te voi muulla tavoin käyttää minun laistani säveltäjää?
-- Teidän laistanne säveltäjää? sanoi Hecht purevan iroonisesti.
Vähintään yhtä hyvät säveltäjät kuin te eivät ole katsoneet tätä työtä
arvoaan alentavaksi. Voisin mainita useita, jotka nyt ovat sangen
tunnettuja Pariisissa ja jotka ovat olleet minulle kiitollisia.
-- Ne ovat kurjia raukkoja, puuskautti Christophe. -- (Hän taisi jo
joukon ranskankielen vivahduksia.) -- Erehdytte, jos luulette olevanne
tekemisissä jonkun heidänlaisensa kanssa. Luuletteko te vaikuttavanne
minuun sillä, että ette katso minua suoraan kasvoihin, ja että puhutte
minulle siten, kuin olisin pelkkää ilmaa? Te ette suvainnut vastata
tervehdykseeni, kun astuin sisälle... Mutta mikä te sitten olette,
kohdellessanne minua näin? Oletteko te muusikko? Oletteko te koskaan
kirjoittanut mitään?... Ja te tahdotte opettaa minulle, kuinka
kirjoitetaan, minulle, jolle kirjoittaminen on koko elämä!... Eikä
teillä, luettuanne sävellykseni, ole mitään sen parempaa työtä minulle
tarjottavana kuin suurten mestarien silpominen: heidän teoksistaan
pitäisi minun tehdä tusinatekeleitä pikku tyttöjen tanssittaviksi...
Kääntykää pariisilaistenne puoleen, jos he ovat sellaisia raukkoja,
että ottavat onkeensa teidän opetuksenne! Minä puolestani mieluummin
läkähdyn!
Mahdotonta ehkäistä tätä sanatulvaa.
Hecht sanoi jäisesti:
-- Teillä on oma vapautenne.
Christophe läksi ja paiskasi mennessään oven läjähtäen kiinni. Hecht
kohautti olkapäitään ja sanoi Sylvain Kohnille, joka nauroi:
-- Kyllä hänkin siitä vielä tasaantuu, kuten muutkin.
Sisimmässään hän kunnioitti Christophe'ia. Hän oli kyllin älykäs
huomatakseen ei ainoastaan teosten, vaan miestenkin arvon.
Christophe'in loukkaavan kiihkon alta oli hän osannut erottaa
voiman, jonka hän tiesi harvinaiseksi -- varsinkin taidemaailmassa.
Mutta hänen itserakkautensa teki tenän: hän ei mistään hinnasta
olisi suostunut tunnustamaan erehdystään. Hän tahtoi vilpittömästi
tehdä Christophe'ille oikeutta, mutta hän oli kykenemätön siihen,
varsinkin kun Christophe ei nöyrtynyt hänen edessään. Hän odotti, että
Christophe palaisi hänen luokseen: hänen synkkä skeptisisminsä ja
hänen kokemuksensa ihmisistä olivat opettaneet hänet tuntemaan tahdon
välttämättömän heikontumisen kurjuuden kourissa.
Christophe palasi asuntoonsa. Vihanpuuskaa oli seurannut alakuloisuus.
Hän tunsi olevansa hukassa. Se heikko tuki, johon hän oli luottanut,
oli sortunut. Hän luuli saaneensa verivihollisen ei ainoastaan
Hechtistä, vaan myös Kohnista, joka oli hänet esittänyt. Nyt oli
hän ypö yksin vihamielisessä kaupungissa. Dieneriä ja Kohnia
lukuunottamatta hän ei tuntenut ketään. Hänen ystävättärensä
Corinne, kaunis näyttelijätär, johon hän oli tutustunut Saksassa,
ei ollut Pariisissa; hän oli kiertueella ulkomailla, Amerikassa,
ja tällä kertaa omaan laskuunsa: sillä hän oli tullut kuuluisaksi;
sanomalehdet julkaisivat repäiseviä tietoja hänen matkastaan. Mitä
tuli siihen pieneen ranskalaiseen opettajattareen, joka hänen
tähtensä, joskin hänen tahtomattaan, oli menettänyt paikkansa, ja
jota hän kauan oli muistellut omantunnon vaivoja tuntien, miten
monesti hän olikaan päättänyt etsiä hänet saavuttuaan Pariisiin! [Ks.
Jean-Christophe, IV Kapinoitsija.] Mutta nyt, kun hän oli Pariisissa,
hän huomasi unohtaneensa ainoastaan yhden asian: hänen nimensä.
Hänen oli mahdoton sitä muistaa. Hän ei muistanut kuin ristimänimen:
Antoinette. Ja vaikkapa hän olisi sen muistanutkin, miten löytää pieni
opettajatar-raukka tämän inhimillisen muurahaiskeon keskeltä!
Täytyi niin pian kuin mahdollista hankkia millä elää. Christophe'illa
ei ollut enää kuin viisi frangia. Vastenmielisyydestään huolimatta otti
hän kysyäkseen isännältään, paksulta kapakoitsijalta, eikö tämä tuntisi
siinä korttelissa ketään, jolle hän voisi antaa pianotunteja. Mies,
jonka arvonanto jo oli ollut varsin vähäinen vuokralaista kohtaan, joka
söi vain kerran päivässä ja puhui saksaa, menetti kaiken kunnioituksen
saadessaan kuulla, että tämä oli vain soittoniekka. Hän oli niitä
vanhan polven ranskalaisia, joille musiikki oli vain laiskurien työtä.
Hän virnisti:
-- Pianoa!... En tunne. Vai niin, te rimputatte pianoa? Onneksi
olkoon!... Onpa merkillistä valita se homma oikein ammatiksi! Minusta
musiikki tuntuu aivan samalta kuin sataisi vettä... Ehkäpä te voisitte
opettaa minua. Mitäs te muut siitä sanotte? huusi hän kääntyen
ryypiskelevien työmiesten puoleen.
He rähähtivät nauramaan.
-- Se on siistiä ammattia, sanoi eräs joukosta. Siinä ei rähjäänny. Ja
se huvittaa naisia.
Christophe ei vielä oikein ymmärtänyt ranskaa ja sitä vähemmän
kokkapuheita. Hän tapaili sanoja, eikä tiennyt, pitikö hänen suuttua.
Isännän vaimo tunsi sääliä häntä kohtaan:
-- No, no, Philippe, olehan hulluttelematta! sanoi hän miehelleen.
-- Ehkäpä sentään, jatkoi hän kääntyen Christophe'in puoleen, täällä
hyvinkin olisi joku, joka teitä tarvitsisi.
-- Kuka? kysäisi mies.
-- Grasset'n pikku tyttö. Tiedäthän, että hänelle on ostettu piano.
-- Jaha, nuo herrastelijat. Se on totta. Christophe sai tietää, että
kysymys oli teurastajan tyttärestä: vanhemmat tahtoivat tehdä hänestä
neidin. Heidät saisi ehkä suostumaan siihen, että tyttö ottaisi
tunteja, jollei muun, niin sen vuoksi, että siitä puhuttaisiin.
Hotellin emäntä lupasi ottaa asian toimekseen.
Seuraavana päivänä hän ilmoitti Christophe'ille, että teurastajan
vaimo haluaa tavata häntä. Christophe läksi tämän luokse. Hän
tapasi hänet myymäpöydän takana eläinten ruhojen keskellä. Hän oli
hauskannäköinen, verevä, imelähymyinen nainen, joka kävi arvokkaan
näköiseksi kuullessaan, millä asialla hän oli. Hän otti heti esille
hintakysymyksen ja kiirehti lisäämään, ettei hän halua maksaa paljoa,
koska piano oli tosin hauska, mutta ei välttämätön, kapine: hän tarjosi
Christophe'ille viisikymmentä centimiä tunnilta. Enempää kuin neljä
frangia viikolta ei hän missään tapauksessa halunnut maksaa. Sitte
kysyi hän epäilevän näköisenä, oliko hän todella taitava musiikissa.
Hän näytti tulevan vakuutetuksi ja muuttui ystävällisemmäksi, kun
Christophe sanoi, ettei hän ainoastaan osaa soittaa, vaan myös
säveltää: se hiveli hänen itserakkauttaan ja hän päätti levittää
korttelissa tietoa, että hänen tyttärensä ottaa tunteja säveltäjältä.
Kun Christophe seuraavana päivänä istuutui pianon ääreen, -- kauhean
soittimen, joka oli sattuman kautta ostettu ja rämisi kuin kitara,
-- vieressään pieni teurastajan tytär, jonka lyhyet, paksut sormet
töykkäilivät kömpelösti koskettimia, ilman että hän erotti säveltä
toisesta, joka väänteli itseään ikävystyneenä, joka haukotteli heti
alusta alkaen, -- kun hänen täytyi sietää äidin silmälläpitoa ja hänen
jaarituksiaan, hänen mielipiteitään musiikista ja musiikin opetuksesta,
-- silloin hän tunsi itsensä niin kurjaksi, niin surkean nöyryytetyksi,
ettei hänellä ollut enää voimaa edes harmistua. Hän palasi masentuneena
asuntoonsa, eikä hän muutamaan iltaan voinut syödäkään. Jos hän oli
vaipunut tällaiselle asteelle muutamassa viikossa, miten alas hän
lopulta vajoaisikaan? Mitä oli häntä hyödyttänyt nousta Hechtin
tarjousta vastaan? Se, mihin hän nyt oli joutunut, oli vielä
alentavampaa.
Eräänä iltana, kun hän oli kotona, tulvahtivat kyyneleet hänen
silmiinsä; hän heittäytyi epätoivoisena vuoteensa ääreen polvilleen ja
rukoili... Ketä hän rukoili? Ketä hän saattoi rukoilla? Hän ei uskonut
Jumalaan, hän ei uskonut Jumalaa olevankaan... Mutta hänen täytyi
rukoilla, hänen täytyi rukoilla _itseään_. Ainoastaan keskinkertaiset
eivät rukoile koskaan. He eivät tiedä mitään voimakkaiden sielujen
tarpeesta vetäytyä aika ajoin pyhimpäänsä. Päivän nöyryytysten jälkeen
Christophe tunsi sydämensä sykkäilevässä hiljaisuudessa oman ikuisen
Olentonsa, Jumalansa läsnäolon. Viheliäisen elämän aallot kuohuilivat
syvällä Hänen allaan koskettamatta häntä: mitä yhteistä oli sillä ja
Hänellä? Kaikki maailman kärsimykset, kärkkäät tuhoamaan ihmisen,
murtuivat tätä kalliota vasten. Christophe tunsi valtimoidensa
sykkäilevän, ikäänkuin sisäisen meren käynnin, ja äänen toistavan:
-- Ikuinen... Minä olen... Minä olen...
Hän tunsi hyvin tuon äänen: niin kauas kuin hänen muistinsa ulottui
oli hän kuullut sen. Hän saattoi sen kyllä unohtaa; toisinaan kului
kuukausmääriä ilman, että hän oli tietoinen valtavan, muuttumattoman
rytminsä olemassaolosta; mutta hän tiesi, että se oli olemassa,
että se koskaan herkeämättä aaltoili aivankuin yön kätkössä kuohuva
valtameri. Tästä musiikista sai hän sen rauhan ja tarmon, jota hän oli
siitä ammentanut aina, kun hän oli siitä karaisua etsinyt. Hän nousi
ylös rauhoittuneena. Ei, hänen ei suinkaan tarvinnut hävetä raskasta
elämäänsä; hän saattoi syödä leipäänsä punastumatta. Niiden, joiden
tähden hän sai sen ostaa sellaisella hinnalla, olisi tullut punastua.
Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Aika on vielä tuleva...
Mutta seuraavana päivänä alkoi hänen kärsivällisyytensä jälleen horjua.
Ja huolimatta hänen ponnistuksistaan loppui se eräänä päivänä kokonaan:
hän raivostui keskellä tuntia tuohon typerään pässinpäähän, joka vielä
päälle päätteeksi oli nenäkäs, ilkkui hänen murteellisuudelleen ja
osoitti aivan apinamaista kujeilutaitoa tekemällä aina päinvastoin,
kuin hän sanoi. Christophe'in vihanpuuskaan vastasi tytönletukka
kirkunalla; häntä säikäytti ja harmitti se, että mies, jolle he
maksoivat, uskalsi kohdella häntä ilman arvonantoa. Hän huusi,
että Christophe oli lyönyt häntä: -- (Christophe oli ravistanut
häntä kovanpuoleisesti käsivarresta.) -- Äiti kiirehti hätään
raivottaren lailla, peitti tytön suudelmilla ja haukkui Christophe'ia.
Teurastajakin ilmaantui vuorostaan paikalle ja selitti, ettei hän salli
preussilaisroiston koskea tyttäreensä. Christophe seisoi häpeissään,
vihasta kalpeana; hänen teki miltei mieli kuristaa teurastaja sekä
hänen vaimonsa ja tyttärensä. Hän pakeni heidän sanakuuroaan. Hänen
isäntäväkensä, joka näki hänen saapuvan kuohuksissaan, sai helposti
hänen kertomaan koko jutun; ja heidän pahansuopaisuutensa naapureitaan
kohtaan sai siitä tyydytystä. Mutta illalla tiesi jo koko kortteli,
että saksalainen oli raakalainen, joka pieksi lapsia.
Christophe teki uudelleen kiertokäynnin musiikkikaupoissa, mutta siitä
ei ollut mitään tulosta. Ranskalaiset eivät tuntuneet hänestä lainkaan
ystävällisiltä, ja heidän levoton liikehtimisensä pani hänen päänsä
pyörälle. Hänen vaikutelmansa heistä oli, että he elivät anarkistisessa
yhteiskunnassa, jota ohjasi pöyhkeä ja despoottinen byrokratia.
Kun hän eräänä iltana harhaili bulevardeilla masentuneena hyödyttömistä
ponnistuksistaan, näki hän Sylvain Kohnin tulevan vastaansa. Luullen,
että heidän välinsä olivat rikki, hän katsoi muuanne ja koetti päästä
huomaamatta ohitse. Mutta Kohn kutsui häntä:
-- No mitä teille kuuluu tuon mainion päivän jälkeen? kysyi hän
nauraen. Aioin tulla teidän luoksenne, mutta en löytänytkään teidän
osoitettanne... Jumaliste, hyvä ystävä, en tuntenut teitä lainkaan.
Tehän olitte suurenmoinen.
Christophe katsoi häntä hämmästyneenä ja hieman häpeissään:
-- Ettekö ole siitä minulle suuttunut?
-- Siitä teille suuttunut? Kaikkea vielä!
Kaukana siitä, että olisi ollut suuttunut, oli hän päinvastoin iloinnut
siitä tavasta, jolla Christophe oli rökittänyt Hechtiä: se oli ollut
hänelle nautinnon hetki. Hänestä oli aivan yhdentekevää kumpi oli
oikeassa, Hechtkö vai Christophe. Hän katsoi ihmisiä vain sen mukaan,
minkä verran huvia heistä saattoi olla hänelle; ja hän oli huomannut
Christophessa korkeankoomillisen suonen, jota hän päätti käyttää
hyväkseen.
-- Teidän olisi pitänyt tulla katsomaan minua, jatkoi hän. Olen
odottanut teitä. Mitä aiotte tehdä tänä iltana? Tulkaa kanssani
illalliselle. En päästä teitä enää. Meitä on pieni seurue: muutamia
taiteilijoita, jotka kokoonnumme pari kertaa kuussa. Teidän täytyy
tutustua tähän piiriin. Tulkaa. Minä esitän teidät. Christophe pani
turhaan vastaan arkipukunsa vuoksi. Kohn vei hänet mukaansa.
He astuivat erääseen bulevardiravintolaan ja nousivat ensimäiseen
kerrokseen. Christophe huomasi joutuneensa kolmisenkymmenen nuoren,
kahdenkymmenenviiden -- kolmenkymmenenviiden korvilla olevan miehen
seuraan, jotka keskustelivat vilkkaasti keskenään. Kohn esitti hänet
hiljattain Saksan vankiloista karanneena. Seura ei kiinnittänyt häneen
lainkaan huomiota, eikä keskeyttänyt innokasta keskusteluaan, jonka
virtaan Kohn heti saavuttuaan heittäytyi.
Christophe, joka tunsi itsensä araksi tämän valitun seuran piirissä,
vaikeni ja oli pelkkänä korvana. Kun hänen oli vaikea seurata
ranskankielen liukasta sanatulvaa, ei hänen onnistunut käsittää,
mistä suurista taiteellisista harrastuksista oli kysymys. Hän sai
rauhassa kuunnella. Hän eroitti vain yksinäisiä sanoja: "trusti",
"ennakko-osto", "hintojen aleneminen", "kassatulot" ja niiden
joukossa sellaisia kuin "taiteen arvokkuus" ja "kirjailijan oikeus".
Vihdoin hänelle selvisi, että keskustelu koski liikeasioita. Joukko
kirjailijoita, jotka näyttivät kuuluvan johonkin finanssiyhtiöön,
kiivaili uuden, kilpailevan yhtiön muodostamista vastaan, joka aikoi
anastaa siltä sen liikemonopoolin. Muutamien osakkaiden luopuminen
ja siirtyminen kimpsuineen kampsuineen kilpailijan puolelle saattoi
heidät raivoon. Ei puhuttu sen vähemmästä kuin kaulan katkaisemisesta.
"Kukistaa... Petosta... Häpeällistä peliä... Myyneet itsensä..."
Toiset eivät käyneet elävien, vaan kuolleitten kimppuun, joiden
palkkiottomat jälkipainokset vallitsivat kirjamarkkinoita. Näytti
siltä, että Musset'n teokset saavuttivat yhä yleisempää suosiota, ja
että niitä ostettiin aivan liiaksi. He vaativat valtiolta tarmokasta
suojelusta: menneen ajan mestariteoksille tuli asettaa niin suuri vero,
ettei niitä voitaisi levittää alhaisilla hinnoilla, jota he katkerina
syyttivät epärehelliseksi, nykyajan taiteilijain tavaramenekkiä
ehkäiseväksi kilpailuksi.
He keskeyttivät silloin tällöin toistensa puheen tiedustellen,
mitkä kassatulot se tai tämä näytelmä edellisenä iltana oli
tuottanut. Erään iäkkään, sekä vanhassa että uudessa maailmassa
kuuluisan näytelmäkirjailijan menestys saattoi kaikki haltioihinsa;
-- he halveksivat häntä, mutta kadehtivat häntä vielä enemmän.
-- Kirjailijain tuloista siirtyivät he arvostelijain tuloihin.
He keskustelivat siitä, mitä muuan tunnettu kriitikko sai erään
bulevarditeatterin joka ensi-illan kiittämisestä -- (mikä epäilemättä
oli alusta loppuun pelkkää panettelua). Hän oli kunnon mies, ja kun
kauppa kerta oli tehty, pysyi hän rehellisesti sanassaan, mutta hänen
suuri taitonsa oli -- (heidän päätelmänsä mukaan) -- siinä, että hän
ylisti kappaleita sillä tavalla, että ne mahdollisimman pian kadottivat
menekkinsä, joten ensi-iltoja oli useammin. Juttu herätti naurua, mutta
ei ihmetyttänyt ketään.